Huh mikä joulu!

Joulu oli ja meni, eikä kinkkua ole vielä maistettu kunnolla. Kerroin ennen joulua blogissani kuinka maha on vähän jännityksestä sekaisin. Saattoihan se olla jännitystäkin, mutta oli siinä takana myös suolistotulehdus. Sunnuntaina kärsin jo ripulista, ja samana iltana oksensin useasti.

Maanantaina aamulenkillä hyppelin ja touhusin normaalisti, mutta ruoka ei maistunut. Sitten kun isäntäväki tuli töistä kotiin, oli näky järkytys. Oksennuskasoja löytyi 12 erillistä, ympäri asuntoa. Minä olin jo siinä vaiheessa lähes tiedottomassa tilassa, ja tärisin vain. Ulkona kauhoin suuhuni lunta, sillä nestehukka oli jo päässyt valloilleen, mutta edes vesi ei pysynyt sisällä. Jano oli kauhea, mutta edes pieninä määrinä juotu neste ei pysynyt sisälläni. Oksensin kaiken heti pois. Emäntäni soitti kahteen otteeseen eläinlääkäriin, mutta sieltä todettiin, että katsotaan muuttuuko oloni tiistai-aamuun mennessä.

No muuttuihan se, olin vielä huonommassa kunnossa. Kun isäntäväki oli töihin lähdössä, luulin jääväni kotiin, mutta minäpä pääsinkin mukaan. Ajoimme kaupunkiin ja Ellu soitti taas muutamaan eläinlääkäriin, ja kuulosti siltä ettei se antanut paljon vaihtoehtoja vastaanottoapulaiselle. Minä tärisin ja tutisin, enkä välittänyt mistään, tahdoin vain nukkua, sillä en jaksanut kävelläkään enää. Sitten jatkettiin matkaa; minä, Ellu sekä Tuula-mummoni, joka lähti lähinnä emäntäni tueksi, mutta myös minun seurakseni. Ajoimme eläinlääkäri Kivuttomalle, siinä vaiheessa tormistuin. Tuo oli se paikka jossa olin saanut rokutukset, ja jossa oli aina niin mukavia ihmisiä.

Kivuttomalla pääsimme yhteen hoitohuoneista, ja sitten alettiinkin pähkäillä mikä minua vaivaa ja mitkä tutkimukset minulle tehtäisiin. Olin hoidettavana reilut kolme tuntia, ja tuona aikana kummitätini Kikka saapui myös rapsuttelemaan minua. Minusta otettiin verikokeet, röntgenkuvat ja sitten sain lääkkeitä pistoksina, sekä nesteytystä niskanahkaan. Niskassani oli kaksi isoa nestepattia, jotka tasoittuivat muutaman tunnin aikana. Olin todella kiltisti eläinlääkärissä, en pistänyt vastaan vaan otin kaiken hoidon vastaan, ja kaiken minä tunnuin saavankin. Minulle on otettu kaikenkattava vakuutus, joten se varmaan korvaa aika hyvin tuon eläinlääkärissä käynnin, tosin tuon hoidon olisin saanut, vaikkei vakuutusta olisi ollutkaan. Lääkäristä päästyäni vietin iltapäivän mummoni hoidettavana, hän on oikea sairaanhoitaja, emäntäni lähti nimittäin vielä iltapäiväksi töihin.

Siitä se olo pikkuhiljaa rupesi kohenemaan. Söin keitettyä riisiä ja karjalanpaistilientä piimän kera. Vieläkin syön pienempiä annoksia, ja antibioottikuuri jatkuu vielä neljä päivää. Kipulääkkeistä ja oksennuksen-esto lääkityksestä luovuin jo. Lenkillä en ole kyllä vielä kunnolla käynyt. Eilen oltiin tunti ulkona, mutta sitten väsyttikin koko illan. Sisukkaana kyllä jaksaisin touhuta, vaikka millä mitalla, mutta emäntäni ei anna vielä rehkiä, ettei tule mitään jälkitautia.

Huolestutin kyllä sairastumisellani koko perhettä, kukaan ei uskaltanut ajatella joulun suunnitelmia pidemmälle, eikä joulunviettoa. Minä ja terveyteni olivat tärkeintä kaikille. Jouluaattona olikin iloinen yllätys, kun jaksoin olla jo vieraita vastassa, luultavasti se oli koko perheelle parhain joululahja. Jaksoin olla illankin hereillä ja touhuissa mukana, minä muuten sain eniten paketteja. Harmillisesti melkein jokainen lahja sisälsi ruokaa, mutta kaikki on kaapissani tallessa odottamassa kun saan taas syödä herkkuja.

Varmaa syytä suolistotulehdukseen ei löytynyt, mutta se voi olla, että olen syönyt tuolta tienvarrelta jotain sopimatonta. Me mäyräkoirat kun olemme erittäin persoja laittamaan suuhumme kaikkea, ei niin sopivaakin. Emäntäni epäili myös koiransuklaasta saatua yliannostusta. Mehän leikattiin silloin sunnuntaina, ennen sairastelun alkamista, kynteni. Palkaksi saan jokaisesta kynnestä koiralle tarkoitettua suklaata. No tällä kertaa annoin leikata kaikki kynnet nätisti, koska suklaa oli niin maistuvaa. Suklaan määrä oli siis iso, 18 suklaanappia nopeasti nautittuna, ja pussissa lukee kahdeksan nappia päivässä (luettin vasta syötyämme napit). Eläinlääkäri kuitenkin vapautti Ellun syyllisyyden tunteesta, ja sanoi ettei hän epäile tulehduksen syyksi tuota. Tuo lause siis pelasti suklaan syömiseni myös jatkossa, mutta luultavasti kynnenleikkauksessa siirrytään kuitenkin käyttämään jotain muuta palkkiota, ainakin silloin kun annan leikata kaikki kynteni. Nyt ajan kanssa sekin hoitotoimenpide onnistuu ihan hyvin. Pakollisista operaatioista hampaiden pesu on parasta. Se tahna on niin namia.

Tästä on nyt hyvä jatkaa uutta vuotta ja uusia touhuja kohti. Kiitos vielä kaikille joulun toivotuksista, sekä avusta, että myötätunnosta kipeimpinä päivinäni.

Oikein rauhaisaa vuoden 2009 odotusta kaikille!

Jouluntoivotus rakkaille lukijoilleni

Joulun jännitystä

Vielä kolme päivää jouluun. En malta enää odottaa lahjojani enkä kinkkua. Eilen ja tänään olen jo kärsinyt pienimuotoisesta mahan sekoittumisesta. Onneksi vaiva ei ole kuitenkaan häirinnyt sen enempää ja ruokakin maistuu melkein entiseen malliin.

Kävin viikko sitten tyttöystäväni Mirkelin kanssa juoksemassa tuolla lähimaastossa. Olin täysin irti, ja voi sitä iloa kun painelin pitkin Jaamankangasta. Olin kuulema kuin vasikka kevätlaitumella. Emäntäni suurin huoli, saisiko minua enää ikinä takaisin irtipäästämisen jälkeen, tuntui myös vähän turhalta. Minä kyllä juoksin aika kaukana ja tutkailin omia juttujani, mutta kyllä sitä tuli välillä seurattua myös sitä, missä muut menee. Huolehtivainen emäntäni oli kuitenkin laittanut valjaisiini kolmeen paikkaan puhelinnumeronsa, jos sattuisin katoamaan, lisäksi valjaisiin oli asennettu punainen varoitusvalo. Se hävetti vähäsen, sillä näytin varmasti naurettavalta Mirkelin silmissä. Niin, tuo on se sama surullisen kuuluisa Jaamankangas, jossa tällä viikolla kaksi isoa koiraa raatelivat pystykorvan kuoliaaksi. Aivan käsittämätön ja surullinen tapaus, toivottavasti raatelijoiden omistaja sekä koirat joutuvat syytteeseen, eikä tapahtumalle tule enää jatkoa.

Täytyy tähän väliin kehaista myös loistokasta nenääni. Eräällä tavallisella aamulenkilläni satuin kulkemaan tutun kuopan/luolan ohitse. Samassa hyppäsin sinne tutkailemaan, sillä haistoin jotain epätavallista. Tarkastin pienen luolan ja ryhdyin varovasti kaivamaan hiekkaa. Arvatenkin Ellu oli jo kerinnyt tulla selkäni taakse valvomaan tilannetta, eikä se paljon kiitellyt ollessaan polvillaan märällä mättäällä tihkusateessa, ja kun kohta olisi töihinkin lähdettävä. No, pian kuitenkin paljastui mikä minut oli saanut käyttäytymään näin; Löysin luolasta talitintin, kuolleen sellaisen. Ihmeellisen ison haudan oli pikkulintu itselleen valinnut. Tarkkana Kontioniemen Sheriffinä tajusin tässä tapahtuneen jonkin sortin henkirikoksen. Talitintti oli varmasti tapettu jossain muualla, ja tappaja oli kuljettanut ruumiin tänne jatkokäsittelyä varten. Jos siis olisin ollut siellä hetkeä aiemmin, olisinko saanut murhaajan kiinni? No se on nyt vielä vapaalla jalalla, mutta jos minä siihen törmään, aloitan kuulustelut välittömästi.

Emäntäni lainasi kirjastosta joulun pyhiksi lukemista. Taas on koirakirjoja iso pino, harmittaa, sillä sitten se luulee taas tietävän minusta ja käytöksestäni entistä enemmän. Eräästä kirjasta Ellu viisastui jo sen verran, että tietää mikä on mäyräkoirakohtaus (kerrottu kirjassa Helena Meripaasin kirjassa Koiranvirkoja). Tyypillinen mäyräkoirakohtaushan on tietenkin "äkillinen ja totaalinen yhteistyöhaluttomuus, joka ilmenee paikoillaan jähmettymisenä ja naaman vääntymisenä sisäänpäinkääntyneeseen, murjottavaan ilmeeseen". Toisaalta nytpähän isäntäväkeni tietää ettei "vika" ole pelkästään minussa, vaan se on rotukohtainen.

Nyt lähden lenkille ja sitten aloitan perheeni kanssa joulusiivouksen, minun tehtäväni on lähinnä pysyä imurin tieltä poissa.

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille!

Taidokasta luolastusta

Takana on täysin onnistuneet luolaharkat! Yllätin jälleen oman perheeni tarmokkuudellani ja taidokkuudellani. Kuten jo viime kerran jälkeen sanottu, meillä jäi viimeksi ketun kanssa asiat selvittelemättä. Tällä kertaa sain näytettyä sille kuka vaneriluolassa määrää kaapin paikan. Sain repolaisen taipumaan tahtooni, ja veikkaan, ettei se enää ryppyile minulle. Nyt ei tullut edes haavoja, mutta luultavasti haavoitin kettua henkisesti, sillä se ei uskaltanut tulla luolasta pois kuin ajamalla, vaikka minä olin jo autossa lepäilemässä.

Tapasin myös uuden tuttavuuden, supikoiran. Pölistelin pikkuisen sen kanssa, ja jo ennestään suuri egoni kasvoi kanssakäymisen myötä. Koska supi oli liian passiivinen, loppui touhu mielestäni liian aikaisin. Mutta kuten jo aiemmin todettua, emäntäni viherpiiperyys tulee välillä esille aika selvästi. Jouduin jättämään leikin supikoiran kanssa kesken, ja minut jouduttiin viemään autoon jäähdyttelemään, ennen kuin alan käymään ylikierroksilla. Mutta nyt siis minua koitetaan myös treenata tähän luolastukseen, sillä olen näyttänyt perheelleni, että todellakin pidän myös tästä harrastuksesta. Emäntäni isä (siis toinen ukkini) on luvannut etsiä minulle luonnon luolia ja koloja, jotta pääsen harjoittelemaan myös sellaisessa käymistä. Olen ymmärtänyt, että luolakokeessa täytyy läpäistä myös luonnonluolan tarkastus, ja koska vaneriluolasto ei tuota ongelmia, on aika harjoitella oikealla.

Kotirintamalla ollaankin jo aloiteltu joulun odottelu. Olen ollut mukana sytyttämässä kynttilöitä, ja tekemässä kortteja. Tiedän jo saavani muutaman paketin, mutta kinkkua tietenkin odotan innolla. Vietämme joulun kotona, ja sehän sopii minulle kotia rakastavalle persoonalle. On mukavaa kun meille tulee koko suuri perhe silloin, saan moninkertaiset rapsutukset illan aikana. Harmillisesti joudun kyllä jakamaan huomion Wilma-hamsterin kanssa, sillä siitä on vanhemmiten tullut seurallinen. Se jopa seuraa minua häkissä ollessaan. Sen on aina istuttava siinä nurkassa jota lähellä minä olen. Mutta sen ruoat ovat hyviä, rakastan salaattia ja niinpä me syödään sitä yhdessä silloin tällöin, eli sen kanssa täytyy pysyä väleissä, jotta se myöhemminkin antaa napostella omia jugurttinappejaan sekä pähkinöitään. Onhan se ihan mukava tyyppi, mitä nyt vähän liian rohkea makuuni. Yritinkin tässä yhdellä lenkillä pyydystää tuolle pikkusiskolleni kaveria. Satuin törmäämään pieneen hiireen, mutta valitettavasti se pakeni tassuistani, tai itse asiassa Ellu säikytti sen pois. Ihmeellistä, sillä ajattelin vain Wilmaa, sillä sehän on aina niin yksinäinen, joten se olisi varmaan ollut seurasta aivan otettu.

Tänään on kauden viimeiset mäyräkoirakävelyt, täytyykin aloittaa valmistautuminen. Mukavaa joulun odotusta jokaiselle, ja muistakaa ettei tonttuja tarvitse pelätä, tulee niitä lahjoja silti!

Talvi on tullut

Talvi on saapunut Kontioniemeenkin. Lunta on kahlattavaksi asti, kirpakka pakkanen kipristää nenää ja jänöt ovat hyppineet ympäristössä ristiin rastiin. Eräänä aamuna luulin herääväni kesken suurimman talvisodan. Tykit jyskyivät niin, että kristallit hyllyssä kilisivät. Uskaltauduttuani Ellun kanssa aamulenkille, kuulin sarjatulta mutta missään ei näkynyt ketään. Paukkuja pelkäävälle tuo olisi ollut kohtalokasta, mutta minä olin lähinnä innoissani. Sitten emäntäni tajusi ettei kyseessä ollut sen vakavampaa kuin suuri sotaharjoitus.

Kävin tässä eräänä iltana myös entisillä kotinurkillani, Rantakylän koirapuistossa. Siellä oli aluksi aika vaisu meininki, vain viisi kuukautinen kultsi nuuhki alueella. Se oli sellainen pentu vielä, sille piti näyttää mistä isot koirat on tehty. Opetin jalan nostamista ja vähän itsenäisyyttä, sekä tietenkin selätystä. Se vaan oli todella laiska pentu, minähän itse olin jo silloin nopea kuin elohopea. Sitten sinne rupesi tulemaan porukkaa enemmänkin. Hetken siellä sain juostua yhden tytön kanssa, mutta sitten kun tuli lisää porukkaa, kihahti minulla taas yli. En tykkää juurikaan itseni kokoisista kavereista ja kahden westin saapuminen oli liikaa. Tilanne karkasi näinkin taidokkaan Kontioniemen sheriffin tassusta ja isäntäväkeni koki parhaaksi lähteä kanssani pois, ennen kuin jollekin käy pahasti. Haluan hallita koko aluetta ja tilannetta, mutta jos sinne tulee liikaa porukkaa, koen menettäväni hallinnan. Tämä purkautuu pienehköin ylilyönnein joka tarkoittaa tapauksessani itkun ja haukun sekoitusta.

Seuraavat luolaharkatkin lähestyy, mutta en tiedä pääsenkö niihin. Emännälläni tuntuu olevan työkiireitä, joten voi olla ettei aikataulu käy, mutta katsoo nyt. Itselläni tarmoa riittäisi, sillä säännöllisiä aktiviteettejä ei minulla juurikaan tällä hetkellä ole. Sisällä tulee touhuttua jonkin verran perustottelevaisuutta, ja ulkona tietenkin ollaan päivittäin melkein kolme tuntia, mutta juuri muita harrastuksia ei ole. Ja edelleenhän olen kyltymätön touhuamaan kaikkea. Minulle oli suunniteltu myös vielä yhden jäljen tekoa, mutta talvi sattui tulemaan yllättäen suunnitelman tielle.

Rakkaimmalla tyttöystävälläni sattuu olemaan parhaillaan juoksuaika, joten Mirkeliä en ole nähnyt pitkään aikaan. Tuota tyttöä tulee aina ikävöityä, mutta onneksi naapurissa on samanrotuinen ja melkein yhtä mukava tyttö. Minulla on koirakavereita aika vähän, ja se surettaa aina välillä, mutta onneksi sitten on muutama todella hyvä ystävä. Rambon kanssa meillä on sama tyyli leikkiä, joten juttuun tullaan sen takia tosi hyvin. Onneksi myös tytöt tykkäävät minusta, sillä olenhan melkoinen Ridge, komea ja lihaksikas. Varsinkin Mirkelistä olen mustasukkainen, koirapuistossa kukaan ei saa tulla tyttöni lähelle. Joskus isomman uroksen edessä unohdan pienen kokoni ison egoni vuoksi. Vielä ei ole onneksi kovin pahasti käynyt, mutta luolakoiralla kuuluukin olla periksiantamaton luonne...

Jäänkin tässä nyt taivastelemaan kuinka paljon tuota lunta voi vielä tullakaan tänä talvena ja toivottelen teille kaikille mukavaa joulun odotusta ja lämpimiä ajatuksia! Muistakaa olla kiltisti, sillä tontut ovat ikkunan takana. Niin, ja joulukalenterista ei saa syödä kaikkia suklaita kerralla!

PS. Muistakaapa kirjoittaa Joulupukille, oma listani tulee ainakin olemaan pitkä, sillä kaikki lelut alkavat olla jo nuutuneita...

Kettuilua

Syksyn kaksi ensimmäistä kettutreeniä ovat takana. Into lajiin on säilynyt kesän yli, ehkä jopa kasvanutkin. Olen yllättänyt kaikki harjoituksissa läsnäolleet, myös oman perheeni. Viimeksi ajoin ketun innokkaasti ja nopeasti päätepesälle, mutta kun se ei siellä osoittanut minuun mitään mielenkiintoa, lähdin etsimään toista reittiä repolaisen luo. Nuo reissut minulla kestävät kuulemma liian kauan, mutta muuten toiminta onkin varsin mallikasta. Viimeksi tuo kettu raapaisi minua nenään (katso kuva), ja sekös nyt jäikin hampaankoloon. Minut piti kantaa pois luolalta ja ketun luota, sillä en olisi vielä millään halunnut lähteä. No mutta ensikerralla sitten, töyhtöhäntä katuu vielä tekoaan.

Eilen kävin aivan mainion lenkin tuossa lähimaastossa. Välillä mietityttää todella se, miten elämäni on muuttunut muuton jälkeen. Aikaisemmin olin täysin kaupunkilainen, ympärillä oli ihmisiä, liikennevalojen ääni kantautui korviini ja elämää oli enemmän joka suunnassa. Mutta missäs minä nyt tallustelen? Keskellä-ei-mitään. On täälläkin mielenkiintoisia juttuja, ja varsinkin eilinen samoilu lähimetsässä oli haastavaa. Oli tuulessa kaatuneita puita joiden yli ja ali tuli puikkelehdittua. Riistan ja tuoreiden jäniksen papanoiden tuoksut tunkeutuivat nenääni. Pian nostin nenäni ylös ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä, tietenkin Ellun ollessa liinan toisessa päässä. Ilmavainulla painelin eteenpäin, välillä pyörintä oli melkoista. Kuulin jo valituksia ihmissuusta, mutta minä, Kontioniemen sheriffi, tahdoin selvittää tuon haisevan mysteerin. Aikani risukossa rämmittyä ja emäntääni perässä vetäneenä tulimme murhapaikalle. Oli tapahtunut todellinen teurastus, ruumiista oli jäljellä enää jalat, sulkia sekä suolenpätkiä. Olisin tahtonut katsoa tapahtunutta läheltä ja tallentaa kaiken valokuvamuistiini, mutta taas tämä valittava ihmislapsi aukaisi suunsa, ja kuulin: Jimi, EI! No ei sitten, päätin, ja istahdin emäntäni viereen. Siinä minua sitten kehuttiin ja siliteltiin, olinhan suorittanut jäljestyksen pelkästään ilmavainulla. Tyytyväisenä jatkoimme matkaa halki risukon sekä heinikon. Löysimme vielä matkalla isännälle golf-palloja, joten hukkaan ei retkemme todellakaan mennyt.

Tänään kävimme Kolvananuurossa, tuossa lähistöllä olevalla luonnonsuojelualueella. Piti olla tarkkana ettei vaan tuhoa aluetta. Se oli melkoista kalliota ja kivikkoa, märät lehdet ja sammaleet tekivät tästä kalliokiipeilystä erityisen haastavaa. Siellä minä retkeilijöiden ihmeeksi pompin kuin mikäkin antilooppi, ja sain ventovierailta ihmisiltä tunnustusta, kuinka lyhyillä jaloillani pääsen hyvin eteenpäin. Melkoisia mäyräkoiran aliarvioijia nuo jotkut ovat. Kun on tahtoa, pääsee vaikka mistä. Yhdessä kohdassa Ellu otti minut kuitenkin syliin, sillä meillä oli edessä niin ison puron ylitys, etten minä vettä pelkäävä koira varmasti ylitä sellaista. Tai no enhän minä vettä pelkää, en vaan tykkää siitä kun se on niin märkää. Siinä me mentiin puron läpi, minä sylissä ja eväsreppuselässä. Onneksi kukaan ei nähnyt kyseistä tapahtumaa, se olisi ollut niin noloa. Muutaman kerran minä luiskahdin isompien kivien väliin, ja pari kertaa takajalat molskahtivat solisevaan puroon, mutta hauskaa oli. Tullessa käytiin vielä kylässä yhden tyttöystäväni luona. Milla ärisi muutamia kertoja minulle, se ei olisi jaksanut millään kuunnella touhuamistani, mutta onneksi se leppyi aina nuollessani sen korvia.

Meillä on viikonloppuisin aktiivisempaa menoa, sillä emäntäni luultavasti korvaa vähän arjen tyhmiä lenkkejä. Ellu pelkää pimeää ja tähän vuodenaikaan ei juuri mitään muuta olekaan. Aamulenkillä se on rohkea, silloin mennään jopa metsän kautta otsalampun valossa, mutta iltalenkin se yleensä tahtoo kävellä katuvalojen alla. Harmiksemme valaistuja reittejä on aika vähän, joten kierrämme lähestulkoon aina saman lenkin. Välillä olemme löytäneet itsemme keskeltä Miikkulan kylän lavasteita (tv-sarja "Karjalan Kunnailla" kuvataan siellä), mutta onneksi se on hiljainen kylä tähän aikaan vuodesta.

Täytyypä tähän loppuun vielä kehaista, että sain joku viikonloppu sitten olla metsässä täysin irti. Ellu vei minut täysin uuteen maastoon, ja päästi minut irti liinasta. Näin kuinka sitä pelotti tulenko enää koskaan takaisin, mutta oli se aika hyvin suunnitellut koko reissun. En ollut saanut aamupalaa, sillä oli tasku täynnä makoisia herkkuja, ja oli sateinen keli. Lisäksi olimme sotilasalueella jossa oli aika avaraa, ja se pystyi tarkkailemaan minua haukansilmin. Siellä minä sitten juoksentelin, ja vihellyksiä kuului ympäri tannerta. Hienoa se oli, ja tapahtunut toi molemmille hyvänmielen. Sen jälkeen olenkin ollut useammin irti kotipihassa ja pieni matkoja myös lenkillä, tosin aina kodin lähellä.

Nyt ajattelin lepäillä vähän ja sivusilmällä tarkkailla tuota Idols -kisaa. Mukavaa talven odotusta jokaiselle!

Vieläkö on kesää jäljellä? [+ video]

Lehdet putoilevat keltaisen eri sävyissä ja aamulenkit taittuvat kirpeässä säässä Höytiäistä katsellen. Kesä näyttää olevan ohitse, tai ainakin sato on kerätty. Monia sieniä on tullut etsittyä sekä maistettua mustikkaa ja puolukkaa vuoronperään. Viime päivät aurinko on vielä lämmittänyt niin mieltä kuin kroppaakin, eli kesän rippeet ovat vielä onneksi tallella.

Emäntäni on ostanut uusia kankaita omellakseen uuden syksyvaatteen minulle. Yritän keksiä kuitenkin kaikenlaista jekkua ettei puvun ompelu edes pääsisi alkamaan. Varsinkin sovitus on kamalaa. Mielestäni minulle riittää se sama puku jota viime talvena käytin, mutta emäntäni taitaa olla tuolla alalla perfektionisti ja haluaa tehdä uuden vieläkin toimivamman puvun. Joutavalla jotakin, sanon minä.

Mitään kummoista ei ole touhuttu sitten viime kirjoituksen. On tullut lenkkeiltyä pitkiä lenkkejä nauttien syksystä ja sen tuomasta väriloistosta sekä vastatuulesta. Pihallamme on harjoiteltu perustottelevaisuutta, ja sisällä on opeteltu muutamia uusia temppuja, kuten kieppiä ja pallon tökkäystä. Seuraavat luolaharkat lähestyvät (alkavat viikolla 41), ja minä sekä emäntäni ollaan melkoisissa täpinöissämme täällä. Se on sellainen äijä -harrastus, josta tietenkin tykätään. Viime kerrasta on kyllä jo aikaa, joten voi mennä homma aluksi harjoitteluksi. Tosin täällä maaseudulla asuessa vietit ovat hereillä koko ajan, kotipihalla juoksee rusakot ja jänikset sen minkä kerkeää. Lisäksi oravat hyppivät lähimetsissä, hirvi kulkee talon kupeesta, ja myyrä on vallannut takapihan, ja sisätiloissakin asustaa hamsteri. Tosin taidan vähän ujostella tuota meidän hamsteria, sillä se on niin villi, yhtenä iltana jopa ajoi minut pois omasta sängystäni. En ole tainnut kertoakaan, että tuo Wilma -hamsterimme katosi yhtenä yönä. Se oli saanut häkkinsä auki jollain keinoin ja häipynyt. Minun tehtäväksi jätettiin sen etsiminen, mutta oikeasti en tehnyt mitään sen eteen, lähinnä toivoin ettei sitä löytyisikään että saisin olla yksinoikeutetusti perheen ainut silmänilo. Valitettavasti kuitenkin Wilma löytyi vuorokauden etsimisen jälkeen elävänä, ja sen jälkeen se on ollut oikein ilkeä, varsinkin minulle.

Tuo kuva tässä tekstissä on otettu yhdeltä automatkalta. Yleensä istun kiltisti takapenkillä omassa kopissani, mutta tuolla kerralla jotenkin tuli paniikki ja tahdoin päästä ulos kopistani. Ulvoin kuin susi, aivan kuten kuullessani jäätelöauton tunnusmelodian. Niinpä pääsin hetkeksi nauttimaan aitiopaikalta maisemia ja tarkkailemaan liikennettä. Vitsi miten hyvät näkymät siitä olivatkin, näin koko kaupungin vilskeen. Tosin tuo järjestely ei saanut kannatusta tulevaisuutta ajatellen, tökin märällä nenälläni jokaisen paikan johon kerkisin ja ylsin. Tässä yhtenä päivänä kesken varastomme siivouksen sain myös samankaltaisen paniikkikohtauksen. Se luultavammin johtui vieressäni kaatuneista polkupyöristä, mutta kyllä se säikäytti minut. Tärisin ja tutisin, ja isäntäväkikin alkoi olemaan jo huolissaan, sillä he eivät olleet nähneet minua ikinä sellaisena. Kuljettivat minua sylissä, paijasivat ja tekivät mitä vain, ja minä vain istuin täristen allapäin, kulmakarvat kurtussa. Menin sitten sisälle rauhoittumaan, mutta koko illan olin hyvin järkyttynyt, seuraavana päivänä sentään olin jo normaali iloinen ja touhukas Jimi.

Kuvan lisäksi haluan piristää teitä lukijoita myös videolla. Touhujani on kuvattu pitkin kesää ja osasta on tullutkin hyvää materiaalia. Kuvissa tunnelma yleensä näyttää niin seesteiseltä, joten tässä on vastapainoksi taas vähän liikettä. Moni on ihmetellyt valtaisia muskeleita, ja tässäpä teille onkin vähän vastausta; kroppani olen rakentanut hyvällä proteiinipitoisella ravinnolla, sekä monipuolisella liikunnalla, kuten kaivamisella. Kaivauskohta tuli vain eteeni kesken lenkkeilyn, siinä ei ollut mitään erikoista, mutta ei sitä aina mäyräkoiralle tarvitse ollakaan. Hetken kaivamisen jälkeen kuopasta tuli niin hieno, että jokainen varmasti huomaa tuon "kompastuskuopan" keskellä luontopolkua, toivottavasti kenellekään ei käy pahasti.

Mukavaa syksyä ja nauttikaa auringon, takan ja toistenne tuomasta lämmöstä!

2. MEJÄ-koe = AVO 1, 43 pts.

Nyt on tämän kesän MEJÄ-kokeet käyty. Hienoja kokemuksia olivat molemmat, toinen pistettä vaille AVO 1 ja toinen AVO 1 43 pisteellä. Harjoittelu kotosalla on ollut vähäistä, joten olen näyttänyt luontaiset kykyni nyt kahdesti ja kahdelle eri tuomarille.

Olimme siis viime viikonlopun Kuopion suunnalla, Vehmersalmella. Odotteluahan se pitkä viikonloppu suurimmaksi osaksi on, mutta kun oma vuoro tulee niin moottori lähtee käyntiin, eikä sitä pysäytä mikään. Tällä kertaa valjaatkin melkein hajosivat ja tuomari ihmetteli vauhdin määrää, sekä antoi ohjaajalleni vinkin, ettei opeta minua juoksemaan jäljellä, kuulemma se olisi oppaan ja tuomarin painajainen. Minä poikahan olen tunnetusti malttamaton, joten vaikeaahan se tulee olemaan.

Tässäpä tähän väliin tuomari Martti Hirvosen kirjoittama koeselostus 16.30 tuntia vanhasta jäljestä:

"Innokkaasti jäljelle. Kohta lähdön jälkeen koira haistaa kaadon viejän jäljen ja lähtee sitä tarkistamaan. Näin jää jonkun verran jäljestämätöntä osuutta. Loppusuoralla jäljestä tekee vain yhden tarkistuspiston, muuten täysin jälkitarkkaa työskentelyä kaadolle asti. Kulmat tarkasti, osoittaa makaukset. Jää nuuhkimaan kaatoa. Jälki muuten sääntöjen mukainen, mutta suunnistusvirheen vuoksi kaadonvientireitti oli tullut liian lähelle verijälkeä."

Eli paremmat pisteet olisi varmaan tulleet, jos tuo jälki olisi ollut oikein tehty, mutta onneksi tuomari antoi minulle anteeksi ihmisen tekemät virheet. Martti oli miettinyt tapausta kaksi tuntia, ja niin mietti myös emäntäni. Onneksi kaikki kuitenkin päättyi kannaltani hyvin. Tosin minkään pokaalin kiilto silmissä ei Vehmersalmelle lähdetty, sillä olin osoittanut pientä yhteistyöhaluttomuutta muutama viikko sitten. Lohtua tuo pysti toi ja Ellu kuulemma luottaa nenääni nyt entistä enemmän. Huomenna juodaan pullakahvit perheen parissa minun kunniaksi, toivottavasti joku tuo minulle uuden lelun lahjaksi, sillä kaikki lelut ovat riekaleina edellisistä leikeistä.

Tämän päivän olen viettänyt nukkuen ja löhöten sekä ruokaa kerjäten. Meni viikonloppuna ruokahalut ja tänään ne ovat näyttäneet tulleen takaisin. Täytyy siis syödä taas jotain mitä kuppiin tarjotaan ja kellahtaa takkatulen ääreen katsomaan telkkaria.

Harjoittelua ja nujakointia

Tulee kutsuttuna, vaan ei heti, sillä mäyräkoira ei ole syntynyt orjaksi. Siinäpä ote ruotsalaisesta lorusta, jonka emäntäni poimi eräästä kirjasta, ja jota hän on viime aikoina joutunut ajattelemaan houkutellessaan minua liikkeelle. Lenkkeily on muuttunut täällä maaseudulla tylsemmäksi, kadut ovat tyhjiä verrattuna kaupunkiin, ja luontopoluilla ei taas jaksa aina kävellä. Tai emäntäni on sitä mieltä, minulla kun menee siellä kaikki aika haisteluun ja muuten vaan vitkasteluun, tai mustikoiden syömiseen. Irti minua suurta saalistajaa ei voi siis päästää, sillä metsästysvietti on niin suuri. Uutena juttuna olen kuitenkin oppinut tänä kesänä pyörälenkkeilyn. Minä kun tykkään juosta kovaa ja pitkiä matkoja, olemmekin käyneet muutamia kertoja lenkillä niin että isäntä tai emäntä ajaa pyörällä, ja minä juoksen vierellä. Viileällä säällä tuo on mukavaa, ja kuudenkin kilometrin matka sujuu nopeasti ja ongelmitta. Tai no ehkä suurin ongelma tulee siinä, että tahtoisin juosta kovempaa kuin mitä isäntäväki pyörällä pääsee. Ja joskus on tullut tehtyä jokin ilmavainu ja silloinhan olen pompannut raiteiltani pyörän eteen tai jäänyt taakse nuuskimaan. Nyt ymmärrän myös sen, miten tärkeää on osata käskyt: vasen, oikea ja seis.

Luulen kyllä, että syksyn tullen minulle taas keksitään jotain uutta harrastettavaa. Elokuussa tässä lähistöllä alkaa tapakoulutus sekä toko, ja luultavasti minä menen siihen taparyhmään. Se kai otetaan mielenkiinnon kannalta, sillä tavathan minulle on opetettu, mikäli vaan aina ne muistan. Jos taas oikein innostun koulutuksesta niin ehkä sitten yritetään päästä myös toko -ryhmään. Jotain älyllistä haastetta kuulemma kaipaan, ja kyllä minä myönnän, että kivahan se on ryhmässä touhuta jotain. Tosin sanovat minusta tulleen vanhemmiten itsepäisemmäksi, joten en tiedä kuinka meidän koulutuksemme tulee sujumaan.

En muista kerroinko jo, että se eläinlääkäri jolla kävin rokotettavana määräsi minulle isommat ruoka-annokset. Kuulemma olen vähän liian laiha, minussa ei ole kuin lihasta ja luuta. Se täti kaipasi vähän pyöreyttä. No nyt minulle on syötetty isompia annoksia, ja herkkujakin vähän enemmän, huonolla menestyksellä. Jätän ruoasta osan syömättä heittelemällä nappulat kupin ympärille. Ja makupalat saisivat olla vähän parempia. Luista en ole koskaan tykännyt, keksit ovat kuivia, maistuvia herkkuja ovat siansaparot ja -korvat. Tosin ne ovatkin sitten niin hyviä, että ne tulee ahmittua vähän turhan isoina paloina. Olen siis hiukan nirso, mutta lihaksikas sellainen.

Sitten tässä yhtenä iltana pääsin käymään pitkästä aikaa myös koirapuistossa. Ensin olin siellä yksikseni, mutta sitten sainkin kerralla neljä kaveria. Yritin tehdä tuttavuutta tyttö-mäyräkoiran kanssa, mutta se ei tainnut oikein tykätä minusta, ehkä olin taas liian tungetteleva. Sitten siellä oli jännä Manchesterinterrieri joka pyöri ja haukkui. Sen kanssa tuli vähän juostua, mutta se oli sittenkin niin erilainen, ettei meillä oikein ollut mitään yhteistä. Faaraokoirasta en saanut mitään otetta, sillä se vaan juoksi ylväänä. Neljännen kaverin kanssa tulikin sitten minulla tappelu, se oli Basset uros. Se tönäisi minua ja siitäkös minä sitten suutahdin. Hyökkäsin päälle ja niin teki sekin. Siinä me aikamme painimme ja pyörimme, kunnes omistajamme puuttuivat asiaan. En tiedä kuinka kaverin kävi, mutta minulle tuli poskeen karvaton kohta. Edellisen tappelun arpikin paistaa korvassa vielä karvattomana.

Eilen kävin suorittamassa 500 metriä pitkän ja 18 tuntia vanhan jäljen. Oli niinkuuma ja minä innoissani uuteen maastoon, että alku ja makaukset jäivät huomioimatta, mutta jäljen loppuun asti päästiin ja tuttu hirvensorkka löytyi sieltä mistä pitikin. Ei olisi kuulemma ollut kummoinen koesuoritus, ja parempaan minä olisin kyllä pystynyt, mutta kun jälki ei kiinnostanut yhtään. Harjoittelua siis varmaan tulee nyt tiheämmin, ja varsinkin jos Ellu tekee metsään oikean 900 metriä pitkän jäljen ja jättää ne merkit sinne paikoilleen, ettei tarvitse kuin käydä verettämässä jälki valmiille pohjalle. Tosin en tiedä mitä varten me treenataan, tai onkohan minua edes ilmoitettu kokeisiin.

Tänään kaupungissa olisi match show, mutta nähtävästi emme lähde sinne. Sataa ja minullakin on pahasti päiväunet vielä kesken. Eikä me olla juuri harjoiteltu kävelyä, seisonta sentään onnistuu. Ellu onkin nostanut tuolla lenkkeillessämme minut seisomaan kiven päälle, penkille jne.

Pahasti tämä sade taitaa sotkea myös treffini. Emäntä oli ilmeisesti sopinut yhteislenkkiä yhden tyttöystäväni omistajan kanssa. Minähän olen heikkona noutajiin ja erityisesti kahteen niistä; Mirkeliin (Sileäkarvainen noutaja) ja Millaan (Labradorinnoutaja). Naapurissa asuva Tyyne (myös Sileäkarvainen noutaja) on mukava kaveri, mutta en ole hänen kanssaan sen syvällisemmin leikkinyt tai tutustunut. Luultavasti olen oppinut myös kepin kantamisen näiltä noutajilta. Tällä hetkellä pihallamme on viikon saldo, seitsemän keppiä. Noiden edellä mainittujen tyttöystävieni lisäksi minulla on ns. harjoittelutyttöystävä, emännän karvaiset talvisaappaat. Käyn saappaiden luona vaatehuoneessa aina tarpeen vaatiessa. Aina kuitenkin paljastun käytyäni, sillä unohdan laittaa käyttämäni saappaan paikoilleen.

Tänään meille tulee ystävien marsut hoitoon. Muistan nähneeni kyseiset lemmikit, mutta sen tarkemmin en heihin viimeksi jaksanutkaan tutustua. Minua ei kiinnosta nuo pienjyrsijät sisätiloissa, meidän Wilmakin on minun mielestä turha kaveri, se vaan kitkuttaa juosta siinä juoksupyörässään. Ja vapaaksi päästessään se yleensä juoksee ärsyttävästi juuri silmieni alta. Ulkona tosin en anna armoa tuollaisille piiperöille.

Täytyypä tässä jatkaa taas lepoansa, sateella nukuttaa niin hyvin. Ja meillä on siivouspäiväkin aluillaan, joten täytyy nukkua vähän ennakkoon. Myöhemmin kun joutuu vaeltamaan sen imurin edessä. Olisi kai helpompaa vaan katsella sivusta imurointia, mutta eihän se silloin ole kotitöihin osallistumista.

Mukavaa kesänjatkoa ja muistakaa syödä mustikoita, ne ovat hyviä ja parantavat näkökykyä!

Ps. Tässä loppuun vielä pieni kevennys Viivi ja Wagner -sarjakuvasta (klikkaamalla kuvaa saat sen isommaksi).

Lomalla [+ video]

Olen tässä viettänyt lomaa perheeni kanssa. On tullut kalastettua, kaivettua, samoiltua, ja myös uitua. Niin ja tapasinhan minä uuden perheenjäsenenkin.

Loma on tuntunut oudolta, koska emäntä ja isäntä ovat kotona, rytmit ovat menneet ihan sekaisin, enkä minä malta nukkua kunnon päiväuniakaan. Tänä kesänä olen oppinut myös kalastamaan, ja sehän se jännää onkin. Harmillista ettei kalaa tule jokaisella virvelin heitolla, odottavan aika laiturilla käy joskus turhankin pitkäksi. Kerran isäntä ryhtyi väsyttämään saalistaan, emännän etsiessä haavia. Katsoin aiheelliseksi puuttua asiaan ja käydä itse hakemassa kalan. Niinpä minä molskautin suoraan laiturilta ison ahvenen perään, silloin alkoi säpinä porukassa, minä kun tunnetusti pelkään vettä, pienenähän lähdin uimaan enkä meinannut jaksaa uida enää rantaan. En tiedä mikä minuun iski, ja sai hyppäämään kylmään järveen, kaikki päättyi sentään onnellisesti; minä rantauduin ja pääsin saunomaan, myös kala saatiin nostettua järvestä. Seuraavana päivänä pidin järveen enemmän välimatkaa ja keskityin hakemaan lentävää frisbeetä. Tässä vielä video tapahtumasta, kaikki päättyi siis hyvin vaikka video loppuu dramaattisesti.



Juhannuksen aikaan tuli myös kaivettua monia muurahaispesiä ja muita kuoppia. Käytännössä kaivoin koko saaren alueella, ja kuopat metrin välein. Mehevä maa vetää luolakoiran työskentelemään.

Käytiin myös katsomassa uutta perheenjäsentämme Vilmaa, joka onkin vähän isompi kuin meidän Wilma. Uusi Vilma on Ellun siskon hevonen. Sehän on kiltti kuin mikä, mutta silti se oli minusta niin jännä, että päätin haukkua sitä aina lähietäisyydellä ollessani. Rambon kanssa tultiin hyvin juttuun, ja välillä villiinnyttiin aika pahasti. Kokeilin jopa hiukan koirahäkissä olemista, mutta ei minusta siihen olisi, tai ainakin se vaatii paljon totuttelua.

Torstaina minulla on lääkäriin meno, ihan peruskäynti sen pitäisi olla, saan rokotukset. Kivaa taas nähdä siellä kaikkia uusia ihmisiä ja muita potilaita. Luultavasti loppuviikosta minulle tehdään myös harjoitusjälki. Hajuaistia on tullut treenattua tuolla luontopoluilla lenkkeillessä, mutta onhan jälki aina oma juttunsa. Nyt jälki tehdään ihan oikean kokeen tavoin, mutta koska emme omista pyssyä, joudumme tekemään "paukun" esim. ilmapallolla.

Oikein mukavia ja aurinkoisia ilmoja jokaiselle!

1. MEJÄ-koe = AVO 2, 39 pts.

Näin se on tämän pojan pokaalinkeräys aloitettu. Olin viikonloppuna Nurmeksessa, Itä-Suomen Mäyräkoirat Ry:n järjestämässä MEJÄ -kokeessa. Kaksi päivää oli yhtä odottelua, mutta näinhän minä kavereita, sukulaisiani ja tietysti ihmisiä. Odottelun tuottama tylsistyminen kuitenkin sai väistyä klo 13.30, kun pääsin viimeisenä 1. ryhmästä suorittamaan jälkeni.

Veren haju on minulle tuttua, ollaanhan me muutaman kerran harjoiteltu kotosalla. Tosin harjoittelun määrään ja jälkien pituuteen nähden minun täytyy olla luonnonlahjakkuus, sillä koe meni aivan loistavasti. Jäljen kulkua en ryhdy puimaan, sillä se selviää tuomarin kirjoittamasta pöytäkirjasta, joka löytyy tämän tekstin lopusta. Sen verran voin sanoa, että uin tuon suoritukseni aikana. Sehän on ollut viime kesän kohtalokkaan tapauksen jälkeen vastenmielinen ajatuskin minulle. Emäntäni oli aivan varma, että menen paniikkiin enkä enää jatka jäljen suoritusta, mutta turhaan pelkäsi. Kyllähän minä poika jatkoin ja mallikkaasti jatkoinkin. Tosin tuomari oli tuloksia kertoessaan sanonut, että tämä suoritus oli kaikkein hauskin seurattava. Eikä se nyt tarkoittanut minun emäntääni, hän ei koheltanut, itse asiassa ensikertalaiseksi hän suoriutui hyvin, ilman minkään sortin ohjeistusta. Se olin minä joka osoitti, ettei kaikkea kannata ottaa niin vakavasti, vaan kokeessakin voi pitää hauskaa.

Olenkin saanut paljon kiitosta ja rapsutuksia sekä pusuja isäntäväeltä, sillä olin kuulemma niin hyvä. Tästä on nyt sitten hyvä ja kannustavaa jatkaa. Vielä pitäisi selvittää mitä tuomarin antama linnunsulka tarkoittaa. Otimme sen lähinnä vitsinä, muka suurelle metsästäjälle annettava sulka, mutta täytyy sen tarkoitus kysyä joltain kokeneemmalta.

Tässä vielä tuomari Heikki Ryynäsen koeselostus:

Ohjattu aloitus, josta lähdettiin liikkeelle pienellä vaihteella. Jonkin matkaa edettiin ja sitten vauhti kiihtyi. Rytmin muutokset jatkuivat radan loppuun asti. Ensimmäisen osuuden puolivälissä hiiret keskeyttivät koiran etenemisen, alkaa kaivaminen, joka jäljelle kehoitettaessa vain kiihtyi, se aiheuttaa hukan. Makausten merkkaus pysähtyen nuuskimaan ja kulmilla ensin tarkistus väärään suuntaan ja sieltä suoraan seuraavalla osuudelle, olivat kuin kopio toisistaan. Suorat osuudet sujuvaa etenemistä. Kaadon löysi ja jäi nuolemaan. Lupaava jälkikoira.

Herra Multatassu

Kylläpäs on mennyt aika mukavasti touhutessa. Lenkit ovat olleet ehkä tavallista lyhyempiä, mutta olenkin saanut aivan toisenlaista väsytystä. Pihallamme on ollut jo muutaman päivän aikamoinen multaurakka. Olen auttanut sen minkä olen etukäpälilläni pystynyt, eli paljon. Joskus on tullut palautetta, että patsastelen edessä jne, mutta kyllä työnjälkeäkin on kehuttu. Olen vallannut yhden 16 kuution multakasan johon olen kaivellut omia yksittäisiä luolia. Toivoisin kovasti kyseisen kasan jäävän pihallemme, jotta voisin myös jatkossa toteuttaa itseäni.

Minut on ilmoitettu myös ensimmäisiin MEJÄ-kokeisiin. 8.6. olen siis osallisena Nurmeksen kokeissa, siis jos mahdun mukaan. Sitä odotellessa minun täytyisi varmaan harjoitella. Yhden jäljen olen tänä kesänä suorittanut, mutta harjoittelu ei liene pahitteeksi kenellekään. Veikkaan, että mennään kokeilumielellä ja katsotaan sitten löytyykö minusta sitä potentiaalia. Kotiväki tietenkin toivoo parasta, mutta taas toisaalta he ovat sitä mieltä, ettei mitään kannata ottaa liian vakavasti. Ja luultavasti Ellu ottaa kisan myös oman oppimisensa kannalta, hän nimittäin oppii tekemään oikean jäljen ja samalla reissulla minä pääsen testaamaan kykyjäni, sekä moikkaamaan äitiäni ja tätiäni.

Tänään olin mäyräkoira-kävelyllä, jossa oli taas tuttuja, mutta enhän minä sinne ole ikinä seurustelemaan mennyt. Joskus siellä on kyllä ollut kivoja ja mukavia tyttöjä, silmänilona. Minulle tärkeämpää on yrittää saavuttaa ykkössija jonossa kävelyssä, ei niinkään nauttia seurasta tai maisemista. Ennen kävelyä osallistuin myös näyttelyharjoituksiin. Nätisti sipsuttelu ei sujunut, mutta seisominen kylläkin. Sitä himskatin seisomistahan tässä onkin jauhettu jo muutama viikko, ja kai se jo tuottaa tulosta, sillä sain kehuja. Olemme myös liittyneet Mäyräkoiraliittoon, Ellu luki mielenkiinnolla tuoreimmat lehdet jotka postimies meille toi. Niissä oli kuulemma hyviä juttuja, ja minun sukulaisiakin löytyi lehdestä. Isäni on täytynyt olla hieno mies, harmi etten voi enää tutustua häneen.

Minun täytyy lopetella nyt, jotta pääsen käymään ilta-kierroksella, ja nauttimaan makoisia uniani.

PS. Meidän ulko-ovella on tällä kertaa tämmöinen kuva. Huom. kuvaa ei ole manipuloitu vaan näytän tuolta aina piehtaroidessani sängylläni tonnikala-aterian jälkeen.

Mäyräkoirasta on moneksi

Kuten jo Suomen Mäyräkoiraliitto on tajunnut, mäyräkoirasta on moneksi, täytyy Ellunkin yhtyä kohta tuohon lauseeseen. Kävin nimittäin näyttäytymässä 1.5. ensimmäisessä Match Show'ssani. Se meni kuulemma nappiin ottaen huomioon olosuhteet, ihmisvilinä, helle, puuduttava odottaminen...Olin juniori-ryhmässä, jossa sain parivertailussa punaisen nauhan, eli olin vastustajaani parempi. Valitettavasti ryhmän vertailussa en sitten pärjännytkään, minulta loppui kaikki mielenkiinto, ja janokin oli jo kova, sekä väsytti. Kokemuksena kylläkin tuo oli ihan mukava. Keskiviikkona olisi uusi Match Show, mutta luultavasti sinne en pääse. Pitäisi kuulemma opetella seisomaan kunnolla, mutta eihän se ole temppu eikä mikään...Tosin taitaa emäntääni jo kohta vaivata tuo viherpeukaloisuus, ja halu ryhtyä suunnittelemaan uutta pihaamme.

Kävin myös suorittamassa kauden ´08 ensimmäisen jälkeni. Emäntäni teki sen edellisenä iltana metsään, kyllähän minä haistoin sen jo käsistä. Sitten seuraavana aamuna pääsin itse etsimään jäljen. Hyvin minä sen paikallistin, ja aika hyvin pääsin sen jäljillekin. Muutamassa vaiheessa Ellu oli jo toppuuttelemassa, että menisin muka väärään suuntaan. Onneksi hän tajusi katsoa merkkaamaansa puuta, ja sain tietenkin kehuja sillä olin oikeilla jäljillä kokoajan. Jäljen päässä ”palkintona” oli vain verinen sieni, jonka otin hampaisiini ja tainnutin sitä vähän. Täytyihän sen olotila tarkistaa. Sitten tehtiin sama reitti uudelleen nuuskittaen, jonka jälkeen olinkin valmis lähtemään aamulenkille, ja tarkastelemaan jänöjen jälkiä.

Tänään olemme ottaneet aurinkoa, ja minä olen kaivellut omaa puuhanurkkaani, välillä maistellen maaperää. Voi kunpa löytyisi joskus jotain arvokastakin, vaikkapa kultaa. Uutteraan olen kyllä pihaa kaivanut, mutta vielä ei ole sattunut kultasuoni kohdalleen, juuria ja isompia kiviä kylläkin on löytynyt.

Uutena opeteltavana asiana (seisomisen lisäksi) on kuulemma korvasienen hajun tunnistus. Nyt minulla on kuivamassa oma sieni, jonka haju minun olisi tarkoitus opetella. Sitten mennään keräämään ne korin kanssa, ja minun roolini olisi tietenkin paikallistaa sienet. Voi olla, ettei haju painu mieleeni tämän sienestyskauden aikana, mutta tapahtuuhan niitä ihmeitäkin, ja mäyräkoirasta on moneksi...

Bloggailen taas parhaani mukaan, sen minkä kotiaskareiltani kerkiän. Muistakaahan ystäväiset nauttia auringosta, muttei liikaa, kukapa sitä rusina tahtoisi olla!

Mie maalaispoika oon!

Voihan vitsi miten monta asiaa on tapahtunut sitten viime bloggauksen, mutta kerrotaan nyt tärkeimmät. Tällä hetkellä rentoudun takkatulen ääressä ja valmistaudun Vapun viettoon sekä tulevaan mätsäriin. Lumet ovat jo sulaneet, kevät on muutenkin jo pitkällä. Jänöjen papanat ovat nyt kaikkein mehevimmillään, paljastuessaan lumesta. Myös muuten alkaa kesä paljastua, sen oikein tuntee pakottavana kaivamisen tarpeena.

Touhua meidän perheessä on ollut melkoisen paljon muutaman viikon ajan. Minä jäin hetkeksi harrastuksieni kanssa myös taka-alalle, me nimittäin muutimme. Aluksi muutto oli melkoinen pettymys, sillä kaupungin vilinä vaihtui rauhalliseen "tuppukylään", jossa vastaantulijat ovat vähissä, ja ainoat aktiviteetit ovat jänisten jälkien seuraaminen sekä linnunlaulun kuuntelu. Olin kyllä todella pettynyt ensimmäisten lenkkien aikana, enhän voinut kuvitellakaan tämmöistä paikkaa. Missä olivat ne kaikki ihmiset, bussit, aamuruuhka, purkat, tupakantumpit...niin paljon puuttui. Mutta nyt kun olen saanut kulkea metsissä ja luontopoluilla jälkiliinassa ja välillä vapaanakin, tunnen kuinka nautinnollista elämä voi olla. On aivan ihanaa haistella nenä pystyssä uusia tuulia, tarkastaa aamuisin sulavan järven tilanne. Aistin myös emäntäni vapautumisen, ei ole enää suorituspaineita jokaisen vastaantulijan kohdalla, tai pelkoa lasinsiruista. On täällä asutustakin, mutta jotenkin jokainen tuntuu pysyvän omalla tontillaan, tai ainakin lenkkeilevän eri aikaan. Myös paikallinen nähtävyys, golfkenttä, on tullut tunnetuksi. Olen kiertänyt sitä jo monesti, ja löytänyt myös kaivaessani golfpallon. Toivottavasti pallot eivät lennä joskus lenkkeillessä minun suuntaan, sillä aika kovaltahan tuo pallo jo hampaisiin tuntui.

Harrastukseni ovat siis saaneet jäädä hetkiseksi syrjään, mutta näyttelykävelyä ja käytöstä on vähän treenattu. Joensuussa on viikon sisällä kaksi match show'ta. Olen menossa ainakin toiseen niistä, ihan kokeilumielessä, lupasin sen ikään kuin emäntäni synttärilahjaksi. Jännittää vain kuinka pysyn nahoissani nähdessäni ne kaikki ihmiset, ja kuinka emäntäni pystyy kokoamaan itsensä ja esittämään minut mahdollisimman hyvin. Tietenkin voi olla mahdollista, että suorituksemme on kaikkea muuta kuin hyvä, mutta jostain se on aloitettava, niin koiran kuin omistajankin, ja tässä meillä on nyt sitten kaksi yhtä kokematonta.

Pihasuunnittelumme edetessä ajattelin vaikuttaa mahdollisimman paljon. Haluan harrastusnurkan jossa on ainakin esteitä, kaivamisnurkka ja mahdollisesti myös ryömintä-putki. Aitaa en välttämättä pihalle itse kaipaisi, mukavahan se olisi käydä joskus kauempanakin. Jäljen kuulemma saan jo tulevana viikonloppuna metsään, jotta pääsen harjoittelemaan. Toivottavasti kaikki ei jää vaan suunnitteluasteelle. Ellu sanoi meidän eroavan paikallisesta koiraseurasta jossa olemme nykyisin harrastaneet, ja samalla hän kertoi meidän liittyneen mäyräkoirien omaan liittoon. Kai sillä jonkin sortin ura on minun varalleni suunnitteilla.

Näin, täytyy lähteä vielä heittämään muutama kierros tuossa pihalla näyttelyhihnassa ja suostua näyttämään hampaat.

Mukavia aurinkoisia päiviä ja Vappua!

Kettutreeniä

Kevät on alkanut mukavasti. Lunta on mukavasti ja minusta on niin kivaa möyriä hangessa. Tokoa ei ole juurikaan harjoiteltu, muuten kun noudon osalta. Ellu heittää lelun kesken lenkkeilyn ja minun tehtävänä on etsiä ja hakea se. Yleensä pudotan sen jalkojen lähelle, mutten suoraan Ellulle. Tällä hetkellä tuokin nouto riittää, mutta eiköhän minulta jatkossa vaadita enemmän, sillä tuosta ei täysiä pisteitä saa oikeassa tokossa.

Pääaiheenamme on ollut vetämättä kävely ja nätisti ohittaminen. Ensin kirosin emäntäni lukeman Kiskomatta paras -kirjan, mutta täytyy myöntää että kyllähän se on miellyttävämpää kävellä riuhtomatta. Kyllä minä vieläkin innostun vetämään, mutta hyvin nopeasti tulee palautetta, eli minut kutsutaan kontaktiin (syömään juustoa) ja sitten lähdetään rauhallisesti eteenpäin. Ja tämä show jatkuu niin pitkään kun minä jaksan vetää, tai kunnes emäntä hermostuu ja kävelee suutuspäissään käsi suorana (yleensä niin käy vain siinä tapauksessa kun on kiire jonnekin). Mäyräkoirakävelyllä sentään sain vetää, sillä muutenhan me olisi jääty lähtöruutuun, ja sitä paitsi siellä kukaan ei kävele riuhtomatta, kaikkihan haluavat ryhmän ensimmäiseksi.

Kettutreeneissä olen käynyt kahdesti viime kirjoittamisen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla kettu ei ollut kuitenkaan kotona, joten se oli vaan tyhjän luolan tarkistaminen. Menin sillä kerralla ensimmäisen kerran avittamatta ahdingosta luolaan, ja petyin kierrettyäni tyhjän luolan, mutta toisaalta se jätti kutinan seuraavaksi kerraksi. Keskiviikkona kävin myös luolalla ja tällä kertaa kettukin oli paikalla. Ellu oli selittänyt koko automatkan ajan ketusta, ja niinpä olin jo valmiiksi sparrattu. Tällä kertaa luolalla olikin terrieri porukkaa, häijyn näköisiä ne koirat. Onneksi ei tarvinnut leikkiä kaveria niiden kanssa. Jos tuo ketun pyytäminen tapahtuisi ryhmässä, olisi luultavasti viimekertainen ryhmä ajautunut keskenään suurin riitoihin, ja kettu olisi mennyt kaikilta ohi suun ja nenän. Joka tapauksessa tein oman suoritukseni hyvin. Menin luolaan ahdingosta ilman auttavaa kättä ja lähdin takaa-ajoon. Nopeasti sain ketun ajettua oikean puoleiseen päätepesään ja haukuin sitä raivoisasti. Sain kehuja äänestäni ja luonteestani. Sitten kun olin menossa lähemmäs kettua, se lähestyikin minua. Tahdon muistuttaa vielä ettei meidän välissämme ollut minkäänlaista estettä tälläkään kertaa. Säikähdin tuota kähisevää eläintä niin ja peräännyin hakupesälle asti. Sehän ei kuulemma ole missään nimessä hyvä, kilpailutilannetta ajatellen. Tämänkin lajin kanssa ollaan kuitenkin niin alussa, ettei ole mitään kiirettä miettiä vielä tulevaa. Se kuinka tuo ketun äkkinäinen lähestyminen vaikutti minuun, en osaa vielä sanoa. Emäntäni luki kuitenkin jostain, että arat koirat säikähtävät tuollaista ja uudelleen kokoamiseen saattaa kulua kuukausia tai jopa vuosia. Arkahan minä en ole, mutta loukkaannun kyllä helposti, mutta pidetäänpä Ellu jännityksessä, ja nähköön sitten ensikerralla kuinka tuo tapahtunut vaikutti minuun.

Takana alkaa olla elämäni tylsin loppuviikko ja viikonloppu. Meillä on oltu kipeitä, ja niinpä minunkin lenkitys on jäänyt huomioimatta. Tämä on ollut kyllä henkisesti raskasta, on pitänyt kuunnella mitä nämä kuumeessa olevat zombia muistuttavat ihmiset keksivät. Ellua varsinkin on pitänyt vahtia, sillä kun ei tuntunut olevan edes ajantajua, kun tuli perjantaina kesken aamun töistä kotiin. Sen jälkeen se nukkuikin lauantaihin melkein yhtä mittaa. Sainkin sairastelun johdosta vähän ennakkoa synttärilahjastani, sain nimittäin sellaisen aktivointilelun jotta saisin aikani paremmin kulumaan. Lisäksi olen päässyt nautiskelemaan olostani sängylle isännän ja emännän väliin. Se on ollut ennen kiellettyä, mutta hätä ei näköjään tunne lakeja, enkä minä pistänyt vastaan.

Tänään kuitenkin pääsin käymään koirapuistossa, ja juoksin sen minkä jaloistani pääsin. Juoksin aidan toisella puolella olevan noutajan kanssa, ja voin kertoa, etten paljon hitaammaksi jäänyt. Sitten tehtiin siellä vähän luoksetulo -harjoitusta ja tulomatkalla näinkin kaverini Rekon, itäsiperianlaika. Tosin en oikein malttanut Rekon kanssa jutustella, kun oli jo kiire kotiin. Muistin että isäntähän oli jäänyt ilman vahtimista ja minullakin oli ruoka-aika edessä.

Noin mutta palailen taas blogilleni jossain vaiheessa. Luultavasti emännän talviloman aikana meillä on paljon tekemistä, joten kait sitten on myös kirjoitettavaa ja toivottavasti myös kamera on reissulla mukana, jotta saadaan myös galleriaan materiaalia.

Ruokaongelmia, ongelmia ruoassa

Tänään oli toko -alkeiden viimeinen kerta, nyt siis se kurssi on suoritettu. Hienosti minä taas opin kaikkea, ja nyt Ellu on opetettu jotta osaa kouluttaa minua itsenäisesti. Se onkin tulostanut kaikki liikkeiden ohjeet ja pisteytykseen liittyvät materiaalit, ja alleviivannut tärkeimmät kohdat. Eli helpolla en tule pääsemään.

Tällä viikolla olen vähän pitänyt etäisyyttä ruokaan. En ole syönyt kunnolla, vaikka ihan normaalisti on touhuttu. Onhan minulla aiemminkin ollut kausia jolloin edes maksalaatikko ei ole maistunut, mutta emäntäni on tietenkin ollut huolissaan ja tarkastanut kuppini montako nappulaa olen jättänyt syömättä. Rasittavaa kyttäilyä, mutta minun parastahan se ajattelee. Viime kauppareissulla Ellu oli löytänyt pakastealtaasta eläimille tarkoitettua jauhelihaa. Niinpä se tohkeissaan esitteli sitä minulle ja jätti paketin sulamaan yön ajaksi jääkaappiin. Aamulla kun olin innoissani tulossa maistamaan ”minun omaa” jauhelihaani kuului keittiöstä kauhun kiljahduksia. Ellu luuli ja väitti nähneensä paketissa hampaan tai jonkin muun epämiellyttävän eläinperäisen palasen. Jouduin syömään nappuloita ja maksalaatikkoa. Ihan hyvä vaihtoehto se olikin, sillä emäntäni näytti aamulla siltä, että verinen jauheliha olisi ollut kova pala. Päivän emäntäni oli miettinyt kuinka tehdä paketin kanssa, oli varmaan käynyt läpi kaikki eettiset kysymykset ja niihin vastaukset. Illalla kuitenkin pääsin maistamaan tuota lihaa, ja sepäs hyvää olikin. Onneksi ei heittänyt pakettia roskiin, vaan siilasi omasta mielestään kaikkein ällöimmät rustot ja muut saaliit pois. Tuntuu se joka kerta vakuuttelevan itselleen, että koira on jalostettu sudesta ja omalla tavallaan peto. Kyllä minä ilmeestä näen, että mieluummin se laittaisi kuppiini jotain ihan muuta, kuin eläimille tarkoitettua lihaa, joka saattaa sisältää sattumia. Mutta olen alkanut löytää ruokahaluni, välillä olen jopa nuollut kupin puhtaaksi.

Kävin tässä yhtenä päivänä myös ostoksilla Musti&Mirri liikkeessä. Kävelin matkan ihan itse ja sitten sain katsella siellä leluja itselleni. Mitään en uskaltanut koskea, enhän minä niitä kaikkia olisi kuitenkaan saanut. Minulle ostettiin sellainen aktivointipullo. En ole täysin ymmärtänyt sen ratkaisua vielä. Lisäksi sain sellaisen noutoon tarkoitetun dummyn, mutta meillä sitä käytetään vetoleluna. Pehmoleluja kaupassa oli vähän, joten odottelenkin uutta lähetystä kirpputorilta. Entiset lelut jotka jokin aika sitten sain, on suolistettu jo tehokkaasti ja tunnistamattomaan kuntoon.

Keskiviikkona kävin kettutreeneissä, viimeksihän olin treenannut luolaa joulukuussa. Emäntäni oli unohtanut tarkastaa moneltako treenit olivat, ja saavuttuamme kohtaamispaikalle ei siellä näkynyt enää ketään. Jollekin se sitten soitteli ja matka saattoi jatkua. Ketun luona ei ollutkaan muita haukkujia, joten pääsin lämpimästä autosta suoraan toimintaan. Haistoin ketun heti hypättyäni autosta ja menin nelivedolla latoon. Sieltä paikallistin viekkaan punaturkin heti. Aloitin raivoisan haukun, pitihän sille näyttää kuka määrää tässä vaiheessa iltaa. Itse luolaan meno olikin työlästä, Ellu yritti saada minut suostuteltua ahdingosta, minä pyörin ja laitoin vastaan kuin saippuanpala. Sitten kokeiltiin josko menisin luolaan keskeltä. Sehän onnistuikin ja niinhän minä lähdin ojentamaan kettua. Minut otettiin kohta pois ja kokeiltiin uudelleen ahdinkoa. Mies joka omistaa luolan ja ketun laittoi minut tällä kertaa matkaan ja se sujuikin ongelmitta. Taas temmelsin hetken luolassa ja sitten uudelleen ahdingon kautta luolaan. Nyt Ellukin jo sai minut sinne suostuteltua, itse asiassa minulla oli selvittelemättömiä asioita ketun kanssa, joten menin luolaan enempiä houkuttelematta. Viimeisellä kerralla minua ei juurikaan kannustettu luolaan menossa eikä siellä touhuillessani, sillä kilpailutilanteessakin ohjaajan täytyy pysyä rauhallisena. Työskentelin luolassa aikani, vaeltelin siellä pimeässä, välillä haukkuen, ja ollessani ketun kanssa nenätysten (välimatka noin 40 cm, esteittä) haukuin raivokkaasti. Minut otettiin sitten pois, jotta minulle jäisi hommaan kipinä. 27pvä minulla on uudelleen treenit, siellä on se sama kettu. Haluaisin tässä vaiheessa sanoa ettei se ainakaan helpommalla tule pääsemään. Ellu kuuli ”luolamieheltä” että Ruotsissa koirien tulee ennen luolaan menoa olla omistajan vieressä, ikään kuin tokon perusasennossa ja odottaa käskyä. No Ellu tietenkin innostui asiasta, ja nyt sillä on jo haaveissa, että ensimmäiseen kisaani mennessäni olisin perusasennossa ja käskystä menisin ajamaan ketun. Sanonpahan vaan, että saahan sitä aina toivoa ja haaveilla, mutta mäyräkoira on mäyräkoira, se ei turhia pokkuroi emäntää tai isäntää miellyttääkseen. Vaikkakin kyllähän minä toko -alkeet suoritin kiitettävästi, kiitos kuivatun kebab -lihan.

PS. Tämän kirjoituksen aikana kerkisin rikkoa sen aktivointipulloni. Sain pureskeltua sen pohjan kierteet, ettei pullonpohja mene enää kunnolla kiinni eikä sitä taida enää saada aukikaan. Eli taisin ratkaista sen ongelman väärin tällä kertaa.

TOKO:n pauloissa!

Talvinen tervehdys kaikille!

Olen ollut tässä melkoisen kiireinen uuden harrastukseni takia. Aloitin TOKO -alkeet, ja nyt kurssi on jo puolessa välissä. Kyllä siellä näköjään mäyräkoirakin pärjää. Kurssi on vain pintaraapaisu lajiin, ja sen tarkoitus on lähinnä opettaa emäntäni kouluttamaan minua. Kukaan ei vaadi täydellisyyttä, vielä, mutta hyvin meillä on mennyt. Yllättävän hyvin olen aina sen tunnin jaksanut touhuta, välillä tosin on itkettänyt kun on tullut turhautuminen. En tiedä jatketaanko lajin kanssa alkeita pidemmälle, todennäköisesti ainakin Ellu tahtoisi. Minä nimittäin jälleen kerran yllätin hänet oppivaisuudellani ja tottelevaisuudellani.

Eilen kävin vierailulla kaverini Remun luona. Ollaan Remun kanssa luokkakavereita, se oli nimittäin kanssani samalla pentukurssilla ja nyt tuolla tokossakin. Ei olla koskaan aiemmin saatu tutustua kunnolla, mutta eilen me sitten painittiin, leikittiin ja lenkkeiltiin yhdessä. Meillä on aika paljon koko eroa, sillä Remu on kultainennoutaja, mutta vaikka jalkani ovat lyhyet kyllä minä alta kerkiän pois. Ja koska luonnetta minulla on enemmän kuin joillain isoilla roduilla, pidän varmasti puoleni. Taisin jopa ehkä vähän pomottaakin kamuani.

Nyt sataa lunta. Aivan loistavaa kun pääsee hyppimään hangessa, minä niin tykkään lumesta. Pakkasesta en juurikaan välitä, mutta onneksi sitä ei ole ollutkaan.

Sain tämän uuden blogin äskettäin. Olisi tarkoitus, että emäntäni kirjoittaa tänne useammin ja vaikkapa lyhyemmin kun aikaa kirjoittamiseen on rajallisesti. Saa nähdä kuinka annan kirjoitusmahdollisuuksia. Sillä minähän vaadin huomiota ja seuraa mahdollisimman paljon, mieluiten 24/7. Ja sitten on vielä tuo Wilma -hamsteri joka vaatii oman osansa emännästäni.

Olen nyt siirtynyt aikuisten ruokaan. Kolme kiloa syötyäni Royal Canin ruokaa siirryin taas syömään Nutro Choicea. Royal aiheutti mm. sellaisen massiivisen karvanlähdön, ettei kukaan kiitellyt kotona. Siihen hintaan kuulemma pitäisi saada täydellistä ruokaa, minähän en siitä tiedä muuta kuin että ne maistuivat taivaalliselle.

Nyt täytyy tästä lähteä käymään ulkoilemassa, ja sitten mennään käymään Tuulan ja Amin (ukki & mummo) luona. Ne olivat lomalla, ja mie en ole nähnyt heitä kohta kolmeen viikkoon. Voitte siis arvata, että ikävä on aivan mahdoton, ja luultavasti molemmilla osapuolilla.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Tapahtumat sijoittuvat aikavälille 10.12.-31.12.07

Ensimmäiseksi täytynee kertoa isääni koskevat hyvät ja huonot uutiset. Isäni Freunds Kaneelboom (Pippo) valittiin joulukuussa järjestetyssä Voittaja 2007- koiranäyttelyssä parhaaksi urokseksi. Lähetämme onnittelut kaikille Pippon uraan osallistuneille. Tuo isäni voittama titteli oli minusta aivan loistavaa. En kovin tarkkaan tiedä miten iso saavutus voitto on, mutta sen täytyy olla aivan mahtava juttu. Valitettavasti Pippo ei kerinnyt nauttia voittamastaan tittelistä kuin pari viikkoa, sillä hän koki järkyttävän hukkumiskuoleman 18.12. Lämmin osanottomme Pippon perheelle ja ystäville. Me jälkeläiset yritämme pitää yllä Freunds Kaneelboomin niittämää mainetta valitsemillamme harrastuksilla.

Viimeksi blogatessani joulu oli vielä tulossa, mutta nyt ollaankin jo siirrytty uuden vuoden puolelle. Joulu meni mukavasti, aattona lötköiltiin, leikittiin ja lenkkeiltiin kotosalla. Illaksi mentiin mummon ja ukin luo. He ovat muuttaneet kerrostaloon, jossa minä en oikein viihdy, mutta aattona oli niin paljon ohjelmaa, etten kerinnyt kiukkuamaan saati itkemään ovella. Ensin käytiin pitkä lenkki, kävin kaupungin suuressa koirapuistossa haistelemassa kuulumiset. Sitten saunottiin, syötiin ja avattiin lahjat. Minulla oli niin paljon paketteja, jotta en edes jaksanut aukaista niitä kerralla vaan vetäisin välillä jopa tirsat. Oikeasti minulla taisi olla lahjoja kaikista eniten. En itse repinyt papereita vaan odotin että Ellu tai Kikka-kummitätini auttaa minua. Voi mitä kaikkea sainkaan; leluja, luita, puruliuskoja ja villapuvun. Olinkin jo unohtaa mainita, että näin myös oikean Joulupukin. Olimme hississä matkalla kohti alaovea, yhtäkkiä hissin ovet aukeavat ja siellä seisoo joku outo hahmo, pahvinaamari päässään ja punainen takki niskassa. Sitten se vielä kysyy "Onko täällä kilttejä aikuisia". Silloin minä sain tarpeekseni, aloin murisemaan ja haukkumaan. Haukku oli niin möreä, ettei Joulupukki uskaltanut tulla hissiin, vaan jäi käytävään odottamaan omaa vuoroaan. Siitäs sai mokoma! En ole ikinä uhitellut tai haukkunut ketään, mutta tuo oli nyt sitten ensimmäinen kerta, ja olen siitä ylpeä. Minähän vaan puolustin Ellua ja Kikkaa sekä itseäni kun olimme pienessä tilassa, hississä jossa ainut pakoreitti oli ovi jossa jouluinen hahmo seisoi. Hui! Onneksi minulle ei ollut tilattu pukkia, vaan sain lahjat kaukolähetyksenä, iltahan olisi mennyt kaikilta pilalle jos minun olisi pitänyt vartioida koko laumaa.

Maistoin myös sitä kuuluisaa joulukinkkua, jota olisi ollut tarkoitus syödä läkähtymiseen asti. Harmi etten itse saanut valita kuinka isoja siivuja ottaisin, vaan piti tyytyä vähempään. Porkkanalaatikkoa olinkin syönyt jo aiemmin ja siitä minä tykkään. Sitä syö myös meidän Wilma-hamsteri, herneistä se ei tykkää joten minä saan syödä aina sen herneet. Wilma puolestaan saa maistella minun kuivapapanoita.

Kun Joulupyhistä oli selvitty, välipäiväthän olin kotona yksikseni, sillä isäntäväki paiskoi töitä, tuli tämä uudenvuoden räiskintä. Tuntui kuin joka nurkalla olisi ollut tulitusta, mutta enpä minä pienistä välitä. Sitten kun mentiin katsomaan kaupungin ilotulitusta mummon ja ukin parvekkeelle, minua vähän jännitti. Pamaukset olivat niin kovia, mutta tutussa seurassa eihän tuo loppujen lopuksi paha ollut. Nyt tuolla poluilla ja teiden varsilla on varsin mielenkiintoisia roskia ja keppejä kerättävänä. Emäntäni ja isäntäni ovat jo valmiiksi maalanneet uhkakuvia joissa syön tai ainakin maistan jokaista raketin jämää, mutta sehän jää vielä nähtäväksi. Olenkin tässä kesän ja talven aikana löytänyt ihmeellisiä asioita lenkkeillessämme. Koetan muistella mitä kaikkia, ainakin: hanskoja, hattuja, avaimenperän, kolikkokukkaron, tutin ja jalkapallon. Lenkkimakkaran kohdalla Ellu koki luultavasti elämänsä pahimpia kauhun hetkiä, se luuli, että makkara on myrkytetty, no ei ollut. Sitten Ilosaarirokin aikaan löysin oikein ihanaiset käytetyt miesten alushousut, tai en tiedä voiko sitä sanoa löydöksi. Housut olivat nimittäin keskellä kulkuväylää ja minä vaan satuin kohdalle. Viimeisin "löytö" onkin paikallistettu vainullani. Hyppäsin kesken lenkkeilyn puolukan varpujen sekaan ja töngin maata. Olin varma, että siellä on jokin elukka, kaivoin maata ja löysin papanoita, nam. Aikani siinä pyörin ja touhusin, ihmettelin kun Ellu ei sanonut mitään. Yleensä se kannustaa ja patistaa vaan etsimään kovemmin, jos näytän haistavan jotain. Tullessamme kotiin, kuulin kun Ellu kertoi löydöstäni isännälle. Se oli nähnyt sillä aikaa, kun minä kaivoin maata tohkeissani, pesästä juoksevan jonkin pienen elukan, hiiren tai myyrän, meidän hamsterin kokoisen. Eli emäntäni on noiden pienten viherpiipertäjien puolella niin vahvasti, ettei voinut auttaa minua kertomalla minne se kaveri juoksi siitä kotipesästään. Sanoi vaan tylysti minulle ettei siellä mitään ole ja käski lähtemään, kyllä harmittaa. Ja vielä enemmän harmittaa se, että Ellu surkuttelee sitä että pilasin sen metsäneläimen kodin ja talvivarastot.

Viikonloppuna on TOKO -alkeisiin ilmoittautuminen. En tiedä vielä miten käy, mennäänkö vai eikö. Se on varmaa, että jos mennään niin ei oteta sitä liian vakavasti, vaan menemme pitämään hauskaa keskenämme. Tuota TOKO:a olemme ajatelleet vain älyllisenä haasteena. Olemmekin taas vähän ryhtyneet treenaamaan kotosalla. Haku tuottaa taas vaihteeksi hankaluuksia. Välillähän minä jo maltoin istua ja sitten luvan saatuani hain kapulan tai muun heitetyn tavaran. Nyt minua tympii koko hakeminen, yleensä vien kapulan jonnekin kauemmas ja ryhdyn puremaan sitä. Luultavasti haku on kuitenkin nyt otettu opeteltavaksi asiaksi, ja sitä todennäköisesti harjoitellaan tulevina viikkoina ahkerasti

Kävin äsken pitkän lenkin, tai matkallisesti se oli kohtalainen, mutta ajallisesti pitkä. Kokeilin ensi kertaa saamaani jälkiliinaa. Käveltiin metsikköjen poluilla ja kun nähtiin, että muita ihmisiä oli jäällä luistelemassa, uskaltauduttiin mekin sinne. Tassut vähän lipesivät, kun innostuin juoksemaan. Se oli jännää, aukea paikka ja ihmiset näyttivät niin hassuilta luistimet jaloissa. Jäällä tehtiin luoksetuloharjoituksia, minä olen vähän laiskahko tulemaan luokse kutsusta, varsinkin jos olen irti. Sen takia harjoittelemme sitä fleksin tai liinan kanssa. Minulle on luvattu, että sitten kun suurin osa tuloista tapahtuu ensi kutsulla, saan kuulemma olla enemmän irti.

No näin tällä kertaa, täytyy ottaa tässä pienet ettoneet, eilen meni myöhään valvoessa ja tänäänkin päiväunet ovat jääneet vähemmälle.

Mukavaa ja Menestyksekästä Vuotta 2008!