Hienoon viikkoon mahtuu ikäviäkin tapahtumia

Kulunut viikko on ollut hieno niin säiden kuin Sheriffienkin suhteen. Pojat ovat olleet kotosalla päivisin kiltisti, tosin yhtenä päivänä kotiin tullessamme oli loistava yllätys odottamassa. Emännän vaatteet oltiin vedetty kuivaustelineeltä alas, ja niitä löytyikin sitten pitkin asuntoa. Jone oli jopa hamstrannut muutaman vaatteen sänkyynsä, ja uusimmasta paidastani napit oli revitty irti. Harmillisesti yhtä nappia ei ole vieläkään löydetty, ilmeisesti se on ollut kaikkein maukkain. Isännän keräämät palautukseen menevät pullot olivat löytyneet samaisena päivänä, eli kotona näytti, siltä kuin siellä olisi ollut railakkaammatkin nuorison bileet... vain oksennukset ja sammuneet kaverit puuttuivat.

Viikon hienoin asia on ollut mejä-koe kutsun saapuminen. Kaikkein parhainta on, että se on tuossa aika lähettyvillä, noin 50 kilometriä meiltä. Jimi saa siis olla isännän ja Jonen kanssa kotona, kun emäntä on tekemässä jälkeä. Jo pelkästään kokeisiin pääseminen tuntuu lottovoitolta, toivottavasti tulisi jotain tulostakin. Oikeastaan sitä AVO 1 tulostahan me mennään hakemaan, mutta mikä vain keskeyttämistä ja puhdasta AVO 0 lukuunottamatta käy. Luotan Jimiin aika paljon, mutta koskaan ei tiedä mitä reitiltä löytyy, miten jälki on tehty ja kuinka moni sitä on käynyt sotkemassa. Harjoitukseksi teen tuohon takapihaltamme alkavaan metsään tänään jäljen, jotta poika muistaa miltä vanha veri haiskahtaa. Olen vahvasti sitä mieltä ettei koiran hajuaistia voi paljonkaan treenata, ja yleensä jäljestysintoakin pojalta on löytynyt. Jonelle puolestaan vedän muutaman metrin pätkän samaiseen maastoon. Jonella ei ole vielä löytynyt kiinnostusta itsenäiseen työskentelyyn. Tämä huomattiin piilottaessamme juuston paloja; Jone juoksi Jimin vierellä valmiille kätkölle.

Eilen kävimme hakemassa talveksi mökiltä polttopuita. Se olikin Jonen ensimmäinen soutuvene kyyti. Tyytyväisenä poika istui sylissä, Jimi puolestaan joutui seisomaan veneessä. Kokeneelta veneilijältähän tuo sujui hyvin, rantautuessa kylläkin täytyi pitää hihnasta tiukemmin kiinni. Mökkisaaressa pojat saivat touhuta omaan tahtiinsa. Ensin juostiin saaren päästä toiseen päähän, sitten leikittiin, syötiin keppiä, kaivettiin kuoppaa, ja kaikkea mitä mäyräkoira yleensä keksiikin. Jimi hullaantui jossain vaiheessa järvestä, niin ettei enää itsekään tajunnut mitä teki. Kaikki alkoi viattomalla rantakivikolla seisomisesta ja normaalista järvestä juomisesta. Sitten piti hyökkäillä aaltoja päin, ja saada niitä kiinni. Jouduin kantamaan Jimin jo reilusti mantereen puolelle, sillä touhu näytti niin älyttömältä, varsinkin koiruuden pelätessä vettä. Kohta vanhempi Sheriffi oli taas saman touhun kimpussa. Lähdimme Jonen kanssa pois, toivoen Jimin lopettavan oman touhunsa. Kohtahan poika juoksikin meidän perään, päivittäinen vesikiintiö oli jo täyttynyt siinä vaiheessa, sillä vesi tuli ulos jo oksennuksena. Ja pissiäkin riittikin... Reilun tunnin ajan poika pissi kymmenen minuutin välein, ja lorautukset olivat hurjan pitkiä.

Eikä sitten riittänyt tuokaan runsas pissintä. Jossain vaiheessa huomasimme etteivät Jimin silmät näyttäneet ihan normaaleilta. Jimi yritti pitää silmänsä kiinni, mutta kävelyä varten aukaistessaan näimme todellisen kauheuden. Silmät punoittavat, ja luomet roikkuivat turvonneina ns. poskella. Ei ollut kaukana ettemme soittaneet päivystävälle eläinlääkärille, mutta sitten rauhoittelimme itsemme ja yritimme saada Jimin olemaan mahdollisimman paljon pötköllään silmät kiinni. Sehän oli tietenkin vähän hankalaa, kun pissille piti käytännössä päästä koko ajan. Noin puolen tunnin päästä, kun olin jo kerinnyt ajatella, että tässä meni mahdollisuus mejään osallistumiseen, poika oli jo virkeämpi. Silmätkään eivät lupottaneet eivätkä punoittaneet enää niin paljon, onneksi. Päätimme aikaistaa kotiinlähtöä, jotta pääsemme kotiin ennen kuin pienempikin Sheriffi saa jonkin mystisen oireen. Jonen kohtaloksi riittivät runsaat kusiaisen polttelut. Raukka raapi itseään kuin mielipuoli välillä, mutta olipahan opettavainen kokemus ettei istu muurahaispesässä tai kaiva niitä ylös.

Täytyykin tästä lähteä ottamaan poikien kanssa aurinkoa. He mököttävät, kun olen touhunnut kukkieni kanssa aamun. Kohta verikin on sulanut ja pääsee tekemään kesän ensimmäistä jälkeä, itse koe tulee olemaan Jimin toinen sitten. Jatko lajin suhteen määräytyneen sitten tulevana viikonloppuna.

Tässä pieni videoleike; Sheriffit rannalla. Jone löysi sopivan määrän linnunkakkaa pyöriäkseen, tosin paikka sattuu olemaan vähemmän sopiva. Taustalla Jimi komentaa aaltoja...

Ihan vaan pienellä lenkillä käytiin

No nyt oli kuulkee te ihan pakko ilmoittaa muutama asia. Ensinnäkin eilen käveltiin Jimin kanssa kyläilemään. Jimi kulki koko matkan vetäen, mutta annoin pojalle vetää, oltiinhan kerrankin fleksin kanssa lenkillä (sehän luo koiran ja ihmisen välisen kisman, ja on yleensä koiraongelmien syypää). Menimme aivan uutta reittiä tuonne meidän keskustaan, eli kuljimme osan matkasta kuvassa näkyviä pitkospuita pitkin. Jimi nauttii tuollaisesta fiksun ihmisen kehittelemästä keksinnöstä. Herra sai kävellä suon yli tassuakaan kastamatta. Taaperrettuamme 45 minuuttia huippusykkeellä olimme perillä, olimme saapuneet erään Jimin tyttöystävän luo. Ilo oli ylimmillään kaverusten tavatessa, tai luultavasti Jimi oli riemusta soikeana. Kyseinen tyttöystävä, Milla, on se tyttö joka komentaa kyllä, mutta jonka komennot eivät mene perille. Onneksi oli lämmin päivä, joten Jimi tyytyi lähinnä ihailemaan sohvalla makoilevaa labbista, sydärinhän se olisi saanut, mikäli olisi nujunnut koko ajan Millan selässä.

Jone tuli isännän kanssa hakemaan meidät, joten pikku tirppanakin pääsi tervehtimään isoa mustaa tyttöä. Ilmeisesti Jonella tulee olemaan pahempi ongelma viriytensä kanssa, sillä poika osaa jo nyt liehitellä tyttöjä.

Tänään kävimme poikien kanssa entisellä kaukalolla. Vanhaa kaukaloa käytetään kouluratsastukseen, koiran koulutukseen ja kaikkeen muuhun paitsi luisteluun. Ollessani pieni kysyinen kaukalo oli vielä toiminnassa (tiedän, koska iskän piti tuoda minut kauemmas luistelemaan ettei kukaan kaverini näkisi, surkea kun olin, ja olen vieläkin). Matkalla kaukalolle hermot kiristyivät hihnojen kanssa samaan tahtiin. Jone tahtoo kävellä takana, ja haistella joka pirun heinän. Jimillä taas on kiire, eikä haistelut juurikaan kiinnosta. Eteneminen on siis varsin vaivalloista, ja arvatenkin pinna on TODELLA kireä välillä. No siinä edetessämme törmäsimme muutamaan maahanmuuttajaan. Nehän puhuu näköjään suomea! Kysyivät mikä on koiran nimi, ja samalla oppivat rodunkin. Hienoa opettaa omaa äidinkieltään tummahkolle kansalle. Lisäksi pojat saivat kehuja ulkonäöstään "kaunis koira". Tiedä sitten onko heille opetettu parit kohteliaisuus fraasit ihan tarkoituksella, sillä valitettavan moni kontioniemeläinen osottautui rasistiksi, kun vastaanottokeskuksen perustaminen paljastui.

Sitten vähän myöhemmin tapasimme Lulu-mäykyn. Lulu oli alle vuoteinen neiti, joka kyllä piti meidän pojat aisoissa. Kummallakaan ei ollut mitään asiaa Lulun saati tämän isännän lähelle. Arvatenkin siitä tuli itku, meidän pojat kun ovat vähän mamiksia. Siinä Lulun kanssa jutustellessa ohitsemme sattui ajamaan kukas muukaan kuin Markku Pölönen. En kauheasti hänen elokuvistaan innostu, mutta onhan se hienoa, että kotinurkilla on "itse kuuluisuus". Harmikseni en sitten tajunnut hihkaista siinä tervehtimisen lomassa, saisiko meidän pojat roolia jostain elokuvasta. Harmi, kun Koirankynnen leikkaaja on tehty jo. Meidän koiruudet olisivat olleet siinä vallan mainioita, sellaista puntuamista se touhu on, varsinkin Jonen kanssa.

Kaukalolle siis päästiin muutaman pysähdyksen jälkeen, mutta ei ihmeellisyydet vielä siihen loppuneet. Isännän kanssa olimme sopineet treffit kaukalolle, mikä olisikaan romanttisempaa kuin heitellä tennispalloa. Palloa todellakin saatiin heitellä kahdestaan, sillä poikia kiinnosti vain hiekasta löytyvä hevosen shaisse. Visiitti oli arvatenkin lyhyt, ja suut käytiin huuhtomassa järvessä.

Kotiin tullessa näimme sitten jäätelöauton, ja muistimme isännän kanssa, että meillähän oli sinne etukuponkeja. Nappasin pyörän ja jätin miesväen tulemaan kävellen kotia kohti. Sheriffit olivat hämmentyneet emännän häviämisestä niin ettei Jimin vetämisestä ollut meinannut tulla loppua, ja Jonekin oli älynnyt laittaa vilkkaasti tassua tassun eteen. Voin vaan kuvitella kuinka kolmikossa on tunteet kiristyneet. Loppujen lopuksihan Jimin hihna oli napsahtanut katki. Olihan nahkahihna jo huonossa kunnossa, ja vetäminen oli sitten saanut hihnan lopullisesti poikki. Onneksi nopea refleksinen isäntä oli saanut Jimin napattua kiinni ilman suurempaa dramatiikkaa. Loppumatkan pojat olivat kulkeneet yhteen solmitussa hihnassa, ja koko kolmikko näytti onnelliselta vihdoin saapuessaan kotiinsa. Ja sen pituinen oli se iltalenkki.

Sheriffien päivä

Eräs päivä Sheriffien kanssa

Isännän lähtiessä työporukan kekkereihin, oli emännällä taas loistava tilaisuus viettää laatuaikaa Sheriffien kanssa. Mitään suuria hommia emme päivälle jättäneet, sillä eihän mikään onnistu kunnolla kahden itsepäisen mäykyn kanssa. Nyt pienempikin on keksinyt ettei aina tarvitse totella ensimmäisellä sanomisella, eikä välttämättä toisellakaan...

Aamun aloitimme tuhdilla aamupalalla. Kokeeksi kauppareissulta tarttui kärriin Best-In Koitoisa koiran tuoreateria, makuna kana. Joukossa oli loraus lohiöljyä, herneitä, piimää sekä nappuloita. Jimi on syönyt ikänsä Nutro Choice -nappuloita, mutta nyt nappulat ovat todella ruenneet tökkimään. Jimi jättää Nutro Choice-Royal Can -sekoituksesta kaikki Nutrot Jonelle. Ja ette voi arvatakaan miten loistavasti poika pystyy "väärät" nappulat siilaamaan. Harmi sinänsä, sillä Nutrolla on kehittynyt noin loistava koira ulkoisesti, eikä mitään terveydellisiä ongelmiakaan ole ollut. Jone syö myös omaa Nutro Choice-Royal Can -sekoitusta, eikä ole vielä valittanut mausta. Tosin kaikki herneet poika jättää Jimille.

Kun aamiainen oli nautittu saivat Sheriffit kaulaansa Scalibor -pannat. Viime kesänä kokeilimme pantaa Jimillä, ja olimme tehoon tyytyväisiä. Nyt molemmilla pojilla on kaulassa valkoisuuttaan hohtavat pannat, toivottavasti kaikki ötökät jättävät lainvalvojat rauhaan. Jimi ei saanut pannasta oireita, vaikka näyttääkin kuvassa jopa liian rennolta ollaakseen elävä koira.

Jonelta olemme löytäneet selästä pienen patin, muistuttaa rasvapattia. Epäilemme tuota jonkin eläimen aiheuttamaksi, mutta valitettavasti patti ei ole osoittanut pienentymisestä. Pojan kanssa täytynee lähteä eläinlääkäriin näytille, mikäli se ei tuosta häviä kohta.

Olemme hyödyntäneet kaikkia mahdollisia alustoja seisonnan harjoitteluun, ja tässä Jimi näyttää mallia. Aika hienosti se asento pysyy, vaikka ei tässäkään ole käskettynä. Eihän tuo asento täydellinen ole, mutta meille välttää. Ja huomatkaapa tuo lihaksikas jalka!

Päivään kuului leikin ja auringonpalvomisen lisäksi ulkoilua. Tässä olemme lenkeilemme luontopolulla. Kerrankin Jone näyttää olevan ihan oikeasti juoksemassa.

Iltapissityksen ohessa huomasimme mustikan jo kukkineen ja puskevan marjaa (huomaa taakse unohtunut linssilude). Tämähän on iloinen asia Jimille, tuolle mustikan riipijälle. Kaverille ei pakastettu mustikka kelpaa, vaan sen täytyy olla tuoretta tavaraa. Mielellään vielä aamukasteen kastelema, ja voi sitä tuskaa narun toisessa päässä, kun aamulenkki menee pelkäksi marjojen nautiskeluksi.

Sheriffit ovat jo vetäytyneet unilleen, sillä päivä on ollut heille tapahtumarikas; paljon ulkoilua, liikuntaa sekä kaverin vauvaan tutustuminen. Pelkäsin jo koirien täyttä höpeytymistä ja riemuamista, mutta hyvinhän ne olivat. Vähän kummastutti niin pieni ihminen (Veikka, 4 kk) ja äänet hämmästyttivät, mutta kyllähän vauvasta olisi huolta pidetty. Varsinkin Jimi olisi nuollut pienen täysin. Ja itkun tullessakin se oli lohduttamassa. Jone puolestaan keskittyi enemmän perheen isän kanssa telmimiseen, siinä nähtiin sellaista puntuilua, kun entinen mäykyn omistaja villiinnytti meidän pennun. Meillähän ei painileikkejä leikitä eikä nujata muutenkaan, mutta tuskinpa koiruus kerrasta pilalle menee. Ja sainpahan minä väsytetyn koiruuden. Nyt vetäydyn itsekin nukkumaan, jotta jaksamme taas ottaa huomisesta kaiken ilon irti.

Jone, mätsärin nuorin osallistuja

Eilen lenkkeillessämme metsässä vahvistui ajatus siitä, että on pakko päästä ihmisten ilmoille. Tänään pakattiinkin kopit autoon, ja pojat koppeihin. Jone kävi tekemässä debyyttinsä mätsäreissä. Hienosti pojalla hermot kestivät, jopa Jimin vinkumisen ja hötkyilyn. Vähän piti jännittää isoja koiruuksia, mutta suurimmaksi osaksi Jone rentoutui kehän reunalla notkuillen. Kaveri makoili hiekalla ottaen aurinkoa, ja katsoen mallia muista suorituksista.

Penturyhmässä oli aika vähän kisaajia, mutta taso oli kova. Siellä näkyi monia täydellisiä seisontoja, ja niinpä meinasi emännän alahuuli vippasta pelkästä kauhusta. Jonen kanssa harjoittelu oltiin jätetty täysin väliin, ajattelimme pärjäävämme jo pelkällä Jonen viehätysvoimalla.

Jone kiersi kehän rennolla tyylillään, yhtään juoksuaskelta kaveri ei ottanut. Pöydällä poitsu kiepsahti selälleen ja esitteli itsestään pienesti pömpöttävän mahansa. Hampaat sentään tuli näytetyksi. Maassa seisominenkaan ei juuri sujunut...siltikin saimme punaisen nauhan.

Punaisten junnujen kehässä sitten kävikin köpelösti. Jone oli päättänyt ettei todellakaan kävele omin jaloin. Eikä edessä heiluva pumpulinen Bichon frisén pylly auttanut yhtään. Pelkäsin todella, että milloinkahan Jone päättää iskeä hampaansa kohti valkoista unelmaa. Putosimme siis kehästä tässä vaiheessa, ja harmitus oli suuri, sillä luvassa olisi ollut ruokaa ja oikea pokaali. Onneksi mätsäreitä on tulossa, ja meillä on kaksi lupaavaa & näyttävää urosta valmiina kehiin.

Jimi oli luultavasti hämillään, kun ei itse päässyt esiintymään. Harjoittelin Jiminkin kanssa kiekon kiertämistä tuolla mätsäri kentällä, eikä pojalla ole ikinään mennyt niin hyvin. Seisontakin onnistui, ja peräti yhdellä ainoalla käskyllä! Avoimen luokan tuomari oli kyllä niin ärsyttävä, että oli ihan hyvä ettei Jimiä oltu ilmoitettu. Olisi järjestäjä saanut miettiä laittaako kyseisen tuomarin arvioimaan avoimen luokan lisäksi lapsi&koira ja junior handler -ryhmiä. Varmasti monen pienen koiraharrastajan mielenkiinto loppui tänään, sen verran kovalla kädellä palautetta tuli.

Nyt Sheriffit vetävät unta, molemmat selällään ja onnelliset ilmeet kasvoilla!

Tulipahan nähtyä Ristijärvi...

Enää 8 minuuttia pieneen yllätykseen -kyseinen mainosteksti houkutteli kohti Ristijärveä. Valitettavasti tuo pieni yllätys jäi huomaamatta, mutta pientä yllätystähän meille turisteille vaan luvattiinkin. Navigaattori opasti meidät hienosti oikean maalaiskoulun pihaan, ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mikään ei siis voinut olla paremmin. Näyttelyjärjestelytkin tuntuivat toimivan, ainakaan meillä ei ollut valittamista. Oma kehä alkoi tunnin arvioitua myöhemmin, joten siihen mennessä jo alun jännityskin oli hävinnyt mielestä. Ennen kehää olisi ollut siis mahdollista muuttaa Jimi lyhytkarvaiseksi, ja se olisi saattanut kannattaa. Sen verran lopulliselta muutos kuitenkin tuntui, että se jäi nyt sitten tältä reissulta tekemättä.

Tässä siis virolaisen tuomarin, Maret Kärdin arvostelu; "Rakenteeltaan ja mittasuhteiltaan erinomainen uros, jolla aivan vääräntyyppinen karvapeite. Silkkinen ja sileä rungossa, täysin puuttuva karkeakarvoitus päässä, mahassa ja hännässä. Karvanlaatu määrää palkintosijan". Saimme siis T:n.

Turha tätä on jossitella, mutta kuitenkin tahdon tehdä niin, ja vielä pitkään. Eli jos Jimi oltaisiin siirretty lyhytkarvaiseksi, olisi se H ollut varmaan lähempänä. Sitten taas olisi saattanut tulla sanomista väärästä väristä. Jos taas Jimissä olisi pienikin hipullinen karkkaria, pärjättäisiin varmaan paremmin. Jos taas Jimillä olisi täydelliset karkkarin tunnusmerkit, kuinkahan hyvin sitten pärjättäisiinkään... Voi paska sentään!

Itse näyttelypaikalla pojat käyttäytyivät hyvin. Jimi oli tietenkin ensin innosta piukeana, voi sitä vinkumista ja ryntäilyä. Sitten, kun oltiin kierrelty ympäristöä sekä tutustuttu itsekin toimintaan, alkoi vanhempikin Sheriffi nauttia olostaan. Jone oli paikalla pelkästään turistikoirana, ja tutustumassa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Jonea jännitti ihmiset ja koirat, mutta hermot eivät pettäneet. Jone jopa leikki nurmella odotellessamme kehämme alkamista.

Kehään pääsimme siis noin tunnin arvioitua myöhemmin, ja uskon sen olleen lähinnä onneksemme. Handlerikin oli unohtanut jo jännittää, ja kehään astuttiin täysin suljetuin mielin. Kuvittelin olevani omalla pihalla vain kahdestaan Jimin kanssa, ja sehän toimi. Näin kyllä Jimin haistelevan maata, mutta se käyttäytyi mallikkaasti. Pöydällä seisominenkin onnistui, kerran vaan pylly kävi maassa. Tosin hampaita tuomari ei edes vaivautunut katsomaan. Annan täyden kiitoksen Jimille, ja se onkin saanut erikoishuomiota.

Tästä on hyvä yrittää taas uudelleen, täytyy etsiä se eksoottinen tuomari ja miettiä tuo karvanlaatukin vielä uusiksi. Nyt vaan nautitaan siitä, että meillä on kaksi hienosti käyttäytyvää koiraa, ja tietenkin harjoitellaan Jonen seisotusta tulevaan mätsäriin. Kaikki sieltä kotisoffilta vaan nyt kehää kohti!

Ristijärvi lähestyy ja paniikki kasvaa!

Ristijärven näyttely muistutti itsestään kirjeen muodossa. Kuori sisälsi ohjeet sekä kilpailunumeromme. Jimin numeroksi osui nelonen, eli nähdään edes muutama esitys ennen vuoroamme. Seisomista on harjoiteltu, lenkillä, pihalla, kotona jne. Hienosti on mennyt, ja toivottavasti menee jatkossakin. Eilen nostin kirjaimellisesti koiran pöydälle, ja annoin käskyn; seiso. Harjailin aikani Jimiä ja ihmettelin jo itsekin miksei se ryhdy istumaan. Siinä nähdään, että koira on emäntäänsä fiksumpi... ei kai se istu, jos on äskettäin käsketty seisomaan. Pisteet Jimille!

Jonekin sai omaa postia, saimme tänään odottelemamme omistajailmoituksen. Nyt poika on sitten virallisesti meidän, ja mikäpäs noin mukavaa poikaa on omistaessa. Jonelle on tarjottu elämyksiä pojan jaksamisen rajoissa. Äitienpäivänä käytiin kaupungin korkeimmassa & hienoimmassa asuinkäyttöön tarkoitetussa kerrostalossa. Sinnehän poika paineli liukuovista sisään ja suoraan hissiin, aivan kuin olisi kotiinsa mennyt. Edes parvekkeelta auenneet maisemat eivät hirvittäneet. Jos Jimi on helppo viedä uusiin paikkoihin, niin on Jone vielä helpompi. Lisäksi Jone änkäsi mukaan sunnuntain aamulenkille, jonka Jimi oli järkännyt itselleen kahden daamin kanssa. Hyvin pieni jaksoi mukana, eikä juurikaan aristellut monin kerroin itseään isompia noutajia. Reissusta tulee galleriaan myöhemmässä vaiheessa muutama kuva (jotta näette Jiminkin olevan täysin irti).

Olen niin monesti kehuskellut lähinnä suuremman Sheriffin löydöksillä, eikä tämän aamuinen löytö ole yhtään aikaisempia huonompi, joskin elävä olikin. Jimi käveli liinassaan nautiskellen kasteisesta metsästä, kunnes sykäisi äkkiä kohti sammalta. Kuului muutama huuto, ja kun olimme Jonen kanssa kömpineet perille, saimme ihailla juuri äskettäin tapettua rupisammakkoa. Voitaneen lisätä siis, että eläin joka ei vielä löydettäessä ole kuollut, tulee kohta olemaan.. Ei ole kyllä se eläin kauneudella pilattu, eikä varsinkaan päättömänä. Meinasi emännällä aamupala nousta kurkkuun, mutta muutamalla nieleskelyllä matkaa päästiin jatkamaan. Tietenkin kiitosten kera, eihän sellaisesta löydöstä voi olla vihainen. Yritin kyllä uskotella itselleni, että se veti päänsä kropan sisään kuten kilpikonna, mutta ehkei se ole mahdollista sammakon ruumiinrakenteella.

Tästä täytyykin ryhtyä ottamaan nyt loppuilta rennosti, ettei pääse paniikki iskemään tuon näyttelyn suhteen. Luultavasti tämä viikonlopun tuleva koitos on elämäni ensimmäinen asia, joka vie yöunetkin. Niin paljon kehään astumista on jo alitajunnassa tullut jännitettyä. Tosin olen jo ajatellut viedä Jonen seuraavalla viikolla mätsäriin, jotta saadaan harjoitusta tulevia Joensuun kansainvälisiä näyttelyitä varten. Jimin puolestaan ilmoitin mejä -kokeeseen, toivottavasti päästään siihen, sillä se olisi tuossa lähistöllä. Onneksi kesällä tuntuu olevan virtaa tähän kaikkeen. Nyt me hiljenemme hetkeksi ja ilmoittelemme, mikäli ilkeämme kuinka meidän Ristijärvellä kävi. Pidättehän peukut ylhäällä 16.5. klo 12 alkaen!

Elämää, ei sen kummempaa

Voi vehka parka!

Paljon tapahtuu vauhdikkaiden maastonakkien kanssa, ja pieni ja hento Jonekin kasvaa siinä sivussa. Poika on nyt täysin rokoitettu, ja elämästä voidaan nauttia nyt täysin. Hihnassa kulkemista onkin välillä harjoiteltu ihan kunnolla. Välillä on tullut, myös todettua ettei yksi ihminen kahdella kädellään millään riitä kahdelle koiralle. Viikon aikana on ollut monesti aikomus kirjoittaa, mutta vapaa-ajan vähyys sekä saamattomuus ovat asettaneet omat rajansa, mutta yritän muistella joitain viikolla tapahtuita asioita.

Jimi on löytänyt taas monia ihanaisia asioita metsästä, mm. kuolleen jäniksen, myyrän raadon, hiiren paloja sekä ketun karvoja. Tänään lenkillä löydettiin, myös vaihteeksi jotain elävää: siili! Jimin saa innostuksesta kaistapäiseksi tasan kolme eläintä; kettu, kissa sekä siili. Kaikki joutuvat isomman Sheriffin tylytyksen kohteeksi, eikä se välttämättä ole kaunista katsottavaa. Onneksi siilin kohdatessa olimme Jimin kanssa kahden metsässä, sillä oli täysi työ saada poika revittyä tuosta viattomasta luontokappaleesta irti. Ja siinä jos vielä olisi pyörinyt Jonekin... Olisin tahtonut varmistaa, ettei pieni siili kuollut järkytykseen, mutta totesin että parempi jatkaa matkaa mahdollisimman pian ja toivoa parasta.

Jone puolestaan löysi itselleen mieluisan saaliin; käpyjä. Jos koira osaisi puhua ihmisen ymmärtämää kieltä, olisin varmaan kuullut iloisen lallatuksen "Miljoona, miljoona käpyä". Männyn käpyjä oli maassa niin paljon, ettei poika tiennyt mitkä kaikki olisi mahduttanut suuhunsa. Katsoimme Jimin kanssa parhaimmaksi jatkaa eteenpäin, ja toivoa että pieni maahiainen hyppelee perästä. Ja tulihan se sieltä, joskin viiveellä.

Jone ottaa tajuttomasti mallia isommasta idolistaan. Eräänä päivänä Jimi meni ruokailun jälkeen pyörimään sänkyynsä, ja niin teki Jonekin. Tosin pienemmällä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä mitä oli tekemässä. Kesken selällään kellotuksen täytyi katsoa vähän mallia, jotta osaa pyyhkiä suupielensä samalla tavoin.

Huomiselle Jimi on järkännyt treffit kahden upean sileäkarvaisennoutajan kanssa. Mennään Mirkelin ja Alman kanssa surullisen kuuluisalle Jaamankankaalle. Siis niihin maastoihin jossa kaksi isoa koiraa tappoivat pystykorvan. Täytyy toivoa, että kaikki sujuu hienosti. Viime viikolla käytiin poikien kanssa maalla, ja molemmat saivat juosta itsensä väsyksiin. Jimi ei ole koskaan saanut juosta niin pitkään irti, eikä se ole myöskään koskaan näyttänyt yhtä iloiselta kuin viikko sitten. Siitä tuli aivan höpelö juostessaan lintujen perässä pitkin peltoja. Toivottavasti se tottelee huomennakin yhtä hyvin, vaikka seurana onkin kaksi daamia. Jimi on hyvä käsimerkeissä, eli se tottelee kun viittoilee kädellä suunnan johon mennään. Samoin se tietää vasemman, oikean sekä eteen. Silloin kun korvat ovat kuulolla, on pojan kanssa helppoa kommunikoida. Nykyisin luoksetulotkin ovat onnistuneet hyvin, nyt Jimi jopa juoksee miun perästä, jos lähden karkuun. Ennen olisin saanut mennä ihan rauhassa menojani, eli jotain hyvää tässä meidän uudessa suhtautumisessa koiriin on ollut.

Kuluneella viikolla on harjoiteltu lukemattomat kerrat seisomista. Käsky on joskus opeteltu, mutta nyt sitä on vahvistettu kohtuuttoman paljon. Näyttelyhihna on tullut myös tutuksi, ja meno on näyttänyt hyvältä. Katsotaan sitten kuinka hyvältä se näyttää viikon päästä... Jimillä alkaakin luultavasti viimeinen viikko karkkarina.

Huomenna olisi tarkoitus tehdä Jonelle tuohon pihamme sekä golfkentän väliseen maastoon pieni pätkä verijälkeä. Golfkausi on alkanut, ja täytyy taas varoa lentäviä palloja. Olisin saattanut saada tirkistelijän maineen tänään, jos golffarit eivät olisi huomanneet koiria. Seisoin kaikessa rauhassa mustassa pitkähelmaisessa takissani, huppu päässä metsässä odottamassa suuren kuopan valmistumista, kun takanani kuului hämmästyksekseni ihmisääni. Joku nuorehko juppi veti mailojaan metsikössä, ja keskusteli toisen jupin kanssa. Tytöllä oli pallo pahasti hukassa, koska se oli jo aika pitkälti kuusikossa. Olen luullut ettei viheriölle pääse amatöörit, mutta ehkä näillä olikin tavallista varakkaammat vanhemmat. Ihanaa siis, kun tänne maaseudun lähiöön saadaan muutakin porukkaa kuin maahanmuuttajia!

Nyt taidan aukaista Frödingen -pakastekakun ja maistaa sitä jo ennakkoon tulevan Äitienpäivän kunniaksi. Täytyi ostaa kakku itse itselleen, jotta saa edes jotain palkkaa tärkeästä laumanjohtajan roolista.

Hyvää Äitienpäivää kaikille oikeille äideille, ja kiitokset mäykkymammoille loistavista pojista!

Kesäpörriäiset

Mamma tuli vihdoin kotiin! Pojat näyttivät olevan aidosti iloisia nähdessään emäntänsä pitkän viikonlopun jälkeen. Heti kun kuulumiset, valitukset ja iloiset pyörimiset oltiin vaihdettu, oli aika tarkastaa matkalaukku. Sheriffit nuuskuttelivat laukkua innoissaan, ja omatkin tuliaiset löytyivät vaivatta. Itse puolestani huomasin olohuoneessa reissuni aikana erään vehkani hävinneen, mutta se on pientä, ja toivottavasti se kasvaa sitten tuuheampana takaisin.

Kaiken kaikkiaan kotona oltiin ilmeisesti pärjätty hyvin. Tai ainakin sen perusteella mitä blogista luin, ja miltä koiruudet näyttivät. Tosin Jimin kanssa on ilmeisesti vähän löysäilty, mikä näkyy heti hihnassa vetämisenä, mutta eiköhän se vetämättömyys nopeasti palaudu mieleen.

Saksasta sen verran, että hieno maa se näytti olevan. Tosin aikataulu oli niin tiukka ettei mäykkyjen bongaus onnistunut. Muutama muu koira tuli kyllä nähtyä, ja ihmeellisellä saksalaisella kurilla ja nuhteella ne näytti olleen koulutettu. Ei tulisi mieleenkään päästää omaa koiraa vilkkaan nelikaistaisen tienviereen irti. Lisäksi koirat saivat olla kaupoissa mukana. Meillä on niin paljon opittavaa, vielä.

Sheriffien epäonneksi emäntä toi itselleen Saksasta tuliaisena vuoden flunssan, ja niinpä suurin osa viikosta meni lepäillessä. Onneksi isäntä oli opettanut Sheriffeille rentoutumisen taidon, joten emäntä sai sairastaa rauhassa. Sairaslomapäivät vietettiin poikien kanssa samassa sängyssä nukkuen. Jopa meidän energiapatukaksi kutsuttu Jimi jaksoi velloa sängyssä koko päivän. Jone oli varsinainen hoitsu, sillä se oli aina aivastuksen sattuessa pisaratartunta etäisyydellä, ihme ettei tuo pöpö ole vielä häneen iskenyt.

Pikku hiljaa emännän kunnon salliessa uskallettiin siirtyä jo ulkoilemaan. Kaikenlaista aktivointia täytyi keksiä takapihalle. Harmiksemme Jimiä ei juurikaan voi ulkona pitää irti, joten kaikki tekeminen piti keksiä narun salliessa. Tässä pojat ihastelevat vesipulloa. Kyseisenä päivänä Jimbo osoitti taas älykkyytensä saamalla vesipullon auki särkemättä korkkia, tai pulloa. Sitten on hauska ottaa pohjasta kiinni, ja juosta Jonen ohi kastellen tämä.

Lisäksi Sheriffit ovat innokkaita viherpeukaloita, vaikka pihamme ei tuossa kuvassa kummoiselta näytäkään (nuo rojut tuolla takana ovat naapurin, siis ihan oikeesti ovat). Sisällä hoivataan suurella mielenkiinnolla pieniä taimia, sekä malttamattomina odotetaan siemenien itämistä. Sitten kun taimet siirtyvät ulos tulee pääpuutarhurin olla tarkkana kuin porkkana, ettei apulaiset pääse kaivamaan pistokkaita ylös, tai etteivät ne tule syödyksi tai tallatuksi. Talven jälkeisessä sipistelyssä naskalihampaat ovat olleet kyllä mainio puutarhasaksien korvike. Nyt vaan odotellaan puutarhan loistoa!

Molemmat Sheriffit ovat onneksemme oikeita auringonpalvojia. Patiollamme on aina varjopaikkoja, mutta pojat tahtovat nautiskella kunnon loisteesta. Tästä tulee aivan loistava kesä, jos yhtään näihin keleihin on luottaminen! Taitaa tulla,myös loistokas kesä punkkien suhteen. Olin löytävinäni jo Jonen selästä yhden pirulaisen kävelemässä. Täytyy kysyä eläinlääkäristä, että millä keinoin saisi Jombon suojattua punkeilta. Viime kesänä Jimin käytössä oli sellainen apteekin panta, mutta nyt voitaisiin kokeilla sitä selkään laitettavaa nestettä. Siis edellyttäen, että sitä voi käyttää pennuillakin.

Tässä puolestaan Jone näyttää kepin oikeaoppisen jätystysasennon. Tarkoituksena on siis silputa keppi mahdollisimman pieniksi paloiksi, niellen mahdollisimman vähän itse keppiä. Tosin Jimi on tainnut jättää kertomatta sen ettei keppiä tule syödä, koska muutaman kerran Jone on joutunut kokemaan kepin ylösnousemuksen.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, kuva onnellisesta furminoinnin kohteesta. Isompi herra on ollut vähän huono harjattava, mutta nythän se keino löytyi tähänkin lajiin. Täytyy tulla istumaan rappusille (jossa istutaan aina hyvällä säällä poikien kanssa) toivoen, että tiellä kulkee mahdollisimman paljon seurattavaa. Eilisen harjaussessiomme aikana saimme seurata naapureiden kotiin saapumisen. Siinä olikin Jimillä kyyläämistä kerrakseen, ja tuollainen tuppohan sillä pienellä sipaisulla jäi kouraan. Viimeistään ylihuomenna taas käsitellään turkkia jälleen. Nyt on aloitettu tuo ulkonäön kohotus sitä näyttelyä varten. Mätsäreitä ei varmaan nyt ennen Ristijärveä tule, joten vedetään se sitten ihan lunkisti treenaamatta. Poskelleenhan se homma osaa mennä, vaikka harjoiteltaisiinkin. Täytyy ottaa kuitenkin selvää milloin kaupungissa on näyttelytreenit, ja tuppautua sekaan. Katsoin muutaman videon YouTubesta, ja nyt pitäisi periaate tuosta koiran esittämisestä olla hallussa. Käytäntö ei ole...

Nyt taidan laittaa lopullisen pisteen tähän blogiin, joka on jäänyt jo useampaan otteeseen kesken. Molemmat Sheriffit ovat täyttyneet kevään ihanuudesta siinä määrin, että ulkona pitäisi olla koko ajan. Jimi on hullaantunut tytöistä, ja kaivamisesta. Jone puolestaan on mieltynyt erilaisiin pörriäisiin. Tänä aamuna se vetäisi proteiinit suoraan elävästä koppakuoriaisesta. Se oli oikein rituaalinen urhaus, sillä saaliin ympärillä piti pyöriä, hinkkautua, heitellä sitä ilmaan, ja tietenkin tehdä lamaannuttavat iskut hampailla. Oikein jo odotan seuraavaa pissitystä, ensin käydään ulkona touhuamassa kaikkea, ja sisälle tultaessa pienempi Sheriffi ottaa kyykkyasennon ja antaa pissin tulla.

Täytyy vielä nopeasti mainita, että nyt on tullut käytönnössä todettua milloin ihminen on kaikkein ärsyyntyneimmillään, ainakin meidän talossa. Se tapahtuu silloin, kun koirat on käytetty moneen otteeseen ulkona, käytännössä koko päivä on oltu piknikillä takapihalla. Sitten väsyneenä suihkun jälkeen vääntäydytään kohti leposijaa, odottamaan unten saapumista. Juuri sillä hetkellä kun olet istahtamassa sängylle astut johonkin, kuin muovailuvahaan. Sehän on kakkaa, niin ihanaista, pehmeää, tuoksuvaa, sekä joskus myös lämmintä! Ei auta muuta kuin koota itsensä ja hyppiä pesuhuoneeseen, toivottavaa olisi, että tuohon mämmiltä muistuttavaan kökköön olisi astunut vain yhdellä jalalla. Sitten alkaa armoton jalan hinkkaus, ja kun siitä on selvitty, täytyy siivota vielä rikospaikka. Ja jopas ollaankin sitten virkeitä unien odotukseen...