Vuosi 2009 on jatkunut melkoisen tapahtumarikkaasti. Yritän tässä muistaa sanella kirjurilleni kaikkein julkaisukelpoisimmat tapaukset. Tällä hetkellä sulattelen takan ääressä maittavaa lohiateriaa. Ellu kävi ostamassa minulle Kennelrehun autosta oman painoni verran ruokaa. Onneksi saatiin nyssäkät mahtumaan pakkaseen, oli sitä niin paljon. Nyt nappulat ( Nutro Choice ja Roayl Canin) maistuvat, kun ne on taidokkaasti sotkettu kypsän lohen ja piimän kanssa. Lisäksi miulla on jauhettua kalkkunaa, mutta sitä en ole vielä maistanut. Hyväähän sen täytyy olla. Olen syönyt aikaisemmin nappuloiden kera koiranmakkaraa ja raakaa jauhelihaa, ihan hyvin, mutta kyllähän vaihtelu virkistää. Emäntäni mielestä koiranmakkara on arveluttavaa, ja raakajauheliha saa hänet pahoinvoivaksi, joten kokeillaan nyt tuoko Kennelrehun sapuskat helpotusta meidän eloomme.
Tässä eräänä päivänä järjestin itselleni kepposen! Vanhempien tullessa töistä en ollutkaan ovella tuttuun tapaan heiluttamassa häntää. Kuulin kuinka hätääntyneitä he olivat, hetken... Olohuoneeseen tultaessa suuri Jimi-mysteeri oli ratkennut. Istuin kietoutuneena pussilakanaani, täysin liikkumattomana. Tykkään aina myllätä omaa peittoani jota koristaa pussilakana. No olin sitten siinä touhutessani sotkeutunut lakanan ja peiton väliin, ja ensimmäinen reikä jonka löysin, ja ajattelin sen olevan aukko vapauteen, olikin liian pieni. Se oli se toinen reikä, josta peitto vedetään pussilakanan sisään. Sain pääni siitä ulos, mutta siinäpä sitten olinkin nalkissa. Kyllä päivä kävi pitkäksi, Wilma-hamsterin hihittäessä vahingoniloisena häkissään. Onneksi en kuristunut tuohon pussilakanaani. Nyt pussilakanasta on toinenkin pää aukaistu, etten enää toiste sotkeudu siihen. On minulle tapauksen jälkeen nyt naljailtu, olen kuulema yrittänyt pukea päälleni Ku Klux Klan -kaapua tms.
Emäntäni on kävelyttänyt minua nyt muutamana päivänä kuin urheiluhullu. Yleensä meidän iltalenkki kestää puolitoista tuntia. Nyt lenkki on pidentynyt kahteen tuntiin, niin ja toissapäivänä käveltiin 2,5 tuntia. Onneksi on käyty uusissa maisemissa kävelemässä, sillä muuten olisin pistänyt jarrut päälle jo aiemmin. Eräänä päivänä käytiin kaupungissa, käveltiin ihan oikeasti vilkkaassa keskustassa. Oltiin Ellun kanssa ikkunaostoksilla, ja samalla minä harjoittelin hötkyämättä olemista. Hyvinhän se meni, sain paljon kehuja, ja minulle on luvattu uudelleenkin vastaava reissu. Toissapäivänä ajettiin sitten tuohon Lehmoon, josta lähdettiin lenkkeilemään. Se tuntuikin jo maakunta matkailulta! Käveltiin siitä kaupungin puolelle, ja sitten takaisin kiertäen koko Lehmo. Lähinnä lenkin pidentyminen johtui hyvästä säästä, mutta kivaa oli kulkea ihan eri hajumaailmoissa, ja Ellukin sai silmilleen uutta nähtävää. Me molemmat, kun kyllästytään nopeasti samoihin reitteihin, siksi vaihtelua täytyy hakea maisemanvaihdolla. Lisäksi syy on myös se, että olen tottunut vähän suurempiin ympyröihin kaupungissa asuessani, siellä oli enemmän tarkkailtavaa ja haisteltavaa kuin täällä "maalla", eikä siellä kukaan hyökännyt kimppuun. Tällä viikollahan minun kimppuun kävi eräs Ahti. Kävelimme emäntäni kanssa nätisti tienvieressä, ja yhtäkkiä minua isompi koira juoksi suoraan kimppuuni. Se ei haukkunut, eikä mitään, se vaan tuli ja ryhtyi painimaan kanssani. Säikähdin tätä niin, että en osannut tehdä mitään! Ellu nosti kiireellä minut syliini, sillä huutoni oli niin säälittävä. En ole ikinä päästänyt sellaista ääntä! Kun Ahti oli viety rauhoittumaan, Ellu laski minut maahan. Pidin etutassuani aivan luonnottomassa asennossa, ja valitin, siihen kyllä sattui sillä hetkellä. Siinä minua sitten tarkkailtiin, Ahdin isäntä oli hyvin mukava ja pyyteli anteeksi moneen otteeseen minulta. Aluksi linkkasin, ja Ellu kantoi minua jonkin matkaa, piakkoin pystyin jo kävelemään takaisin kotiin, eikä matkakaan ei ollut onneksi pitkä. Tassu on nyt kunnossa, tapahtunut vaan säikäytti todella, ja sainkin koko illan erityisen paljon rapsuttelua ja huomiota. Eilen kävelin Ahdin kodin edestä uudelleen ihan reippaasti, mutta luulenpa, etten tahdo nähdä Ahtia toiste. Monia koiria täällä ilmeisesti ärsyttää minun itseluottamukseni, ja ne räksyttävät sen takia sitten minulle, vaikka kävelisin vain ohi. Saisivat mennä itteensä...
Tänään käytiin umpihankilenkki. Oltiin ulkona 1½ tuntia, mutta se olikin sitten tehokasta liikuntaa se. Meillä oli edessämme koskematon hanki, jossa oli vain muutamat jäniksenjäljet. Juoksin innoissani jälkien perässä, Ellun tullessa vähemmän innoissaan liinan toisessa päässä. Kyllä se sitten kiittää kun mahtuu kesällä tavallista pienempiin bikineihin. Talvipuvunhan se jo joutui ostamaan lastenosastolta, ja siltikin housut meinaa tippua jalasta.
Tiistaina olisi koulupäivä. Treeneihin lähteminen riippuu ihan siitä paljonko pakkasta on. Myös luolatreenit olisivat torstaina, ne jätetään kai väliin. Ellu kun pelkää sitä, että miulta menee mielenkiinto lajiin, jos siellä käydään useasti. Niihin luolakokeisiin osallistuaksemme tarvittaisiin se näyttelytulos. Täytyy kai se laittaa tämän kevään tärkeimmäksi tavoitteeksi. Toivottavasti se tulisi heti ensimmäisellä pyörähdyksellä kehässä, sillä minua kyseinen toiminta ei vois vähempää kiinnostaa. Tai sanotaanko, että se kiinnostaa ihan yhtä paljon kuin bänditreenit, joita olen nyt joutunut kuuntelemaan. Isäntä on hommannut koko Guitar Hero setin, ja voi sitä riemua mitä siitä on seurannut. Ihmispolot soittavat kieli keskellä suuta, ja kuvittelevat olevansa jotain suurta. Jopa kummitätini Kikka on hurahtanut tähän bänditouhuun. Olen saanut nimeni musiikkimiesten; Jimi Hendrixin ja Jimi Pääkallon mukaan, mutta valitettavasti minusta ei tule musiikkin saralla yhtä suurta nimeä, vaikka bändissä laulajan paikka onkin vielä avoinna. Ulvon ainoastaan jäätelö- ja poliisiauton melodialle...
Tässä tämänkertaiset kuulumiset, nyt Jimi-mäyräkoira kiittää ja kuittaa.
