Mie en enää ikinä lenkkeile!


Olinkin jo päässyt unohtamaan kuinka "ihanaa" aikaa syksy voi olla pimentyvine iltoineen ja sateisine päivineen, sitä oikein tuntee kuinka odottaa vain räntää, loskaa ja muuta p*skaa niskaansa... Tulimme Sheriffien kanssa lenkiltä noin 20 minuuttia sitten, ja on pakko purppasta näiden herrojen käytöksestä hiukan.

Olen innostunut katsomaan netistä Isännän ja koiran käytöskoulua, tällä kertaa omin itseeni oppeja Victoria Stilwelliltä. Täti tuntuu tiukalta, mutta samalla koulutus tehdään hyvin pitkälti positiivisen vahvistamisen avulla. Meillähän on kohta käyty kaikki metodit lävitse, joten miksi emme kokeilisi tätäkin. Varsinkin Jimi on noheva, sekä nopea oppimaan ja minkä se oppii muistaa hyvin. Noh poikkeuksena lenkillä vetämättä käveleminen. Jone on myös nauttinut saamastaan huomiosta sekä kehuista. Suurin mörkövaihekin on ilmeisesti ohitettu, tai ainakin haukkuminen on jossain määrin vähentynyt. Taskut ovatkin täyttyneet namuista, lenkille lähdetään aina innokkaana ja nykyisin päästään jopa kuistille asti ilman nykimistä ja hymy huulilla.

Tämän iltaisen lenkkimme suurin ongelmamme olikin luultavasti emännän keljuuntuminen säähän, ja kaikkeen muuhun. En siis voinut sietää pienintäkään nykäisyä tai hyppimistä, vaan vaadin Sheriffeiltä täydellistä kunnioitusta itseeni, ja sehän ei toimi niin. Mikäli olen asettanut lenkille joitain tavotteita pidän niistä niin kovasti kiinni ettei pojat juurikaan koe nauttivansa lenkkeilystä, ja kyllä siinä itseltäkin menee maku. Tällä kertaa oli hyviäkin pätkiä, mutta niin paljon oli moitittavaakin. Jimi veti hurjana, Jone poukkoili jäniksien hajujen perässä, sadetakki hiosti, päätä särki ja väsymys kaihersi silmäkulmassa, mutta sisulla kuljettiin lähes kaksi tuntia. Kodin jo häämöttäessä Sheriffit löivät viimeisen niitin, ja ajatus loppuillan kestävästä mökötyksestä oli varmistunut. Siinähän kävi siis näin: Jimi päätti räyhätä kiltille novascotiannoutajalle. Tuo koira on jostain syystä joutunut rähinän kohteeksi jo toistamiseen, viimeksi eilen. Toivottavasti se sattuisi huomenna kohdalle, jotta saisimme harjoiteltua kunnon ohituksen sen kaverin kanssa. Aiemmin se ei ole aiheuttanut mitään oireita, ja nyt sain hävetä tämän rähinäremmin touhuja silmät päästä. Jimi on ollut tämän kylän yksi parhaiten käyttäytyviä koiria, ja nyt siitä on välillä pullahdellut ihan uusia puolia. Juttelinkin tuossa eräänä päivänä yhden naapurin kanssa, siis tämän miehen jonka ajokoirat olivat naapurustoomme muuttaessaan rähinän kohteita. Hänen vanhempi koira oli alkanut haukkua heti pennun tullessa taloon, voisiko se siis olla jokin pienemmän kaverin suojeluun liittyvä juttu?

Siitä rähinästä oltiin päästy ja oltiin jo astumassa pihallemme Jone päätti avata suunsa. Meidän naapuriin muutti uusi perhe cockerinsa kanssa, ja siitä lähtien olemme saaneet olla kieltämässä omia koiriamme haukkumasta. Jimi on jo tuon kaverin kanssa sujut, mutta Jone on vielä vähän epäileväinen. Niinpä Jimi istui kiltisti jalkani juuressa ja Jone rähisi häntä luimussa naapurin edessä. Siltikin Jonen kanssa ollaan menty paljon eteenpäin, ja kuukauden päästä ollaan varmasti paljon valmiimpia. Aika kultaa ilmeisesti muistot, sillä en muistanut olleenkaan miten pieni pentu on kaikesta tietämätön. Lisäksi Sheriffien erilaiset luonteet ovat aiheuttaneet ristiriitoja, kaverukset ovat kuin yö ja päivä, ainut yhteinen tekijä on rotu.

Onneksi molemmissa löytyy halua oppia uutta, sekä välillä mäyräkoiran antaessa itsepäisyydeltä tilaa syntyy todella loistavia juttuja. Ei vaan pidä antaa periksi, eikä pidä vaatia liikaa. Pitäisi pysyä vankkana, vahvana, oikeudenmukaisena ja rauhallisena laumanjohtajana, unohtaa liiat sanat ja pyrkiä käyttämään kehonkieltä. Nyt ryhdynkin haaveilemaan kuivemmasta säästä sekä patikoinnista, tarkoitus olisi käydä Sheriffien kanssa pienellä retkellä eväiden ja sienikorin kanssa.

Otetaan yhteys taloon!

Jälleen tänä syksynä suomalaiset saavat nauttia Big Brotherista kolmen kuukauden ajan, siis lähes kyllästymiseen saakka. Sheriffit ovat jo tässä muutamien viikkojen ajan totutelleet valvovan kameran läsnäoloon, asentaessamme kotiimme langattoman web kameran. Isäntä sai vekottimen toimimaan moitteettomasti yhden unettoman viikon jälkeen. Nyt on siis mahdollista ottaa kuvayhteys kotiin työkoneella sekä kännykällä. Kesken työpäivän onkin ollut ihan mukava vilkaista välillä kotiinkin. Laitteen hankinnan perustelimme omalla uteliaisuudellamme, onhan se kiva nähdä milloin matot juostaan rullalle, tai milloin pieni puutarhuri repii kukkaa tai kukan puuttuessa mattoa.

Suurimman osan kaverukset nukkuvat, mutta joskus on havaittavissa menoa ja meininkiä. Jimi onneksi säilyttää oman roolinsa komentavana isoveljenä, ja pitääkin pienemmän vilpertin kurissa. Tänään kuitenkin pääsi tapahtumaan veljensä vartijalle vahinko... Jone nimittäin hyppäsi istumaan sohvalle. Emännän villasukat olivat unohtuneet sohvan selustalle, ja nehän tietenkin piti ikävissään hakea sieltä. Satuin vahingossa käynnistämään yhteyden kotiimme ensimmäisen sukan kohdalla jolloin Jone istui sukka suussa ja Jimi yritti vetää tuon villikon pois sohvalta, tietenkin vetäen villasukasta. Tämä tepsi hetkisen, kunnes oli aika hakea se toinenkin sukka. Kuvassa näkyy siis Jone joka on juuri heittänyt löytämänsä aarteen lattialle ja ilmeisesti miettii mahtaako hypätä lattialle ollenkaan. Onneksi hyppäsi, sillä muutenhan sohvassa olisi enemmänkin touhutippoja sekä karvoja. Toivottavasti tämä tapaus oli ainoa, sillä valkoinen on aika arka väri. Toisaalta taas meillä on taas pitänyt kiirettä pihatöiden kanssa, joten hyvähän se on, jos joku malttaa joskus sohvalla istua...

Hienoa Jone!

Viikot on tultu elettyä niin vauhdikkaasti ettei yllättäen lähestynyttä näyttelyä varten juurikaan harjoiteltu. Ajattelin ensin, että Jone treenaa päivittäin seisontaa ja hihnakäytöstä, mutta huomattuani laiskuuteni taidettiin treenata vain pari kertaa viikossa. Siinä mielessä menestys oli siis täysi yllätys.

Tähän Joensuun kansanväliseen näyttelyyn oli kammennut vain 10 kappaletta lyhytkarvaisia mäyräkoiria. Ajattelinkin, että joka tapauksessa ollaan kymmenen parhaan joukossa omassa karvanlaadussamme. Tosin eilisessä kansallisessa näyttelyssä lyhytkarvaisia oli vain viisi kappaletta.

Pentuluokassa oli tasan kaksi osallistujaa, Jone sekä Hakiavan Fever (Tyyne). Eli sukulaiset kohtasivat toisensa ensi kertaa kehässä. Toinen kaveri oli treenannut enemmän, ja tietenkin sain syyttää omaa laiskuuttani. Mutta onneksi Jone osottautui luonnonlahjakkuudeksi, mitä nyt hampaiden näyttäminen pöydällä tapahtui väkinäisesti. Jone makasi välillä kyljellään ja välillä selällään, eikä tuomari saanut katsotuksi kuin muutamat hampaista. Kyllähän isäntäväki saa niitä katsoa, mutta eipä juuri muut. Noh tämä asia on korjattavissa nopsaan.

En malta pitää enää jännitystä yllä, vaan tässäpä onkin tuomari Markku Mähösen arvostelu:

"Mittasuhteiltaan oikea, hyvä rungon pituus. Erinomainen sukupuolileima. Pitkä pää, jossa hyvä kuonon ja kallon linja. Hyvä kaula. Lupaava köli. Ikäisekseen hyvä ylä- ja alalinja. Hyvät kulmaukset. Leveä reisi. Hyvän mittainen sivuliike, pentumaista löysyyttä edestakaisessa liikkeessä. Miellyttävä käytös".

Tällä kertaa saimmekin useamman pätkän tuota muovinauhaa mukaan, ruusekkeet ja pokaalin. Jone oli siis ROP-pentu ja lisäksi saimme kunniapalkinnon. Ja aivan varmaan tästäkin lajista innostuttiin tässä talossa. Täytyykin tutustua näihin näyttelyihin paremmin, sillä häpeä on suuri joutuessaan keskelle porukkaa, jossa haetaan koiralle tiettyjä titteleitä ja lyhennehirviöitä. Sitten paikalla ollaan me, joiden koirat kulkevat hihnassa miten tahtovat ja kesken seisonnan pylly saattaa nöksähtää maahan, mutta aivan varmasti jokaisesta suorituksesta ollaan ylpeitä... ja tänään kävi hienosti! Nyt mejä-kauden loputtua ei muuta kuin näyttelykalenteri esiin, ja Sheriffit kohti uusia haasteita.

Hieno tulos, vaikkakin Jimin huonoimmat pisteet

Takana siis on helteinen mejä-viikonloppu Nurmeksen maisemissa. Niistä metsistä tämä laji viime kesänä aloitettiin. Tällä kertaa kokeessa oli muutamia noutajiakin, viime vuonna siellä muistaakseni oli pelkästään mäykkyjä. Olikin mukava nähdä tuttuja joihin oli tutustunut Joensuun ympärillä käydyissä kokeissa. Toki paikalla oli uusiakin kasvoja.

Viikonlopun säässä ei olisi ollut mitään valittamista, jos sen olisi saanut viettää bikineissä rannalla. Helle rupesi tuntumaan jo jälkien teon aikana, ja itse koepäivä oli vielä kuumempi. Koe aloitettiin klo 5, mutta siltikin loppupään koirakot joutuivat kärvistelemään helteessä.

Tässäpä onkin tuomari Jan-Gunnar Rönnbladin kertomus kokeesta:

"Innokkaasti alkumakuun tarkastuksen jälkeen jäljelle. Suoraviivaista jäljestystä aina viimeiselle osuudelle, jossa Jimiä selvästi alkaa väsymys painaa ja työ muuttuu pyöriväksi. Edetään aina sorkalle josta ohi, siitä hukka. Palautus ja suoraan sorkalle, jota nuolee, mutta ei oikein kiinnosta. Katkokulma veriosuus loppuun, oppaan jälkiä jatkoon. Ensimmäinen kulma jäljen mukaisesti, viimeinen laajoilla kaarroksilla. Makuista ensimmäinen yli muut pysähtyen. Sopivan vauhtinen tarkka jäljestäjä, joka tänään hieman väsähti loppua kohden raskaassa maastossa"
VOI2, 36 pistettä.

Olenkin miettinyt olisinko voinut estää tuon sorkan ylitse hyppäämisen, jos olisin pitänyt narua tarpeeksi tiukalla. Tosin koiran ohjaaminen kaikin keinoin on kiellettyä. Turhahan sitä on jossitella, mutta harmittaa suunnattomasti, kun vika ei ole ollut jäljestäjän hajuaistissa tai innostuksen puutteessa. Nyt ollaan menty kaksi VOI-jälkeä loppuun ja sössitty sitten siinä viimeisen 50 metrin matkalla tulos "huonoksi". Siis eihän tuo VOI2 mikään huono tulos ole, mutta harmittaahan se...

Tästä alkaa Jimin lomailu, korkeintaan teen yhden jälkiharjoituksen syksymmällä. Muutoin pojan kalenteri näyttää syksyn ja talven osalta pelkkää tyhjää. Tuokin nenän käyttö vaatii voimia koiralta, tai ainakin Jimi on hirmuisen kärttyisä laukauksensietotestin jälkeen seuraavat 24 tuntia. Siinä saa koko perhe pelätä ettei astu ukon varpaille...

Patterit latautuu jo...

Tulevana viikonloppuna on taas tarkoitus väsyttää itsensä räpiköidessä metsikössä, osallistumme jälleen Jimin kanssa MEJÄ -kokeeseen. GPS:n patterit ovat jo latautumassa ja loput tavarat pakataan huomenna. Itse kokeeseen osallistuja on vielä täysin tietämätön tulevasta, onneksi, sillä eihän sitä pitelisi enää mikään.

Huomenna selviää lopullinen suunnitelma tuon Nurmeksen kokeen osalta, sillä paikan päälle siirtymistä ollaan mietitty useaan otteeseen. Parhain vaihtoehto tuntuukin olevan kahdella erillisellä autolla lähteminen. Tuo ei tietenkään ole luonnon kannalta parhain vaihtoehto ajella kahdella autolla samaa matkaa, mutta tämä tehdäänkin Sheriffien ja isäntäväen mielenterveyden takia. Meidän pojat, kun osaavat olla varsin innostuvaista ja vinkuvaista sakkia, joten heidän on parempi olla kotona niin pitkään kuin mahdollista. Toivottavasti saammekin toisen auton käyttöömme viikonlopuksi.

Olkaahan ystävät kilttejä ja pitäkää jälleen kerran peukut ja hännät pystyssä Jimille, kiitos!