Kenelläpä ei olisi huippukoira hakusessa

Kirja jolla pitäisi onnistua, ehkä noutokapula olisi uusilla...

Tahtoisin niin palavasti kertoilla Jonesta, nyt ollaan harpattu iso askel edistystä. Maltan mieleni ja kirjoitankin pienesti näistä toisista Sheriffeistä.

Jasun astuessa taloon herättelin toiveita näyttelykoirasta. Joku voima päätti ettei taloutemme sellaista kaipaa ja niinpä Jasulle sekä sen laskeutumattomille palleille piti keksiä jotain muuta. Totta kai, sen täytyy tällä kertaa olla se toko. Ei tulisi ehkä mieleen sovittaa samaan lauseeseen tokoa ja mäyräkoiraa. Joka tapauksessa ihmisenä joka innostuu helposti (ja pettyy sekä luovuttaa vielä helpommin) aloitimme Jasun kanssa tiukan opiskelun heti 8 viikkoisena. Sitten tuli kouluttajalle jotain muuta muka mielenkiintoisempaa (Jimmyn agi). Nyt kuitenkin olemme ottaneet kiinni kadotettua motivaatiota.

Me pörrätään sellaisessa sekalaisessa omatoimisessa ryhmässä ilman talkoopaineita ja vautsi miten treenaus onkin sujunut. Viime viikolla oli Jimikin mukana. Hienoa kulkea maneesissa koira irti ja teetättää sillä juttuja. Edes kylmä maa ei estänyt Jimin menoa. Se oli aivan liekeissä, ehkä parin kuukauden tauko kaikesta on tehnyt hyvää. Ainoa ongelma on paikallaolo, sillä se ei malta oikein olla rivissä. Jasu puolestaan pysyy maassa hätäilemättä, näyttää kuin se olisi omissa maailmoissaan :) Jaskan "ongelma" on tympääntyneisyys, vaikka oikeastihan se on minun ongelma, kun en ole keksinyt keinoa dieselmoottorin lämpenemiseen.

Siispä olemme yrittäneet Jasun kanssa keksiä sopivia lämmittelyjä ja Jimi sekä Jone ovat opetelleet olemaan paikallaan. Tässä eräänä päivänä päästiin jo puolentoista minuutin pituiseen paikallaoloon. Siis kaikki kolme olivat rivissä ja minä selkä koiriin päin. Jopa suurin hätäilijä Jone pysyi aloillaan, se on iso askel. Pikku hiljaa aikaa ja häiriötä pitää siis lisätä, mutta jostainhan se lähtee.

Toivottavasti pakkanen ei kovenisi hirmuisesti viikonlopulle, jotta päästään touhuilemaan. Taitaa olla kevät jo nurkilla, kun olo tuntuu niin energiseltä.

3 kommenttia:

26. tammikuuta 2012 klo 22.29 MM kirjoitti...

Tuo on hyvä kirja! Oikeastaan paras koulutusohjeita sisältävä kirja, jonka olen lukenut.

Mauri pitää noutokapulaa hyvin sirosti suussaan, mutta Roope the jyrsijä on nakertanut meidän puisen ohjatun noudon kapulan keskiosan melkein poikki. Kovasti ollaankin reenattu rauhallista otetta. Siinä onkin ollut omat haasteensa. :)

Ihmiset suhtautuvat valitettavan usein TOKOon kauhean negatiivisesti. Ikään kuin se olisi hirveää tiukkapipoilua ja pilkunviilausta. Ylemmissä luokissa ehkä ollaankin vähän niuhompia perusasennon suoruudesta, mutta ei kaikkien tarvitsekaan tähdätä tokovalioksi. Mun mielestä palkitsevinta harrastamisessa on se, kun koira haluaa onnistua ja tekee tosissaan hommia palkkansa eteen.

Pojille ja emännälle paljon treeni-intoa ja onnistumisen hetkiä! Treenaamisen pitää olla kivaa kummastakin osapuolesta. :)

28. tammikuuta 2012 klo 13.43 Marja-Leena kirjoitti...

Hmm.Tuo huippukoira on vähän määrittelystä kiinni:) Ossista olisi tullut huippuajuri ja siinä kun se ei päässyt toteuttamaan itseään se toteuttaa itseään nykyään huippusohvaperunana:)Minun mielestäni huippulemmikki on kuitenkin ehkä kaikkein paras huippukoira. Sellainen joka ottaa osaa isäntien riemuihin ja suruihin. Terveisin M-L ja Ossi

28. tammikuuta 2012 klo 15.40 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Mauri ja Roope: Juu tuolla aukesi muutama juttu, eikä tarvinnut vääntää rautalangasta.

Itsekin olen suhtautunut tokoon negatiivisesti se on aina tuntunut turhan jäykältä, mutta nyt olen uskaltautunut ottaa askeleen sitä kohti. Joka tapauksessa mäykky tuo omat haasteensa kaikelle. Suurin osa ehkä hämmästyykin kuinka hyvin nuo loppujen lopuksi pysyvät mukana. Niin moni antaa kai periksi...

Kattoo mitä meistä tulee tai tuleeko mitään, mutta pääasia on tosiaankin nähdä ne liekit silmissä, kun onnistuu jossain. Silloin muistaa ne hetket miksi onkaan ryhtynyt tähän kaikkeen. Iloa myös teitin treeneihin!

Marja-Leena ja Ossi: Mielestäni kaikki ovat huippukoiria, olivatpa sitten huipussaan kentällä tai sohvalla. Huippukoira on aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tuottaa iloa lähemmäisilleen. Toki ihastelen ja nostan hattua koirille jotka ovat koulutettuja, mutta se ei ole pääasia.