Hurtan uudet kuteet

Ostin Sheriffeille uudet vermeet ihan vaan kesän kunniaksi. Tarkoitus oli näyttää tässä blogissa kuinka muodikkaita pojistamme uusien vermeiden kanssa tuli. Noh kuvat kertovat ehkä enemmän... no niin varmaan... Lavasteiksi otimme vanhan kaukalon, ja siinäpä tulikin kuvaajan ensimmäinen virhe, mallit kun eivät tahtoneet pysyä kaivauksiltaan poissa. Toinen virhe oli kuvaussessiomme aika, itikat olivat heränneet ärsyttämään malleja. Ja kolmas virhe oli kuvausväline; taskuun oli kotoota lähtenyt vain Nokian puhelin.

Tässä Jonella päällä Hurtan pehmustettu kaulapanta, Jimillä puolestaan kaulaa koristaa Hurtan puolikuristava panta. Lisäksi Sheriffit saivat säiliöt joihin laitetaan puhelinnumero ja muut osoitetiedot. Jone hävitti jo oman säiliönsä. Jätkä ilmeisesti luottaa siihen, että koko Kontioniemi tuntee hänet ja on ottanut numeron talteen niistä kadonnut -lapuista. Lisäksi molemmat Sheriffit kantavat yllään punkkipantaa, joissa on kirjoitettuna nimi sekä numero.

No nyt olis toinen kaveri asennossa, mutta mitä toi toinen tekee?! Pyydystää itikoita kielellään.

Ja ylläri pylläri sitten juostaan jatkamaan hyvin aloitettua kaivantoa. Emäntäkin sai päivittäisen lenkkinsä juostessaan kaukaloa ympäri eksyttäessään itikoita. Jimille ostettiin uudet valjaatkin, tietenkin Hurtalta. Ne on sellaset y-valjaat, ja näyttävät olevan ihan toimivat. Uutta kuvasarjaa tuskin tulee, sillä nyt meni usko näiden mallien poseeraukseen. Tosin edessähän tämä väkinäinyys on sitten, kun syksyn uudet trendikkäät asusteet valmistuvat. Aikeissa olisi tehdä pojille samanlaiset talvivaatteet, mutta homma on vasta ajatuksen tasolla...

Sheriffit lomalla

Perheen yhteinen lomakausi on korkattu. Ensimmäinen viikko kulutettiin mökillä, nyt on nollaus tehty. Pelattiin isännän kanssa lapsille suunnattuja pelejä, muistipeleistä Kimbleen. Sheriffit purkivat ylimääräisen energian juosten, kaivellen ja luontoon tutustuen. Hauskaa näytti olevan kaikilla, hellettä riitti ja hihnat sekä pannat saatiin viskata nurkkaan. Mökki sijaitsee pienessä saaressa, joten erillisiä koira-aitoja ei tarvita. Kotimatka olikin poikkeuksellisen hiljainen, ainut äänessä ollut Jone oli Radio Rockin Jone Nikula. Sheriffit ovat väsyneitä varmaan vielä huomisenkin, niin paljon ne kerkisivät touhuta, taidankin vähän muistella kulunutta viikkoa. Aloitin blogia jo kahteen otteeseen mökillä, mutta ajatus ei tuntunut luistavan. Tosin eihän tuo muulloinkaan luista, mutta omalla koneella ja sohvalla on näköjään iso merkitys jutun tuottamiseen.

Jimille yritettiin tehdä VOI-luokan jälkeä, mutta yritykseksihän se jäi. Jäljestä tuli liian lyhyt, ja suunnistusvirheen sekä tilan puutteen takia jälki muistutti sulkeutuvaa ympyrää. Jälki kulki myös kahdesti mökkitien ylitse, sieni unohdettiin ensin kastella, ja maastossa talsittiin turhaan suunnistusvaiheessa. Eli mikään ei mennyt oikein, ja nälkäiset itikat kiristivät hermoja. Kävi mielessä jopa miksi ihmeessä rotumme on mäyräkoira tai miksi ihmeessä me harrastetaan tämmöistä lajia?! Mehän oltaisiin päästy helpommalla, kun oltaisiin otettu joku perusseurakoira jolle riittää vähempikin harrastaminen. Tiedänhän minä, että itsehän laji on valittu, ja varmasti sitä harrastetaan itikoista ja paahtavasta helteestä huolimattakin. Jimi saa harrastaa tätä niin paljon kuin vaan rahkeet riittää. No olisikos tässä nyt sitten aika tehdä pieni analyysi jäljen kulusta...

Jälki noin 300 metriä, noin 22 tuntia vanha: Aloitus innokkaasti. Kymmenen metriä haparoidaan jäljen päällä (sieni oli tässä vaiheessa veretystä kuiva) sitten alkaa ripeä eteneminen. Ensimmäinen makaus ihmetellään, Jimin jäljestyshistorian hienoin tutkiminen. Sitten löytyy kulma, josta käännytään tasan 90 asteen kulmassa uuteen suuntaan. Jäljeltä lähtee lintu lentoon, mutta ohjaajan käsky "anna olla" saa koiran pysymään jäljellä. Vauhti kiihtyy ja sitten alkaa veretön osuus. Koira aloittaa rengastuksen, mutta emäntä käy kärsimättömäksi hyttysten hyökätessä. Koiralle näytetään oikea suunta, ja jälki löytyy jälleen. Loppua kohden makaus ja kulma löytyvät, kaatokin löytyy. Kaadon ympärillä tallottu ympäristö sotkee vähän lopetusta, mutta kaatona käytetty jänis kiinnostaa kehujen arvoisesti. Eli täysin pieleen mennyt jälki sujui hienosti, ja olenkin todella ylpeä tuosta riistan jätöstä. Täytyy tehdä vielä sellainen hieno jälki tässä loman aikana. Jimiin luotan, mutta omaan suunnistukseen en.

Jimi suoritti viikon aikana joka vuotisen laiturilta putoamisen. Poika on aina niin innoissaan vastassa laiturilla, ja tällä kertaa oli mahdottoman hauskaa, kun Kikka oli parkkeeraamassa venettä laituriin. Jimille ei usean metrin kokoinen laituri riittänyt, vaan Sheriffi putosi yht'äkkiä. Jimi tietenkin luuli, että me pudotettiin se laiturilta, eikä ollut tapahtuneesta kovinkaan iloinen. Onneksi ilta oli lämmin ja emännän kuivaus kelpasi vedessä paniikkiin joutuneelle koiralle.

Jone oli isomman Sheriffin sukelluksesta niin haltioissaan, että päätti itse opetella seuraavana päivänä uimaan. Ihmettelimme isännän kanssa laiturin alta kuuluvaa läiskyntää, ja kohtapa näimmekin ihmeen; siellä se meidän pikkuinen ui kaislikkoa kohden. Hienosti näytti uiminen sujuvan, ja rannassa pitikin rypeä useampaan otteeseen. Jone otti myös uimavalvojan roolin, jos isäntäväki on uimassa poika istuu laiturilla ulvomassa. Onneksi vahtiminen kohdistuu vain omaan porukkaan, sillä muillakin mökeillä oli väkeä uimassa, ulvontahan olisi käynyt sietämättömäksi.

Sheriffit ottivat kaiken ilon irti saaren tarjoamista linnuista. Pikkulintuja seurailtiin kauempaa suurella mielenkiinnolla suu viivana. Röyhkeitä variksia ajettiin takaa. Poikasia uittanutta vesilintua seurattiin rannalta käsin, mutta suurimman huomion vei hautova sorsa. Menimme ihastelemaan hienoa auringonlaskua, Jimikin kiipesi parhaimmalle paikalle risukasan päälle. Samalla siitä vierestä pölähti sorsa! Jimin ilme oli melkoisen hölmistynyt, ja vielä tyhmemmältä se näytti, kun kutsuimme sitä hätäisenä poistumaan pesän vierestä. Jone ihmetteli mikä kiire meille tuli, sillä hän ei kerinnyt nähdä koko aurinkoa. Seuraavina päivinä pojat kävivätkin tarkastamassa sorsan tilannetta. Jimi laski munat päivittäin, ja Jone kyseli tulevan äipän kuulumisia, jopa järvessä asti. Toivottavasti emme aiheuttaneet sorsalle ylimääräistä stressiä ja poikaset kuoriutuvat aikataulussa.

Nyt taidan itsekin harkita unille lähtemistä, sillä herätyshän varmaan on klo 6, jälleen. Kiva herätä siihen, että sängyn reunalla notkuu kaksi tuijottavaa mäykkyä. Toinen osaa jopa huokailla, jos herääminen ei tapahdu tarpeeksi ajoissa.

Aurinkoisia ja helteisiä päiviä kaikille!

ps Olisin laittanut kuvan rentoutuneista Sheriffeistä, mutta koneeni ei hyväksynyt muistikorttia. Onnistuneimmat 100 kuvaa ovat myöhemmin nähtävillä galleriassamme.

Kadonneen Jonen metsästys

Keskiviikoksi oli suunniteltu kiva lenkki poikien ja Kikan kanssa. Lähdettiin lenkille kohti metsää ja luontopolkua, vähän tihkutti vettä, mutta se ei reippaita ulkoilijoita hidastanut. Noin puolisen tuntia käveltyämme Jone päästettiin tavalliseen tapaansa irti. Poikahan on pysynyt aina näköisällä, nytpä ei sitten käynytkään niin. Jimi touhotti tavalliseen tapaansa nelivedolla hyvää vauhtia kohti kotia, sateen jo vähän yltyessään. Yht'äkkiä Jone hyppää polulta metsikköön ja häviää näkymättömiin. Kukaan meistä kolmesta ei huomaa mihin Jone lähti, se hävisi sekunnissa, eikä tullut kutsusta. Jäimme pyörimään siinä kohdin sakeaan metsikköön ja ihmettelimme minne poitsu on voinut hävitä. Kuulimme muutaman haukahduksen, mutta tuulen takia oli vaikea sanoa mistä. Jimi ei tehnyt elettäkään etsiä Jonea, se vaan tahtoi jatkaa matkaansa. Hiljaalleen Kikan ja minut valtasi paniikki mihin Jone on juossut. Mitään riistaa me ei nähty, eikä Jimikään näyttänyt kiinnostustaan. Annoimme Jimille tehtäväksi etsiä Jonea, itse hajaannuimme metsään. Ajattelin ettei Jone ole mennyt syvemmälle metsään, sillä se yleensä juoksee polkuja pitkin, mutta nyt sitä ei näkynyt polulla kummassakaan suunnassa. Sade ja tuuli yltyi, eikä huutomme kuulunut enää kovinkaan kauas. Jimi opasti kahdesti kotiin päin, mutta emme uskoneet Jonen menneen sinne, vaan pyörimme metsikössä jossa poika hävisi. Lähialueen talot tarkastettiin, muttei koiruudesta näkynyt jälkeäkään. Loppujen lopuksi olimme sotkeneet metsän omilla tennareillamme niin ettei Jimillä ollut toiveitakaan Jonen löytymisestä vainulla. Kaikkein raastavinta oli, kun Jimi pyöri samaa ympyrää siinä missä Jone hävisi. Isännälle oli jo soitettu, että lähtee katselemaan ympäristöä, naapurit oli hälytetty tarkastamaan kotipiha, hätäkeskus oli tietoinen kadonneesta koirasta, golfkentän toimistokin oli tietoinen karkulaisesta, kutsuin kaverini koiransa kanssa etsimään, ja lisäksi pienet tytöt tulivat vapaaehtoisesti etsimään Jonea. Kukaan ei nähnyt pojasta vilaustakaan, mutta kaikki kuulivat haukun ja kaksi pamausta, ja sen jälkeen hätäisen kiljahduksen. Olin varma, että joku on ampunut Jonen, ja silloinhan se hätä yltyikin. Tein virheen ja karjuin Jimille, joka yritti tehdä kaikkensa löytääkseen kaverinsa älyttömässä säässä. Onneksi Jimi antoi anteeksi ja jatkoi etsintää. Toisaalta ajattelin, että Jonen ollessa haavoittonut Jimi löytää sen helpommin, olihan se tottunut seuraamaan verijälkeä. Seuraksi tullut Alma antoi lohtua etsinnässä. Alma haravoi aluetta irti, ja molemmat koirat pyörivät samalla seudulla.

Olin varma ettei Jonea löydetä, ja että se on haavoittuneena jossain kivikossa tai muualla pahasti jumissa. Välillä huutoihimme vastasi koira, mutta tuulen ja sateen takia ei ollut mitään selvyyttä mistä ääni tuli. Reilun kahden tunnin etsinnän jälkeen isäntä soitti. Hän oli saanut Facebookin kautta näköhavainnon Jonesta. Jone oltiin nähty 19.30 golfkentän risteyksessä, muutama sata metriä kotoamme, ja me pyörimme edelleen metsässä kellon ollessa 22. Äkkiä piti päästä metsästä pois, ja järkeen kävikin selitys ettei Jone olisi metsässä, sillä sää oli aivan kauhea. Jimi jumahti metsään kannon juureen eikä ollut lähdössä mihinkään, se tahtoi etsiä Jonea vielä katoamispaikalta (siihen mennessä Jimi oli löytänyt linnunpesän, jonka sisällön söi, sekä puolikkaan patongin). Kannoin Jimin ja kolmesti tämä teki stopin samaan kohtaan. Siinä piti itsekkin istahtaa itkemään, ja onnekseni Jimi lohdutti nuolemalla täysin kastuneena, kylmissään ja nälkäisenä. Kannoin poikaa ja kerroin ettei ollut mitään järkeä etsiä enää samalta kulmalta, sillä sateen takia emme kuitenkaan kuulisi, jos Jone haukkuisikin jossain.

Jimi seurasi kuuliaisesti metsästä pois, vaikka ei olisi tahtonutkaan. Tosin se oli tehnyt etsintää jo nelisen tuntia, joten lepäämään sen oli pakko päästä. Isäntä oli jakanut 80 kpl kadonnut lappuja, laittanut katoamisilmoituksen kotisivuillemme, ja onneksi Facebookin, josta ainut näköhavaintokin tuli. Toin väsyneen ja täysin kastuneen Jimin kotiin, ja lähdin jatkamaan etsintöjä. Kävelin aamulenkkimme huudellen, isäntä ajoi pyörällä luontopolkua, eikä Jonesta näkynyt jälkeäkään missään. Sitten erään rivitalon pihalla ajattelin voisiko Jone olla niin fiksu, että se istuisi sadetta suojassa taloyhtiön valaistussa roskakatoksessa. Näin talon pihalla miehen olevan kyykyssä, ja Jonen antamassa miehelle tassuaan. Mikä helpotus! Nuori mies oli tullut juuri kotiin, ja nähnyt Jonen yhden talon ovella. Mies olisi vienyt Jonen kotiinsa yöksi, ja etsinyt aamulla sille kodin, sillä hän tiesi meidän asuvan lähistöllä. Jone löytyi siis tuosta muutaman sadan metrin päästä kotiamme, 5 ½ tuntia etsintöjen alkamisen jälkeen. Mietityttääkin miksi se ei tullut kotiin, koska olisi varmasti osannut. Lisäksi Jone oli vähän turhankin hyvässä kunnossa olleessaan kaatosateessa niin kauan. Epäilemmekin, että se on ollut jossain sisällä välillä, sillä tuon pihan ohitse isäntä oli kulkenut jo monesti, Meiju oli pyörinyt siinä Alman kanssa, ja mekin kuljettiin siitä Jimin kanssa. Jimi kyllä vetäisi pihan suuntaan, kun olimme kotiutumassa, mutta ei jatkanut pidemmälle. Jone olisi saattanut löytyä jo silloin...

Etsintöjen aikana kävi kaikki kauheudet mielessä, joku olisi ampunut Jonen, haavoittanut sitä, tai Jone on juuttunut jonnekin, joku olisi ottanut kiinni ja pahoinpidellyt, tai sitten se vaan olisi turvassa jossain ja löytyisi aamulla. Olo oli lohduton, sade piiskasi märäksi, tuuli sotki kaikki hajut Jimiltä, eikä kukaan ollut ulkoilemassa ja näkemässä Jonen liikkeitä. Tuolla reissulla sykemittari kävi huippulukemissaan, kaloreita paloi 2282 kcal, ja Jimi väsyi aivan naatiksi. Isäntä teki loistavaa työtä tehdessään katoamisilmoitukset sekä jakaessaan niitä etsiessään. Minä puolestani opin ettei Jonea päästetä enää irti, ja senkin kaulaan ripustetaan nyt numero. Toivottavasti näin ei tapahdu toiste meille, eikä ikinä kenellekään muulle. Tosin mäyräkoiran vietit vievät aivan varmasti, ja Jonenkin suvussa näyttää olevan riistaviettistä sakkia. Siispä ostamaan uusi liina, ja uudet varusteet Jonelle. Jimille löysin Hurtan y-valjaat, ja ne olivatkin hyvät. Olivat ensimmäistä kertaa päällä etsinnässä, joten tuli testattua ne heti ääriolosuhteissa. Onneksi kaikki päättyi onnellisesti ja saamme viettää Juhannusta koko porukalla.

Hauskaa Juhannusta kaikille, sekä suuret kiitokset Jonen etsintään osallistuneille! Ihanaa, kun on auttavaisia ystäviä ja uusia tuttavuuksia ympärillä! Eräs nainen soitti nimittäin eilen aamulla joko Jone on löytynyt, ja lähteekö hän etsimään...

Isojen poikien leikkejä

Sheriffit paikallistivat kaksi viikkoa vanhan harjoitusjäljen alkumakauksen metsästä...

...pian alkaa armoton kaivaminen ja rikospaikan analysointi.

Kuluneen viikon aikana Jimi on paistatellut kehuissa ja saanut lukuisia rapsutuksia, emäntä on vieläkin muikeana hienosta jälkityöskentelystä. Lomalla tehdään harjoitusjälki, ja laitetaan parit ilmottautumiset menemään. Tietenkin sillä edellytyksellä, että T tulos näyttelyistä sallii VOI-luokkaan osallistumisen. Näkemyksiä sen riittävyydestä tuntuu olevan monia, ja kennelliitostakaan en saanut vielä ketään kiinni. Mikäli T ei riitä, täytyy sitten ottaa näyttelykalenteri uudelleen esiin. Harjoittelimme äsken poikien kanssa kiekon kiertämistä, ja ilmeisesti se on nyt sitten mennyt Jimin kaaliin. Poika lipuu vierellä kuin lippulaiva, ja seisontakin onnistuu, vaikka Jone hyppiikin nenän edessä. Jone puolestaan pomppii hihnassa kuin jänis. Seisonta ei todellakaan muistuta seisontaa, sillä liian usein pylly jököttää maassa. Ja hampaat ollaan katsottu useasti päivässä, eikä se vieläkään onnistu. Voi siis olla, että Joensuun näyttely jää haaveeksi; Jimin osalta siellä on "väärät" tuomarit, ja Jonen kohdalla suurin este on luultavasti käyttäytyminen.

Viime viikonloppuinen poikien ilta teki Jonesta "äijän". Maanantaisella aamulenkillä jouduin hieromaan kiireellä unihiekat silmistäni, sillä en ollut uskoa silmiäni. Jone lurautti pissinsä koipi ylhäällä. Olihan siitä jo edellisellä viikolla nähty muutamia harjoituskertoja, mutta tämän viikon pissit onkin suoritettu erittäin äijämäisesti. Jone jättää siis hiljalleen vauvavaiheen taakseen ja siirtyy isojen poikien kerhoon, ikää siis on viisi kuukautta. Painoa Jonella on hiukan alle yhdeksän kiloa, ja se mahdollistaakin jo vauhdikkaammat painit Jimin kanssa. Jimi näyttää nauttivan kaverinsa vanhentuneesta olemuksesta, sekä siitä ettei maitohampaita juurikaan ole. Hampaatkin ovat vaihtuneet vauhdilla, muistelen, että Jimillä se kesti vähän kauemmin. Tosin Jone roikkuu aina Jimin hihnassa, sitten leikitään vetoleikkejä, sekä poitsu tykkää järsiä rullaluita. Tänään luu näyttikin enemmän käytetyltä tamppoonilta kuin luulta, jokin hammas oli taas irti ikenen vuotaessa verta. Jone on keksinyt vokotella itselleen emännästä tyttöystävää. Sehän ei tietenkään käy päinsä, siitä pitää isompikin Sheriffi huolen. Heti minun komennon jälkeen, Jimi ottaa oman roolinsa mukaisesti Jonen käsittelyyn. Ihmeen hyvin Jimi on muutenkin ottanut tuon opettajan roolin, se kokee ilmeisesti olevansa ainoa joka osaa Jonen kouluttaa. Käyhän se meille, sillä paremmin se koiran sana näyttää koiraan uppoavan. Tänään Jimi poikkeuksellisesti haukkui sisällä ja syykin selvisi; pieni viikari oli napannut suuhunsa emännän sukan, täytyihän se ilmoittaa kaikille. Jonella on siis tiukka kuri asiassa kuin asiassa, mutta eipä tuo näytä haittaavan.

Perjantaina pojat pääsivät käyttämään hajuaistiaan sisällä, jäljitettävänä oli talomme pienin asukas Wilma. Jälleen hamsterimme oli karannut häkistään, se oliko luukku jäänyt auki vai oliko Wilmuska aukaissut sen itse, on vieläkin epäselvää. Jimi ei todellakaan tehnyt elettäkään löytääkseen hamsteria, se istui huoneen ovella ja luultavasti toivoi ettei sitä löydykään. Jone puolestaan pyöri ja hyöri huoneessa, ei se varmaan ymmärtänyt mitä oli etsimässä, mutta olipahan hommassa mukana. Onneksi huoneen ovi oli kiinni, ja karkulainen löytyikin järkyttyneenä sohvan alta.

Kohta taidetaan lähteä lenkille, ulkona on vieläkin melkein + 20 astetta, mutta täytyyhän sitä lenkillä päivittäin käydä. Eikä tuo kuumuus taida näitä koiria hirveästi haitata, kun tykkäävät lekotella auringossa. Harmillista ettei kumpikaan ui, sillä ranta olisi tuossa lähellä.

Iso kiitos Jimille!

Nopea kertomus kuluneesta viikonlopusta. Sitten on pakko päästä pitkälleen ja pötkölleen, sen verran on tullut taaperrettua, jopa vatsalihakset ovat hellinä.

Lauantai aloitettiin Kaatamossa klo 9, ohjelmassa jälkien suunnistaminen ja verettäminen. Onneksi sain parikseni tutun, joten seurassa ei ollut valittamista. Ja oma suunnistustaidon ollessa täysin nolla on hyvä, että toinen osaa sen. Lauantaina metsät tulivat tutuksi mukavassa, ei niin lämpimässä kesäsateessa. Koko päivän satoi, välillä hiljaa ja välillä kovaa. Onneksi oli sadetakki mukana, tosin kurahousutkin olisivat olleet oiva keksintö. Päivästä kuitenkin selvittiin ajoissa, ja ilman suurempia vahinkoja. Tosin hiukan yli lentänyt huuhkaja jätti traumoja seuraavaa päivää varten. Opastamani jälki sattui suoraan kyseisen linnun alueelle, ja siitä tuo siivekäs pitikin tarkasti vartiota.

Kotimatka kesti noin tunnin, eli tällä kertaa koepaikka oli mukavan lähellä. Kumpikaan pojista ei kuullut tuloani, sillä meillä oli niin kovat bänditreenit käynnissä. Sitten huomatessaan emännän läsnäolon olivat molemmat nenäkkäät tarkistamassa housuja sekä takkia. Minulla on yleensä aina samat housut metsässä, ja Jimi jo tietääkin pukiessani niitä, että kohta tapahtuu jotain kivaa.

Pelkäsin koko lauantai-illan, ettei Jimin hermot tai nenä pelaisi huomenna. Aika ajoin meteliksi asti yltynyt poikien illanvietto oli käynnissä vielä pitkälti yli normaalin nukkumaanmeno aikamme. Ja tietäähän tuon mitä tulee, kun vie väsyneen Jimin johonkin, joko sillä on energiaa ihan liikaa tai sitten se näyttää kaikkein ikävimmän puolensa; heittäytyy hankalaksi joka asiassa. Lisäksi lähes koko illan ja yön ajan kestänyt sade jännitti vähän. Tosin ajattelin, että siten jälki vaikeutuisi, ja se saattaisi tuoda tarkkuutta hommaan. Nyt en kuitenkaan pelännyt irtoavien tarrojen puolesta, sillä tein kaikki jäljen merkinnät krepein, sillä se oli sallittua sään puolesta.

Yöllä saatiin nukuttua yllättävän hyvin. Otin poikkeuksellisesti molemmat koirat sänkyyn nukkumaan, etteivät ravaisi koko talossa illanviettoa häiriten. Hyvin meitä siinä nukutti, enkä muista yhtään moneltako pojat ovat käyneet pissillä, sekä siirtyneet omiin sänkyihinsä. Aamun koittaessa pakkasin viimeiset tavarat, lähinnä sellaiset joista Jimi menee sekaisin; liinan ja eväät. Sitten lähdettiin jälleen Kaatamoa kohti, edes heippaa ei sanottu, kun niin vilkkaasti mentiin Jimin kanssa autolle. Se oli varmaan innoissaan jo siitä, että pääsee emännän kanssa kaksistaan jonnekin. Matkalle riitti unta, eikä takapenkiltä kuulunut mitään itkua. Matka taittui siis leppoisasti, ja tunnelma oli vähintäänkin odottavainen. Perille tultaessamme Jimi näyttikin sitten sen puolen jota ei välttämättä olisi tarvinnut näyttää. Se rimpuili hihnassa, haukkui vimmatusti, mitään se ei tuntunut osaavan, ja nolo oli melkoinen. Kaikki muut olivat vähintäänkin hillitysti hihnassa. Laukaus ammuttiin, ja kaikki koirat selvisivät siitä. Muutamille tuli sanomista käskyn antamisesta, meidän tapauksessa siitä ei olisi ollut edes hyötyä, sillä koiran korvat olivat hävinneet jo ajat sitten. Laukaus rauhoitti Jimin, eikä sen tarvinnut enää haukkua muille. Hötkyilyä riitti, mutta onneksi saimme toisena suoritettavan jäljen. Ylimääräinen energia saatiin kuriin muutamalla spurtilla, sekä istumalla laiturilla. Kun itseä ei jännitä oman koiran puolesta, voi koirankin aistia olevan rauhallisempi.

Suuntamisimme oppaan perässä jäljelle joka aloitettiin noin kello 10. Intoa riitti niin, että oli pakko tarkastaa valjaiden kunto. Olisihan se noloa, jos varusteet hajoisivat mielettömässä vedossa. Oppaan viedessä meidät aloitukselle, sanoin Jimille kerran " Jimi, missä jälki", sen kummemmin en kommunikoinut pojan kanssa, menin vain perästä sinne mihin piti. Tietenkin tuntui mukavalta kuullessa takaa oppaan sekä tuomarin askeleet, sehän kertoo sen, että oikeassa kohdassa ollaan. Tässäpä siis tuomari Martti Hirvosen koeselostus:


"Alkumakaus tutkitaan ja siitä määrätietoisesti jäljelle. Tarkkaa työskentylyä koko jäljen matkan. Kulmat tarkasti, ei osoita makauksia. Jää nuuhkimaan kaatoa. Reipasta kävelyvauhtia pitävä jäljestäjä. "

Saimme tämän päivän suorituksesta tuloksen AVO 1, 46 pistettä. Jimi oli kokeen toiseksi nuorin koira, koe oli kolmas, emmekä ole juuri harjoitelleet. Nyt sitten siirrytään siihen VOI -luokkaan. Ihanan kamalaa! Siinä se opastus onkin hankalaa. Täytyy vielä tarkistella se näyttelytulos asia, mutta sitä mieltä immeiset ovat, että se T riittää tässä vaiheessa. Sitten jälkivalioksi pitää olla näyttelyistä vähintään H. Sinne varmaan on pitkä aika, tai ei välttämättä mikäli nenä toimii jatkossakin. Eipä silti elätellä liikoja toiveita.

Suuri jäljestäjämme nukkuu nyt ansaittua untaan, pienen häirikön vieressä. Huomenna Jimi varmaan jaksaakin jo leikkiä entiseen tapaan. Nyt se tahtoo näyttää kuka on tässä talossa tänään kingi, ja se suotakoon. Opas / ohjaaja vääntäytyy tästä pesulle, ja toivoo saavansa syödäkseen. Hieno viikonloppu, vaikka polvet ovatkin mustelmilla!

Jälkiharkat

Nautimme tällä hetkellä kauniista ja aurinkoisesta illasta, tarkkaillen omaa takapihaamme. Päätämme ottaa hienosta säästä kaiken ilon irti, jotta jaksamme kyhjöttää sisällä luvattujen ( ja kaivattujen ) sateiden tullessa. Jimin kanssa kävimme lenkillä ihan vain kaksistaan, tarkoituksena oli testata uusia tennareita ja sykemittarin luotettavuutta. Jimi kylläkin oli päättänyt nauttia kauniista säästä ja luontopolun tuoksuista, ilman kiirettä. Ohitsemme juosseet suunnistajat saivat poikaan kaivattua vauhtia, ja emäntäkin sai paitansa hikeen. Jone nautiskeli lenkkimme ajan isännän kainalossa ja tietenkin nukkuen.

Blogin lukijakuntaa varmaan kiinnostaa kuinka viimeksi mainitsemissamme jälkiharjoituksissa kävi. Tässäpä tulee molempien koiruuksien suoritukset, vähän oikeaa koearvostelua muistuttaen.

Jone, jälki noin 20 metriä ja muutaman tunnin vanha:
Rauhallinen aloitus, jossa jäädään nauttimaan, kummastelemaan ja ihmettelemään jo heti ensimmäistä veripisaraa. Hidas tempo jatkuu, koiran mietiskellen uutta hajua. Välillä haetaan emännästä rohkeutta ja tukea. Sitten taas jatketaan matelevaa vauhtia, emännän jo ehkä hiukan tuskastuessa. Vauhti ei kasva suorituksen aikana, vaan pysyy rauhallisena, mutta nenä pysyy hyvin maassa. Jälkeä pitkin mennään täysin, eikä tarkastuksia tehdä. Jäljen päästä löytynyt verinen sieni kiinnostaa kummasti. Sieni kannetaan jopa kotiin asti tiukasti hampaissa. Tarkkaa, joskin hidasta työskentelyä.

Jimi, jälki noin 450 metriä, noin 20 tuntia vanha:
Tempoileva aloitus, emäntä yrittää rauhoitella koiraa jonka nenä näyttää jo kovasti eteenpäin. Emännän antaessa luvan lähdetään juoksulla vauhtiin. Koiraa täytyy nykiä hidastamaan, jotta ohjaaja pysyy perässä. Kuivasta metsästä huolimatta jälki löytyy vaivatta, ja vauhti jatkaa kiihtymistään. Golfkentän ollessa liian lähellä koira sotkeutuu hetkeksi katsomaan peliä. Matka jatkuu kehoituksesta, mutta pian koira tekee useita tarkastuksia. Ohjaaja huomaa jäljen päällä pari golfpalloa, ja kehoittaa koiraa etsimään jälkeä entistä kovemmin. Jälki löytyy ja matka jatkuu jälleen vauhdilla. Ensimmäisen makauksen koira huomaa ja nuuskaisee merkiksi. Makauksesta ei kuitenkaan jatketa 90 asteen kulmassa. Jälki edetään vaihtelevalla vauhdilla, kulkien vain harvoin itse jäljen päällä. Toinen makaus jää täysin huomioimatta, ja ohjaaja ottaa koiran haltuunsa rauhoitellen tämän. Hetken päästä makaus katsotaan uudelleen ja jatketaan jälkeä virheettömästi. Jäljeltä löytyvä linnun raato pysäyttää hetkeksi, mutta itse homma jatkuu kehoituksetta. Sorkka löytyy ja koira nuolaisee sitä muutaman kerran kokeeksi, suoritukseen kului vartti.

Eli Jone ei todellakaan ole vielä valmis jälkikoira, mutta hyvin se ensikertalaiseksi meni. Nenä tuntuu olevan turhankin tarkka, ja poitsu näyttää mietiskelevän jäljellä enemmän kuin haistelevan. Hyvähän tästä on kuitenkin jatkaa, ja vain harjoitus tekee mestarin.

Jimikin on tarkka nenäinen, mutta pojan kohtaloksi saattaa tulevissa kokeissa osottautua tuo liika tempoilu ja yritys. Luultavasti Jimi käyttää Jonea enemmän ilmavainua, sillä poika ei ole juurikaan nenä maassa kulkenut. Tuulen kuljetellessa hajuja eteneminenkin on sitten tempoilevaa, ja näyttää väkisinkin hötkyilyltä. Jännittää suuresti tuleva koe, mutta enemmänkin oman opastuksen suhteen. En halua kuulostaa leuhkalta, mutta se vain on niin, että jos sattuu hyvä päivä varmasti pärjätään. Toivottavasti tulisikin muutama sadekuuro, eikä hellettä tulevalle viikonlopulle. Jimille näyttää sopivan paremmin vanhempi kuin liian tuore jälki, sillä koiruus joutuu tekemän enemmän töitä, ja toimimaan tarkemmin.

Nyt otetaan vaan rennosti, odotellen tulevaa viikonloppua. Peukkuja saa pitää pystyssä edelleen!