And I think to myself what a wonderful world

Niinpä niin, pienimuotoiseen masennukseen taipuvaisena ihmisenä täytyy ilo repiä syyssateiden ja -tuulten riepotellessa pientä lenkkeilijää positiivisista ajatuksista. Aamuisella lenkillämme se olikin varsin helppoa, olihan seuranani jälleen kaksi vallan mainiota mäyräkoiraa.

Kierrämme arkiaamuisin noin kolmen kilsan lenkin, aikaa käytämme kyseiseen retkeen joka aamu noin 45 minuuttia. Joinain aamuina tuntuisi Sheriffeille riittävän lyhyempikin lenkki, mutta tiukkis emäntä ei anna helpolla periksi, tulipa taivaalta mitä tahansa. Jälleen tänään satoi tihuutteli, oli mukava vastatuuli, pimeää ja olo muutenkin kohtalaisen lohduton (olihan vasta maanantai).

Huomasin heti lähtiessämme kotiovelta ettei kaikki ole normaalisti. Jokaista aurauskeppiä piti nuuskutella ja merkata tarkkaan. Matka eteni siis tuskaisen hitaasti, mutta karvakorvat näyttivät nauttivan kaikista tuoksuista. Kummaa miten illan ja yön aikana voikin tulla niin paljon mielenkiintoisia viestejä polkujen varrelle. Jimi otti jossain vaiheessa vanhan kunnon potkinnan merkkauksien yhteyteen, ja niinhän se kuopi takajaloillaan kaikki ruohot ympäriltään. Jone tästä haltioituneena aloitti itsekin mokoman kuopimisen. Jone ei vissiin ollut ihan varma missä vaiheessa on tarkoitus kuoputella ja tekikin rituaalin jokaisella ruohokaistaleella. Kaveri siis juoksi kiireellä nurmelle ja syhkytteli potkia ruohoa, olisittepa nähneet sen ilmeen...

Jossain vaiheessa sitten rimpuiltiin hihnoissa, niskavillat pystyssä ja nenät tuhisten. Yöllä reitillämme oli taatusti kulkenut oikea hirviö! Jonen piti tuttuun tyyliinsä haukahdella muutamia kertoja pimeyteen tuijottaen, tietenkin aiheuttaen Jimissä jonkin sortin oireita (sehän ei tiennyt yhtään mitä pitäisi pelätä, kun ei missään nähnyt mitään). Oltiin jo selviydytty vaihtelevalla menestyksellä kotinurkille, kunnes dalmatialainen pääsi yllättämään täysin omaan touhuunsa uppoutuneen kaksikon. Jone väänti parhaillaan selkä kyyryssä aamun kaapeliansa ja silloin tuo pilkullinen peto ilmestyi omalle pihalleen. Voi kiesus mikä pyörintä alkoi, en tiedä monestiko kahden metrin nahkahihna yltää jalkojen ympärille, mutta kunnon paketointiin se tuntuu riittävän. Selvittelin itseni sotkusta ja onnekseni Jimi tuli avuksi. Se haukahti kahdesti todella kyllästyneellä äänellä, ja kappas Jone rauhoittui kerralla! Saimmepahan näin kakan pussitetuksi, mutta kerralla pussia ei saatu solmuun, sillä kyseinen dalmatialainen piti vielä kerran kirota Jonen toimesta. Onneksi ei sentään sotkeutunut vaatteet moisessa tapahtumassa.

Kotiin päästiin jo melkoisessa kontaktissa. Molemmat napittivat ruskeilla silmillään minua, ilmeisesti herkkujen toivossa. Muutama herkku tipahtikin kitoihin, kunnes Jone jälleen aiheutti hämminkiä. Naapuri oli oman terrierinsä kanssa lenkillä, ja jälleen pääsi helvetti valloilleen. Jone kiljui hihnassaan pyörien eikä kuunnellut yhtään mitään. Terrierillä on samoja ongelmia toisten koirien kanssa ja niinpä tyttö hävisikin koiransa kanssa pusikkoon, eli jälleen Jonen uho / pelossa haukkuminen raivasi tien. Jimi kerkisi tapauksen aikana vain heilutella häntäänsä...

Iltalenkin olin jo aamulla luvannut isännälle, mutta pahus sentään isäntä ilmoitti puolilta päivin lähtevänsä sairaslomalle. Jee, lisää hupaisaa lenkkeilyä olisi jälleen tiedossa illalle! Maltoin kuitenkin käydä kampaajalla ensin lenkkeilyä ja orastavan päänsäryn takia päätin käyttää koirat erikseen lenkillä, ihan vaan estääkseni migreenin.

Jimi tuntui nauttivan lenkkeilystä kanssani. Se kirmaili fleksissä ja touhusi mitä tahtoi. Vauhti oli hurjaa, mutta kuulolla kaveri oli koko ajan. Kerta käskystä onnistui vasen ja oikea sekä seis, ja Jimihän tekee nuo asiat ihailtavan tunnollisesti, vaikka näyttääkin hötkyävän kuuden metrin päässä minusta. Lenkki olisi voinut kestää pidempäänkin, niin nautinnollista se oli. Oli kuitenkin tullut luvattua Jonellekin iltalenkki kahden kesken joten kotiin piti kiirehtiä.

Jonen kanssa meinasin pyörähtää jo kuistilta takaisin. Kaveri poukkoili omassa neljän metrin fleksissään ensin vasempaan, sitten oikeeseen ja tietenkin haukkuen. En saanut kaveriin mitään otetta ja kieltämättä itkukaan ei ollut kaukana. Noin 200 metrin päästä kotoa Jone rauhoittui hetkeksi ja näytti sen kaikkein suloisimman puolen itsestään, se juoksenteli luokseni ilman käskyä ja hyppi vasten. Sitten käveltiin nätisti kontaktissa silmät napittaen minuun, ja kehujen sadellessa häntä heilui kuin vieteri. Jossain vaiheessa kuitenkin kauhu otti Jonesta vallan, se muuttui yht'äkkiä taas poukkoilevaksi & vauhkoksi kaveriksi, vaikka missään ei näkynyt mitään. Tässä vaiheessa en ole saanut ikinä mitään kontaktia koiraan. Jimiä rauhoittaa korvien silittely jopa lenkin ärsyttävissä tilanteissa, mutta Jonen se saa vain huutamaan kuin syötävän. Pysähdyin siis ja annoin kaverin rauhoittua itsekseen ja niinhän siinä kävikin. Jone tuli kohta luokseni hyppien ja hyppy tuntuikin jälleen. Pojan kallo kolahti etuhampaisiini niin, jotta vieläkin kolottaa. Aamullahan meillä kävi vastaava tapaus; Jimi kiljaisi polkaistessaan johonkin terävään. Niinpä katsoin sen tassuja, kun Jone tuli paikalle tervehtimään. Se pomppasi jostain ihmeen kulmasta niin, että nenäkoruni irtosi. Siinä kiitellessäni jouduin toivottamaan huomenet naapurille sekä työntämään korun väkisin likaisilla käsillä, kivaa...

Niin siis oltiin onneksi jo puolessa välissä Jonenkin kanssa, mutta tietenkin matkallamme sattui vielä kaksi kauhiaa juttua; lenkkeilijä sekä toinen lenkkeilijä koiran kanssa. Jone on ryhtynyt haukahtelemaan ihmisille viime päivinä. Niinhän tämä meidän ohittanut nainen sai Jonen pasmat sekaisin, ja taas alkoi tuttu kiljuminen sekä höyryäminen hihnassa. Yritin tehdä kaikkeni saadakseni huomion, ihan turhaan. Sitten näin Sulon tulevan isäntänsä kanssa ja päätin viedä Jonen noin 50 metrin päähän Sulosta. Eihän siitä mitään tullut taas se kiljunta / haukunta alkoi, eikä mikään tuntunut auttavan. Kävelin itse jo tapahtumasta pois ja kuuntelin täysin paniikissa olevaa koiraani. Mie olen varma ettei tuo kaikki ole uhoa vaan pohjimmiltaan Jone pelkää täällä asuvia koiria, tai näin olen sen järkeillyt. Miksi ongelma on vain Kontioniemessä, mutta ei kuitenkaan kaikkien kohdalla? Ja tärkeintä miten tuon saisi pois? Joissain kodeissa oltaisiin jo valmiita luovuttamaan, mutta ei meillä. Jone tarvitsee apua pelkonsa kanssa, mutta miten mie osaan sitä auttaa? Kaupungissa ei ole mitään ongelmia uusien asioiden suhteen, ja lenkkeillessä Jimin kanssa voi aina turvautua isoveljeen, mutta aivan yksin Jone on suurimmaksi osaksi paniikissa ettei voi varmaankaan nauttia ulkoilusta. Toivottavasti tämä on sitä mörkökautta, joka menee itekseen ohitse. Joka tapauksessa lenkiltä päästiin kotiin ehjänä, mutta päänsärky ei ole vieläkään loppunut, ja ihan jo jännittää heräänkö tulevanakin yönä olohuoneesta leijailevaan pistävään shaissen hajuun. Viime yönä luulin nähneeni painajaista ja piiloutuvani peiton alle hirvittävää hajua, mutta eihei aamulla painajainen paljastuikin todeksi, Jone oli vääntänyt ison kasan olkkariin (kasan muodosta päätellen tekijä oli täysin tunnistettavissa). Kuka sanoi ettei ole ihmeellistä, hienoa ja mielenkiintoista omistaa koiraa...saatikka kahta?

Pikkuiset joulut

Anna se lelu, se on miun...

Sheriffit ehdottivat tässä eräänä päivänä, että he haluaisivat järjestää pikkujoulut. No sehän sopii emännälle joka itse höyrähtää näihin aikoihin jouluvalmisteluihin. Kutsun sai yksi tarkkaan harkittu daami, Mirkeli. Mirkeli oli kaupungissa asuessamme Jimin tyttöystävä (ainakin Jimin mielestä), mutta nyt on tainnut pikkuveli viedä tämän tytön. Meidän koiruudet ovat tulleet aina hyvin toimeen isojen, mustien tyttöjen kanssa, ja tämmöisiä ystäviä olemmekin haalineet kiitettävän paljon ympärillemme. Muutenhan meillä on aika vähän kontakteja vieraisiin koiriin, vaikka tältäkin kylältä koiria löytyy melkein joka talosta.

Eilen kotiutuessani imuroitiin kiireellä enemmät roskat lattialta. Sitten Sheriffit nauttivat päivällisensä, no Jonelle ruoka ei maistunut kun niin piti jännittää tulevaa. Odotellessamme paistoimme viinerit ja asettelimme nappulat ja keksit astioihin. Lisäksi sytyttelimme huonolla menestyksellä lyhtyyn kynttilän. Täytyihän luoda vähän jouluista tunnelmaa pimeään sekä sateiseen iltaan.

Mirkelin saavuttua emäntänsä kanssa suuntasimme lenkille. Jimi näytti omat voimansa hihnassa vetämisen merkeissä, ja voin kertoa, että tunnelma oli vähemmän leppoisaa. Onneksi jossain vaiheessa vetäminen loppui ja lenkistäkin saatettiin nauttia, kunnes Jone päätti ehostaa hiukan itseään. Jonehan on tullut jo tunnetuksi pyörimisestään, niinpä se eilisellä lenkillä sitten jättäytyi porukasta vähän kauemmaksi ja seuraavan kerran katsoessani sitä näytti pyörivän iloisesti jossain p*skassa. Onneksi suurin osa shaissesta likasi vain heijastinliivin, mutta olihan se kieltämättä aika irvokkaan näköistä sekä hajuista. Hetken päästä kuitenkin löytyi jotain muuta pyörittävää ja niinpä suurin osa kököistä jäi siihen.

Lenkityksen jälkeen siirryttiin sisälle, jossa Jimi näytti omat suunnitelmansa. Poika oli päättänyt saada muutakin kuin vain syötävää piparia. Jimi siis kulki Mirkelin perässä vähän turhankin kiinnostuneena, ja joutuikin sen takia pari kertaa portin taakse jäähylle. Jone puolestaan osasi käyttäytyä sivistyneesti, sitä ei tyttö pahemmin kiinnostanut vaan nappasi pehmolelun ja lähti tuhoamaan sitä. Jimi päästettiin jäähyltä ja johan se osasi olla nätisti. Muutaman kerran Mirkeli joutui murahtelemaan, mutta kerrankin se meni perille. Illan Jimi sitten yritikin hyvitellä tapahtunutta Mirkelin emäntää nuoleskellen sekä minun jaloissa mököttäen. Jimi tunsi olleensa kolmaspyörä, sillä Jone omi illalla kaikki lelut sekä tytönkin. Jimillä ei juuri ollut aihetta koskea tähän daamiin, vaan napero esitti oman mielipiteensä murinalla. Jännintä tapahtumassa oli se, että Jone kävi vaan välillä paikalla komentelemassa veljeään ja sitten lähti jatkamaan leikkejänsä. Kummaa kyllä Jimi tyytyi kohtaloonsa ja osasi olla todella hienosti omissa oloissaan, vaikka se olisi voinut heittäytyä todella vaikeaksi niin tahtoessaan. Hienointa illassa oli kyllä, että sai jälleen huomata ettei meidän koirat loppujen lopuksi mitään pässejä olekaan, vaan nekin osaa käyttäytyä. Täytyykin tässä ottaa treffit joskus uudelleen niin kiva ilta oli!

Saimme vierailtamme tuomisena ihanan mäyräkoiran. Kiitos!

Hurtan uudet vaatteet

Pitkin talvea on ollut ajatuksissa hankkia Sheriffeille kunnon manttelit. Oman laiskuuteni takia siis jouduin maksamaan "itseni kipeäksi" ostaessani kavereille Hurtan manttelit. Erään kauppareissun yhteydessä siis kävelin Joensuun Prismalla sijaitsevaan eläinkauppaan ja ostin puvut ihan mututuntumalla. Kotona sovitellessa puvut tuntuivat hyviltä, tosin Jonen mantteli näyttää vähän lainapeitteeltä, mutta eiköhän se poitsun jämäköityessä istu hyvin. Jimin mantteli on sopivan kokoinen, mutta mietityttää vaan tykkääkö Jimi puvusta käytössä, sillä kaulus on todella nafti. Molemmat manttelit ovat siis kokoa 42, tuohon kokoon olin päätynyt netistä löytyvien mittataulukoiden mukaankin, mutta en uskaltanut tilata tuotteita netistä pelätessäni mahdollista palautusrumbaa.

Nyt tarttee toivoa enää pakkasia ja lumia, että päästäisiin kokeilemaan ostoksiamme!

Jotkut ne vaan osaa

Liian monta kertaa (varsinkin Jonen tultua taloon) olen lohduttanut itseäni ajatuksella ettei mäyräkoiran tarvitse osata käyttäytyä kovinkaan kummoisesti. Olen antanut pienen vetämisen ja hihnoissa rimpuilun anteeksi. Nyt kuitenkin sain uutta potkua kouluttaa omia koiriani, ja veikkaan ettei tästä uudesta linjasta tykätä (mutta eihän tätä varmaan pitkään kestäkään, koiratkin varmaan tietävät, että emännän innostus alkaa ja loppuu yleensä samana päivänä). Ehkä videolla esiintyy todellinen taitaja ja ehkä meillä ei todellakaan ole mielenkiintoa viedä osaamista noin pitkälle, eikä se kyllä meiltä tule onnistumaankaan, mutta miksipä ihmeitä ei voisi tapahtua?! Nyt suunnan ollessa selvillä on sitä kohden hyvä yrittää (ja itkeä monet itkut itsesäälissä ja häpeässä riutuen).

Kiitos Anni linkistä joka antoi meillekin esimerkkiä!

George Richards & Hummel at Dachshund Speciality 2009 from John Richards on Vimeo.

ps meitä ei sitten kentillä näy, treenataan ihan omissa oloissamme ;)

Pari hassua juttua

Seuraillessamme mäyräkoiriemme elämää olemme joskus tavanneet mitä ihmeellisimpiä juttuja. Välillä olisi todellakin kiva tietää mitä pienessä päässä liikkuu; puolustaessaan reviriään vaikkei ketään näy missään, tehdessään ohituksista piinaavia, juostessaan pallon perässä hulluna, nuollessa juuri rasvattuja jalkoja, hyppiessä sängyn reunalle viikonloppuisin jne. Luultavasti kaikkeen emme saa milloinkaan selvyyttä tai järkevää selitystä. Päätin kuitenkin paljastaa molemmista Sheriffeistä yhdet nolot jutut, jotka toistuvat edellä mainittujen juttujen lisäksi päivittäin.

Jimmy on tehnyt tätä aivan pienestä pojasta asti, nimittäin se pyyhkii syönnin jälkeen suunsa mattoon. Mikään pieni riepu ei tähän kelpaa, vaan maton tulee olla suuri ja yleensä uusin sekä kallein (tästä syystä meillä ei suosita huippu hienoja mattoja). Tämä suun ja huulien siivoaminen toimitetaan yleensä salassa, eli mennään tyhjään huoneeseen ähisemään. Sitten huoneesta tullaan tyytyväisenä pussailemaan emäntä ja isäntä... toki maittavasta ateriasta täytyy kiittää.

Jone puolestaan on ollut aivan pienestä asti kova hinkkaamaan itseään kaikessa haisevassa. Olen pitänyt kotiamme suhteellisen siistinä, ja viikottain todellakin imuroidaan ja pyyhitään lattiat, silti Jone on ilmeisesti löytänyt oikean pöpö pesäkkeen ja tahtoo ilmoittaa sen minulle päivittäin. Kylpyhuoneen lattiakaivo on se himoittava paikka, jossa täytyy kellahtaa selälleen ja hinkata itsensä. Tämä ei hirveästi lämmitä "taloudenhoitajaa", kun miettii mitkä kohteet ulkona saavat aikaan saman reaktion...

Wilma 12.10.07 - 18.11.09

Olet kimallus tähden,
olet pilven lento.
Olet kasteisen aamun pisara hento.

Kiitos Wilmalle kahdesta ihanasta vuodesta luonamme.

Kettuilet sie miulle?

Kauden ensimmäiset luolatreenit koettiin eilen. Ajettiin kiireellä kotiin hakemaan koirat ja sitten lähdettiin harrastukseen johon mäyräkoira on aikoinaan jalostettu. Jimillä on muutaman kerran kokemus keinoluolalta, ja kaveri tiesikin ilmeisesti minne oltiin menossa, ja sisäinen gps kertoi viimeisessä kurvissa tarkan sijainnin. Vinkuminen siis yltyi lähinnä sietämättömäksi takapenkillä.

Jimi pääsikin heti kokeilemaan luolaa, sillä muut olivat jo hommaa kokeilleet. Vauhdilla sujahdettiin suppilon suulle, kaveria piti jopa hieman jarrutella, että saatiin kaulapanta otettua pois. Koko luolasto tutisi kun viime kerrasta kasvanut Jimi painoi kettua kohti. Jimin intoilu kuului ylimääräisenä haukkuna matkalla, mutta onneksi se aina välillä muisti edetäkin eikä vain räkyttänyt. Kettu oltiinkin ajettu aika nopealla vauhdilla oikealle päätepesällä, ja raivokas haukku koveni entisestään. Jimin ja ketun välissä ei ollut ritilää eikä mitään estettä ja nenät olivat noin 30 sentin päässä toisistaan. Sehän ei vielä ihan riitä...

Jimi kävi kaiken kaikkiaan kahdesti luolassa ja toinen kerta menikin paremmin. Haukku oli jämäkkää, riittävää eikä Jimi lähtenyt kiertelemään luolassa eikä pakitellut missään vaiheessa. Hommasta jäi sopivasti seuraavalle kerralle parannettavaa, ja niinhän tuo meidän treenien vetäjä tuumaili, että Jimi voisi ollakin jo valmis kokeisiin. Tulosta tulee, jos se ei lähde tekemään mitään omin päin.

Mukanamme tietenkin oli perheemme ensikertalainen. Jonen suvussa on kovia luolakoiria ja tietenkin odotuksia oli hiukan. Ensimmäiseksi Jone ihmetteli viekasta ja outoa elukkaa suu viivana, eikä haukkua pukahtanut yhtään. Tuli jopa mieleen, ettei tuo voi olla terve tänään. Jonehan tunnetaan näillä kulmilla varsin kovana haukkujana. Aikansa tuumailun jälkeen kaveri päätti sitten kiljaista (siis sanan täydellä merkityksellä). Jonen ääni oli niin outo, että se säikäytti, se kuulosti siltä kuin pää olisi juuri irroitettu tylsällä sahalla. No piakkoin tuli muutama haukahdus, ja kerran kehuja sateli alkoi kestävämpi haukkuminen. Sitten laitettiin luukut kiinni ja Jone kohti kettua ahtaassa & tuntemattomassa keinoluolassa. Siellähän se äijä ryömi aivan hiljaa. Jone siis eteni luolalla siis aivan oikein, eikä turhia haukkunut. Sitten oltiinkin jo edetty loppuun ja haukkuhan oli jo hyvää. Jone oli jopa vähän lähempänä kuin Jimi, ja kettu varmaan luuli loppunsa koittaneen.

Oli aika siirtää Jone lähtemään luolaan aivan alkupisteestä. Se osottautuikin yllättävän vaikeaksi, sillä kaveri pisti vastaan kaikilla jaloillaan. Jone oli kuin saippua käsissä ja puntusi minne halusi. Säälitti työntää sitä väkisin sinne, ja treenien vetäjä (ko. lajin tuomari) ihmettelikin miten suppilosta meneminen oli niin vaikeaa, sillä työskentely oli huippuluokkaa. Muutaman kerran Jone työnnettiin suppilosta ahdinkoa kohti, ja kyllä se joka kerran helpottui. Lopulta lähtiessämme treeneistä kaveri jopa repi kohti tuota ahdasta tötteröä, mutta jätimme asian muhimaan seuraavaa kertaa ajatellen.

Jonen työskentely oli siis illan rohkeinta ja parasta antia. On kuulema kovan koiran merkki, jos hakupesän kohdalla ei herkästi kuulu haukkua (ja siinä pitäisi kuitenkin vähän rähjätä). Ei paha saavutus juuri 10 kuukautta täyttäneeltä ja kohtalaisen aralta koiralta, joka ei ole nähnyt ikinä mitään tuollaista. Täytyy kuitenkin pitää jäitä hatussa eikä tulla käymään treeneissä kuin korkeintaan kerran tänä vuonna, ja sitten kevät panostetaankin näyttelyihin sekä mejäilyyn. Koira saattaa joidenkin sanomien mukaan kovettua liikaa, mutta toivottavasti Jone sai itseluottamusta eikä enää tarvitse räkyttää ihan kaikille koirille peloissaan.

Saatte uskoa, että isäntäväki oli maireana koko kotimatkan sekä hakiessaan iltaruokansa pikaruokalasta, vaikka lemusikin tuoreelle ketun k*selle!

Talvi on tullut iloksemme!

Kohta on aika ripustella jouluvalot ja kyntteliköt ikkunoihin. Joululahjoja on jo ostettu usealla kympillä. Jimille on tulossa aktivointileluja Koiratuotteelta, ja Jonelle löytyi HauHaun vinkuleluja Wihoselta (siis aivan sikahalvalla). Herkut ja muut lisukkeet käydään sitten lähempänä pyhiä kaupasta. Lumi on tuonut todellakin joulun tuntua ja odotusta elämään.

Eilen oli tarkoitus tehdä molemmille koiruuksille omat puvut, mutta minut valtasi todellinen inspiraation puute. Ajattelinkin luovuttaa ja tilata kavereille Hurtan mallistosta manttelit. Kalliiksihan se tulee, mutta en näköjään saa itsestäni irti sisäistä muotisuunnittelijaa. Lisäksi konekin temppuili... Etsin sopivaa kauppaa netissä, mutta en oikein saanut selvyyttä mitä kokoa manttelin tulisi olla. Täytyy siis varmaankin ottaa suunnaksi jonain iltana eläinkauppa ja viedä äijät näytille. Tai sitten otan riskin ja tilaan manttelit ihan mututuntumalla, netistä ne kuitenkin saisi halvemmalla.

Eilinen käsityö sessio meni siis itse tavoitteen suhteen reisille, mutta jotain sain aikaiseksi. Tein makupaloille sellaisen pussukan, joka kiinnitetään vyölenkkiin. Toinen koiramainen käsityö oli aktivointilelu vanhasta pussilakanasta. Nina Ottossonin mattoa jäljitellen tuli tehtyä siis ihan toimiva juttu. Tosin kuosi olisi voinut olla vähän parempi, mutta mitäs väliä sillä on. Koirahan käyttää nenää etsiessään namuja, tuskin se välittää ruusujen kuvista. Jimi testasi eilen tuota teosta, ja oli oikein otettu. Jone ei ole vielä mattoa nähnytkään, se on jälleen ollut niin keskittynyt tennispalloonsa. Jimi kuitenkin näytti nauttivan maton tuomasta puuhasta ja viihtyikin sen kanssa yllättävän pitkään (noin viisi minuuttia, ja se on paljon se).

Hmm, mitäs tuo Einstein oikein tuossa näyttää kieltään, kyllä mie ne namut löydän...

Tässäkö ne nyt sitten olivat?

Kyläilyä

Pitkästä aikaa meilläkin oli viikonlopuksi järjestettyä ohjelmaa. Viikonlopun viettäminen alkoi oikeastaan jo perjantaina. Tultuani kotiin lähdettiin poikien kanssa selvittelemään työviikon aikana kertyneet höyryt. Otsalampun valossa tuli kierreltyä reilu kymmenen kilsan lenkki, ja sinne lenkille jäivätkin suurimmat höyryt, hihnan kummastakin päästä. Lenkin jälkeen nautittiin hyvää ruokaa (naudan mahaa) ja sitten ryhdyttiin viettämään poikien kanssa tyttöjen iltaa (siis katsottiin telkkua, kun ei saatu aikaiseksi leikattua ja lakattua kynsiäkään).

Tässä siis "uupuneet" ja nälkäiset kaverit pysähtyivät hetkeksi esittelemään omia liivejään.

Ilta menikin oikein rattoisasti viettäen Nenäpäivää. Yritin myös muokkailla Sheriffien videoita, mutta en ollut tyytyväinen työnjälkeen joten niitä ei voitu / voida julkaista. Täytyisi varmaan opetella tuo muokkaus ihan kunnolla ensin. No koska emäntä oli ainoa ihminen talossa pidettiin minua tiukasti näköpiirissä. Siispä vessaankin tultiin mukaan (se ei kyllä ole uutta, yleensä pojat ovat mukana meikkileikeissä aina).

Lauantaina lähdettiin sitten lenkkeilemään kaupunkiin. Koukattiin eräs tyttöystävistä, eli Mirkeli mukaan. Aikamme pyörimme ja pörräilimme pahamaisessa Rantakylässä (siis seuduilla jossa Jimi asusteli ensimmäisen vuotensa). En tietenkään älynnyt ottaa kuvaa kolmikosta, mutta tuskin siitä hyvää olisi tullutkaan, vauhtia ei nimittäin päästetty hiipumaan.

Sitten olikin jo kiire kotiin, sillä meille oli tulossa vieraita. Kaverini tuli ihka oikean ihmisvauvan kanssa kylään! Hänen poikansa on samanikäinen kuin Jone, ja on kasvanutkin yhtä vauhdilla. Muita yhtenäisyyksiä ei juurikaan ollut huomattavissa... Sheriffit olivat ilosta soikeina nähdessään niin pienen vauvan. Viimeksi hän oli tosin vielä pienempi, mutta nyt tämä kummastus olikin oppinut ryömimään hurjaa vauhtia. Konttausta ei meillä juuri päästy näkemään sillä lapsi raukka joutui niin usein maastoutumaan pitkäkielisiltä koirilta. Kovasti olisi kyllä pienestä ihmisestä pidetty huolta, Jone jopa luuli, että ihmisvauvat ovat yhtä kovia heittämään palloa kuin aikuiset. Niinpä se istui otsa kurtussa lapsen edessä ja odotti heittoa, valitettavasti heittäminen ei vielä sujunut ja pallo sujahtikin useasti Veikan omaan suuhun. Tuli ainakin haettua meiltä kunnolla pöpöjä. Jimi puolestaan odotti kovasti silittelyä ja tyytyi lopulta pienen taaperon käden läpytyksiin. Kuono kopisi välillä käden ja välillä muovikipon ansiosta, mutta kaikesta täytyi nauttia. Tästäkään vierailusta en älynnyt ottaa kuvia, olin vaan niin haltioissani näistä vauvoista.

Seuraavana aamuna herättiinkin taas kokemuksia rikkaampana ja askarreltiin kiireellä aamupalaa, jotta saatiin viedä se sänkyyn. Muut viettivät Isänpäivää meillä aamu aloitettiin viettämällä Isännänpäivää. Tarjottimen antimista oltiin kaikki samaa mieltä, ja kumma kyllä se pääsi sänkyyn koskemattomana, vaikka kovasti olisi varmaan tehnyt mieli maistaa.

Sitten oli aika tormistautua ja lähteä viettämään ihan oikeaa Isänpäivää. Ensimmäiseksi ajettiin melkein itärajalle asti katsomaan millainen kakku siellä oltiin väsätty. Kakku oli iso ja hieno, mutta vielä lämmöstä höyryävä jänis oli Sheriffien mieleen. En tiedä yhdistivätkö meidän koirat raadon nurkillamme juokseviin jäniksiin, mutta kovin tuo saalis sekä sen nylkeminen ja paloitteleminen kiinnostivat.

Jimi veritiploja nuuhkimassa

Jimi tekee tutkimustyötä Pupu Tupunaan, myöhemmin Jone omi itselleen koko turkin

Jone kantamassa käpälää, kyllä oli pikkuisen ylpeä kaveri ja videolla hiukan käpälän käsittelytaitoja

Ja tässä sankari joka ajoi Pupu Tupunan; Rambo.

Rambo katseli tormakkana häkistä käsin paloittelua ja ehkäpä hieman pahoitti mielensä kun tämä "hienostokoirat" eivät viihtyneet hänen häkissään. Pojat kyllä pärjäävät keskenään hyvin, vaikkakin Jone kävi rähisi aluksi Rambolle. Jonella oli pallottelu kesken ja joku tuli vaan selän takaa säikäyttämään, eihän siihen sitten muuta tarvittukaan. Onneksi Rambo on lauhkea ja tietää oman arvonsa, sillä on omat kismansa joidenkin kanssa, mutta nämä pötkylät se sulattaa todella hyvin. Meidän koirista vaan ei ikinä tule häkkikoiria, sillä huuto ja valitus alkaa heti oven suljettua. Leikkiminen pitääkin hoitaa sisätiloissa ja tietenkin parkettilattialla, siinähän on mukava sutia kaikkien kolmen yhtäaikaa.

Aikamme jänistä ihailtuamme oli aika suunnata nokka kohti kaupunkia ja juhlia toista isää. Ennen kylättelyä oli kuitenkin pissityksen aika ja siinä samalla tulikin ihailtua valoja sekä varjoja, ja tietenkin haisteltua uusia hajuja.

Sitten oltiinkin jo valmiita jännittävään hissimatkaan. Koskaan ei voi tietää ketä hississä on samaan aikaan ja mitä hajuja lattialta löytyykään. Sheriffit ovat tottuneita nousemaan maantasolta melkein pilviin eikä koiruuksia ole yleensä tarvinnut hävetä. Tosin Jimin intoilu ja itkeminen on vähän noloa...

Perillä sitten moikkailtiin ja pussailtiin "mummi ja ukki" jotka olivat muuttuneet lomansa aikana melkein oikeiksi faaraoiksi, siis sanan hyvässä merkityksessä, niin paljon oli Egyptistä tullut matkoilta mukaan. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin, että kaikki oli koossa ja "mummi" oli muistanut ostaa herkkuja! Herkuttelun jälkeen olikin aika hurauttaa kotiin, ja kylläpä kaverit olivatkin onnellisia ja tyytyväisiä kaikkeen viikonloppuna näkemäänsä & kokemaansa.

Siis tää on totta, kai!

Tämän päivän Karjalainen (paikallinen sanomalehti) sisälsi varsin huvittavan kuuloisen uutisen. Todeksi tätä väitetään, vaikka kuulostaakin aika uskomattomalta. Lähinnä ihmetyttää miten ajokoira mahtuu katiskaan, mutta kai kova tahto saa änkäämään pieniinkin paikoista.