Buongiorno!

Mainos Rooman metroasemalla. Onkohan tämä Jonen sukulainen?

Käytiinpä tässä lomailemassa isännän kanssa viikko Roomassa. Lämmintä, katsottavaa, ihmeteltävää ja ihmispaljoutta riitti, tuota viimeistä lähinnä riesaksi asti. Omatoimimatka oli mukava kokemus ja ensimmäinen kerta jolloin olimme erossa koko laumasta pidemmän aikaa.

Isännän vanhemmat tulivat asumaan tänne meille hoitojakson ajaksi ja täällä olikin pärjätty hienosti. Ohjelmassa oli ollut lenkkeilyä, aktivointia, pihatöitä ja koti olikin siivottu & järjestelty paraatikuntoon. Viikon ajan oli jopa pidetty päiväkirjaa, mikä olikin erityisen kiva ylläri.

Roomassa tuli kyllä katseltua paikallisia koiria aika tarkasti. Ja mikäs oli katsellessa sillä enemmistö oli mäyräkoiria! Nähtiin jokunen sekarotuinen, mutta lähes kaikki puhtaat olivat mäykkyjä. Se taitaa olla siis suosittu ja sopeutuvainen rotu. Siellä ne taapertivat omistajansa kanssa ihmisvilinässä johon en omia koiriani uskaltaisi ihan heti viedä. Yksi oli lentokentälläkin ilmeisesti matkaan lähdössä. Hauskinta oli myös seurata niitä shoppailevia koiria, jotka kulkivat trendikkäästi vaatekaupoissa, vetämättä ja rynnimättä. Eräänä aamuna kyllä piti hieraista silmiä isännän kanssa, sillä näimme mäykyn aivan irti kadulla. Vieressä oli vilkas autotie ja koira oli irti liikkeen edessä. Sillä ei ollut edes pantaakaan, mutta ei se näyttänyt mihinkään lähtevän. Seurasimme hetken tilannetta, kun ihmiset kävivät silittelemässä sitä, aivan uskomaton kaveri.

Mäykyt olivat todella pieniä ja siroja, mutta eihän ne italialaiset ole mitään isoja itsekkään. Tulikin villi ajatus, että jos vielä joskus erehdymme ottamaan mäyräkoiran haemme sen Italiasta. Ne näyttävät olevan todella huolettomia ja riistavietittömiä.

Hengenheittotattia etsimässä

Syksy, tuo ihanainen vuodenaika jolloin ihmiset rasittavat itsensä marjastuksella, metsästyksellä, sienestyksellä sekä muulla olennaisella. Meillä ei juurikaan oteta pulttia siitä jos pakastin ei pursua marjoja (täytyyhän koirien ruuat mahtua pakkaseen), mutta oman osamme mekin metsästä kuljetamme kotiin. Lisäksi koirat ovat tänä syksynä oppineet syömään myös puolukoita. Mustikathan ne vetelevät suoraan suuhunsa, mutta puolukka tulee soseuttaa johonkin esim. kurkkuun tai raejuustoon.

Mustikassa tosiaankin käytiin lenkin ohella ja hermot kiristyivät melkoisesti. Yksi ihminen ei vaan riitä kolmelle koiralle ja mustikkamättäälle. Ensinnäkin koirat talloivat edessäni suurimmat mustikat jalkoihinsa. Kätevää jos tahtoo suoraan mustikkasurvosta. Jos taas pysähdyimme täysin, ne söivät suurimmat mustikat edestäni. Niinpä laitoin ne kiinni puuhun talutusvyöllä. Samassa alkoi vinkuminen joka kylläkin pian loppui. Sitten alkoi lentämään mustikkamätästä kaaressa. Eipähän tarvitse siitä sitten kerätä ensi syksynä yhtään mitään... Mustikkasato jäi laihaksi, mutta onneksi metsässä on kaikkea muutakin.

Sohvi tässä taannoin julkaisi opetusmateriaaliksi kelpaavan teoksen jossa opastetaan Mäykystä tattikoira. Meidän ei ilmeisesti tarvitse opettaa koiriamme, sillä ne osaavat jo homman. Niitä vaan täytyy osata lukea! Eli mennään metsään ja kävellään täysin toiseen suuntaan kuin minne kolmen mäyräkoiran nenä näyttää. Ja kappas sieltähän se suurin sato löytyy. Tällä hetkellä saaliiksi ollaan saatu karvalaukkuja, haaparouskuja ja jotain muutakin. Nimeä en muista, mutta ne muistuttivat erästä sientä joka löytyi sienikirjasta. Niinpä, en tiedä uskaltaako joulupöydän sienisalaattia syödä. Kontioniemessä ei edes tarvitse hypätä juurikaan luontopolulta löytääkseen sieniä. Siispä myös Jone pääsi sienestämään, mikäpä olisi enää parempaa, siis jos ei oteta laskuihin valmista Saarioisten sienisalaattia?!

Kenen nenä näyttää oikeeseen suuntaan?

Saalista lähellä...

Voi pojat! Löytyykö täältä niitä tryffeleitä?!

Hengenheittotatti, parasta 1. luokkaa, tiedä kuin hyvää tämäkin olisi kunnolla ryöpättynä...

Jone ja sen iho osa 2

Kesän siitepölyt alkavat olla jo lopuillaan ja Jonen ihon pitäisi ryhtyä normalisoitumaan. Pari viikkoa sitten jo lopetettiin Prednisolonin syöttäminen, mutta siihen piti palata hyvin äkkiä. Koira rupesi raapimaan vimmatusti kainaloitaan ja kalttaamaan tassujaan. Lisäksi yksi tassuista aukesi ihan normilenkillä. Nyt oireet taas ovat pysyneet suhteellisen vähäisinä (5 mg Prednisolonia ja Keratolux -shampoolla pesu 2 krt/vko), mutta ulkoiluun tulee panostaa entistä enemmän huomiota. Kaikkia ryteikköjä tulee välttää, samoin varvikkoa, märällä kelillä ei voi kävellä hiekkatiellä ja juoksuttamista tulee myös harkita, viimeksi aukesi jalka sillä valjaat olivat hinkanneet suurimman osan matkasta. Eli jäljelle jää tasaista tallaamista pururadalla. Uutuutena tuohon vältettävien listaan tulee nyt myös heinikko. Sunnuntaina nautimme Jonen kanssa kaksin maaseudun rauhasta entisen mummolani pelloilla ja koira pomppi oikein iloisena & onnellisena. Heinät olivat kuitenkin repineet mahaa auki ja niinpä tuloksena oli todella punoittava rinta ja maha.

Niin kovin onnellinen koira pellolla

Kuulin agitreeneissä eräästä noutajasta, jolla todettiin muutama allergia enemmän kuin Jonella, ettei sitä voi tällä hetkellä juurikaan kävelyttää. Tassut olivat auenneet niin pahoin, että koiralla tulee olla jopa sisällä sukat jaloissa. Niin ja se on pientä vielä siihen mitä muuta hoitoa ko. koira vaatii. Siis kuulostaa aivan kohtuuttomalta. Ja sekin koira on noin 2-vuotias ja tarkoitus oli harrastaa kaikkea metsästyksestä tokoon.

Riemuissani siis odotan jo talvea, sillä tiedän oireiden vähenevän, mutta ennen sitä on vielä monta mutkaa matkassa. Syksyn märkyys saa erilaiset homeet esiin ja Jone on niillekin allerginen. Sitten märkä sää aiheuttaa jo itsessään iho-oireita, mikäli koiraa ei saa niin tarkasti kuivattua. Eli aamulenkin jälkeen koira pitäisi keritä pestä ja kuivata hyvin ennen töihin lähtöä. Sitten pitäisi opetella kulkemaan tossut jalassa, ihan vaan siitä syystä ettei märkä hiekka hankaa anturoita. Jokainen joka on kokenut energisen mäyräkoiran tietää miten hankalaa se tossujen kanssa lenkkeily on. Varsinkin jos eräs nimeltä mainitsematon pitkäkarvainen repii tossuja toisen jaloista.

Kävimme tarkastamassa myös oman tonttimme ja sen rannan

Eläinlääkärille sain varatuksi sentään ajan, mutta sekin on 29.9. Silloin on ainoa ilta aika lääkärille jolla olemme käyneet aiemmin. Yritän ehdottaa josko aloittaisimme jo silloin siedätyshoidot, koska eihän tästä muutoin tule mitään. Olen niin monesti jo miettinyt onko Jonen elämä edes elämisen arvoista. Se ei voi juosta ja samoilla siellä missä muut voivat. Tai ainakaan maksamatta siitä kovaa hintaa. Tuntuu kauhealta katsoa itseään järsivää koiraa ja miten sen saisi ymmärtämään, että me ihmiset yritämme auttaa sitä. Toki kaikkemme me teemme ja koirasta ei luovuta, mutta onhan tämä jotain aivan älytöntä. Onneksi se sentään tuntuu nauttivan ollessaan suihkussa minun ja vinkulelun kanssa. Eikä se näytä vierastavan päälle puettavaa t-paitaa. Harmitus on kyllä suuri, sillä tällä hetkellä koiran kanssa ei todellakaan voi tai ole järkevä harrastaa mitään. Täytyy vain toivoa, että tästä kaikesta on joku päivä hyötyä ja että saamme Jonesta vielä mitä mainioimman harrastuskaverin. Ja että tämä kaikki vain kypsyttää koiraa ja kasvattaa sen malttia. Onneksi siitä sentään on tälläkin hetkellä paljon iloa ja oppimista, sekä se on isännän loistava pelikaveri pallopeleissä.

Siis mitkä säännöt?!

Me ei harrasteta koirapuistossa patsastelua, mutta sopivan tilaisuuden tullen saatetaan sellaiseenkin sortua. Se vaatii siis tyhjän koirapuiston sekä lenkin kaupungilla. Muutaman kerran tämän vuoden aikana ollaan siis käyty juoksentelemassa puistossa. Nehän ovat hienoja keksintöjä, mutta kuten kaikissa on niissäkin niitä varjopuolia. Vaadinkin koirilleni tyhjän puiston, siitä syystä etten tahdo aiheuttaa tarpeetonta hämminkiä koirilleni tai muille kanssa eläjille. Meidän pojat on eivät käy kenenkään kimppuun yksin, mutta laumassa ne tietävät olevan vahvoilla. Lisäksi laumassa tyhmyys tiivistyy ja nämähän eivät luovuta ihan helpolla. Eli jos joku haastaa, niin aivan varmasti saa kaksin verroin vastusta. Lisäksi vierastan puistoja hiukan myös sieltä löytyvien pöpöjen takia. Onhan niitä tienvarsillakin, mutta tuolla pienellä alueella on niin monta käyttäjää. Tietysti suurin osa on rokotettuja, mutta silti. Sosiaalisen puolenhan tuolta saisi kuntoon nopsasti, mutta valitettavasti jokaisella kaupungin puistolla on omat vakkarinsa ja on lähinnä surullista mennä silloin sinne, kun paikalla on jonkin tietyn rodun / porukan treffit käynnissä.

Joka tapauksessa jokunen aika sitten Joen yön jälkeisenä aamuna oli koko pahamaineinen Joensuun Rantakylä unessa. Niinpä käytimme tilanteen hyväksemme ja katsastimme äijien kanssa ensin vanhat lenkkimaisemat ja sitten käytiin puistoissa.

Uutuutena puistoonkin oli laitettu järjestyssäännöt ja suhteellisen näkyville. En tietenkään lukenut niitä sen tarkemmin meidän astuessa sisään. Luin ne sitten jälkeen päin ja huomasin meidän jopa rikkoneen yhtä niistä. Tosin kuopan oli jo joku aloittanut aikaisemmin, mäykyt vain jatkoivat operaatiota. Joka tapauksessa kavereilla oli hauskaa, Jone ja Jasu seurasivat minua muutaman metrin päässä, vaikka yritin eksyttää ne. Jimi puolestaan kaivoi kuoppaa koko ajan. Tuli se sentään siinä vaiheessa, kun huusin puiston ovelta hei heit. Ilmeisesti sitä kuitenkin hiukan pelotti, että se oltaisiin sinne hyljätty. Oikeesti käynnistä tuli hyvälle tuulelle ja niinpä päätinkin, että annan pojille mahdollisuuden jatkossakin vimmata noissa paikoissa sopivan tilaisuuden tullen.