Virallisen mejä-kauden loputtua oli tarkoitus jatkaa lajin harjoittelua kotosalla. Syksy on kuitenkin tuntunut menevän touhutessa kaikkea muuta tai odotellessa sateen lakkaamista sisätiloissa. Eilen kuitenkin pakkasin jäljen tekemiseen tarvittavat välineet sekä Sheriffit kyytiin. Ensin käytiin lenkkeilemässä, ja sitten kaverit odottelivat autossa, kun tein jäljen. Löysin sopivan hakkuuaukon johon oli helppo tehdä Jimin jälki. Lyhythän se oli, mutta meillä onkin tarkoitus saada kaveri kiinnostumaan siitä sorkasta. Jäljelle sain kuitenkin ujutettua pari makausta sekä katkon. Samalla löysinkin hyviä maastoja seuraaville jäljille. Nuo maastot ovat tuossa lähistöllä, ja tietenkin osittain kielletyllä alueella. Tosi harrastajaa ei kyllä pienetkään kiellot karkoita, nehän tuovat vaan jännitystä elämään.
Jonelle jätin oman jäljen tekemättä, pidän sitä vielä niin pienenä. Jimin kanssa kyllä harrastettiin jo täyttä päätä mejää pentunakin, mutta Jone saa kasvaa rauhassa. Lisäksi olen pitänyt Jonea vähän tyyppinä jota ei vois vähempää kiinnostaa mikään metsässä veren perässä juokseminen. Väärässä olin, mutta pidetään lukijoita vielä jännityksessä ja kerrotaan mitä muuta me tehtiinkään, jäljen muhiessa yön yli.
Eräänä iltana postilaatikkoomme oli jaettu kutsu. Naapurin Manta (cockeri) täytti kaksi vuotta eilen. Sheriffit oli yllätykseksemme kutsuttu paikalle, ja eihän silloin voi jättää menemättä. Oli selvää, että Jone lähtee ainakin, sille kun täytyy saada paljon kokemuksia erilaisista koirista. Jimin lähteminen puolestaan vähän mietitytti, herra kun on melkoinen vinkuja vieraissa paikoissa.
Puimme reippaasti päälle ja lähdimme naapuria kohti lahja kainalossamme. Jone oli jättänyt jo päivällisensä väliin, varmaankin jännitti niin kovasti. Naapurin Manta ja Tyyne ovat kyllä ihan tuttuja, mutta ainahan sitä pitää tyttöjä vähäsen jännittää. Koskaan ei tiedä tuleeko rukkaset vai ei. Seisoimme Jonen kanssa pihalla jossa ilta oli jo alkanut hämärtymään, eikä ketään näkynyt missään. Soitimme varovasti ovikelloa, ja siellähän se itse sankaritar olikin vastassa vaaleanpunaisessa pannassaan. Hiukan arkaillen menimme sisälle, mutta poikahan osasikin olla erittäin nätisti. Jone löysi luun lattialta ja lähti jätystämään sitä. Hetken päästä isäntä saapui Jimin kanssa, eikä vieläkään saatu naapuriin kaaosta aikaan. Oltiin juhlilla reilu tunti, ja vierailu meni todella hienosti. Jimi ei itkenyt kertaakaan, Jone ei yrittänyt pahemmin kuksia tyttöjä, eikä porukka ryhtynyt juoksemaan tai riehumaan. Ainut haukuttava asia olivat neljä kania, mutta nekin unohtuivat välillä. Tuli tosi hieno olo, kun nämä meidänkin patukat käyttäytyivät niin hienosti, eikä tarvinnut hävetä! Tosin onneksemme paikalla ei ollut kuin Tyyne ja Manta, jos siellä olisi ollut vieraita koiria, olisi juhliin saattanut tulla liikaa jännitystä ja kitkaa. Nyt on naapurin pieni tyttökin kasvanut aikuiseksi, ja suunnitelmissa onkin luultavasti Mantan pennutus. Nähtäväksi jääkin lisääntyykö naapurustossamme koirat pentueen synnyttyä =)
Nyt päästessämme tyttöihin tuli mieleen, että unohdin aiemmin viikolla mainita villin viisikon treffeistä. Kaverini kävi kolmen sileäkarvaisen kanssa kylässä eräänä iltana. Harmiksemme sää oli kovin syksyinen, eli kova tuuli ja sade piiskasi naamaa. Jäi valitettavasti kuvat ottamatta, ja juokseminenkin jäi vähän vähemmälle, kaikki olivat nimittäin sadetta suojassa terassilla. Täytyykin tässä järjestää uudet treffit hieman selvemmällä säällä, niin Jimikään ei ole ärhäkkä. Jimi otti kaikista nuorimman, mutta kookkaimman Tyynen (7 kk) kiusattavakseen. Tyynen naama ei tuntunut miellyttävän mitenkään, ja sehän oli sitten pelkkää äksyämistä Jimin puolelta. Tosin Tyyne on vähän turhan rohkea tyttö jolle kukaan ei ole uskaltanut sanoa mitään, no nyt tuli sitten kuritusta kerralla kaikkien osalta.
Sitten palataan takaisin siihen jäljestykseen, ja kerrataan aamuisia tapahtumia. Eli pieni jälki oli muhinut yön ylitse ja oli aika pakata Sheriffit autoon. Ensin ajattelin ottaa pelkästään Jimin mukaan, mutta laiskana ihmisenä totesin, että otan Jonenkin mukaan niin saan lenkitettyä heidät samalla. Istuimme autoon jäinen sorkka takakontissa ja painoimme kaasua.
Tämän aukon reunoja myöten tein jäljen. Pituus ei varmaan olisi riittänyt ihan AVO-jälkeenkään, mutta kuten jo aiemmin sanottu tarkoitus oli lähinnä päästä loppuun ja saada Jimi kiinnostumaan sorkasta.
Tässä sitä ollaan jo jännittyneenä odottamassa liikkeelle lähtöä. Lähtö olikin todella vaisu. Aiemmin on saanut pitää hihnasta kiinni kunnolla, nyt jopa maltettiin poseerata. En tiedä oliko syynä aikainen aamu ja kylmä sää, vai onko Jimi vaan tylsistynyt tähän lajiin.
Jälki meni melko huonosti, mutta niin se menee aina harjoituksissa. Jimi ohitti makauksista toisen, ja muutenkin kulki vähän turhan ylimielisesti. Sen tyyli on kyllä kulkea juuri siitä mistä on menty, mutta se ei vaan jää ihmettelemään mitään. Ensimmäisen makauksen Jimi huomasi ja pysähtyi siihen hienosti. Onneksi kerkisin kehua, sillä matka jatkui vilkkaasti. Katko suorastaan juostiin, vähät siitä oliko siitä onko jäljellä käytetty verta vai ei, ilmeisesti oli kova kiire autolle. Toinen makaus jäi täysin huomioitta, sillä poika oikaisi juuri siinä vaiheessa risukon ohitse. Kaadolle sentään päästiin, ja sorkan alle piilottamani juustot maistuivat. Sorkka itsessään ei hetkauttanut ollenkaan, eli harjoitus oli kutakuinkin turha. Täytyy ihan oikeesti miettiä onko mitään järkeä jatkaa ensi kesänä ellei sorkka rupea kiinnostamaan.
Jimi palautettiin autoon lämmittelemään vällyjen alle, ja otin huvikseni Jonen mukaan purkamaan jälkeä. Huom; niin ei ikinä tule tehdä, sillä ei voi varmaksi tietää kulkeeko koira verta vai tennarin hajua pitkin, sillä siehän olet juuri aikaisemman koiran kanssa sotkenut jäljen! Menimme Jonen kanssa alkuun, eli emme kuitenkaan tehneet sitä virhettä, että olisimme kulkeneet jäljen lopusta alkuun. Mielestäni koiran pitää selviytyä vähän sotketustakin / huonosti tehdystä jäljestä, sillä ei voi koskaan tietää kokeessakaan mitä reitillä kulkee tai kuka tekee mitenkin. Jone pääsi siis mukaani ilman mitään odotuksia, ja näyttikin emännälleen mistä pieni Hakiavan koira on tehty.
Äskettäin oltiin siis menty sama reissu Jimin kanssa haipakalla, nyt vauhti hävisi, mutta tarkkuus astui kehiin. Lähdössä Jone ryhtyi kaivamaan yöllä jäätynyttä verta, sitten nosti nenänsä ja lähti matkaan, ilman hoputtamista. Jone käveli osittain eri reittiä kuin Jimi, mutta koskaan ei poistunut jäljeltä. Jimihän omalla vuorollaan kävi kahdesti metsäauton uralla, ihan muuten vaan... Jone myös jäi nuuhkimaan kohtia jossa verinen sieni oli läiskäytynyt maastoon. Se maisteli jokaista isompaa roisketta, ei hötkyillyt turhia, mutta ei myöskään kysellyt neuvoja kuten aiemmin kesällä. Yleensä jälkikoira kulkee nenä maassa, niin kulkee Jonekin, mutta tässä kuvan kepissä on jotain ihmeellistä. Jouduin eilen laittamaan kepin itseäni varten, jotta tiedän seurata edessä olevalla makauksella käyttäytymistä, ei jäänyt Jonelta sekään huomaamatta. Tullessamme katkolle ohjasin pojan, sillä AVO-luokassa ei katkoa ole, mutta olisipa Jone sen varmaan suorittanut ilman ohjaustakin. Hyvin tuntui olevan selvä sävel suunnasta.
Ei liene yllätys, että Jonekin löysi sorkan. Loppumatka pojalta meni tosi hyvin, enkä kehunut kaveria juurikaan, sillä työn pitää olla mahdollisimman itsenäistä. Olen oppinut, että Jimi ei ole koskaan kuunnellut kehuja tai ohjeita, vaan on tehnyt niin kuin on tahtonutkin. Lisäksi olen oppinut rauhoittaa itseni jo harjoituksissa, sillä kokeessa ei ohjaaja saa puuttua koiransa toimintaan. Jone tarvitsee vielä vahvistusta hiukan, mutta selvä parantuminen ja itsenäistyminen on tapahtunut muutamassa kuukaudessa. Ja mainittakoon vielä, että kaveri on erityisen tarkka. Luultavasti tämä "harjoitus" selkeytti uravalinnan, Jonen harmiksi hän joutuu unohtamaan ajon ja käymään kokeilemassa ainakin yksissä kokeissa. Kokeet näyttäkööt jatketaanko vai ei, sillä harjoitusten perusteella ei voi sanoa mitään. Jimillä ei ole yksikään harjoitus mennyt putkeen, mutta itse koe on joskus onnistunutkin. Lopussa sorkka kiinnosti Joneakin yllättävän vähän, aiemmin se on leikkinyt sen kanssa tosissaan. Nyt poika jäi kaiholla katselemaan jälkeä, ja ilmeisesti harmittelemaan miten lyhyt se oli.
Töiden tehtyä oli aika irrotella hiukan lenkkeilemällä jälleen uusissa maisemissa. Mikäpä olisikaan parempi tapa rentouttaa mieli kuin katsella surullisen kuuluisan
Mannerheim -elokuvan lavasteita, siis jotka löysimme aivan vahingossa.
Sheriffit näyttivät nauttivan katsoessaan juoksuhautaa. Valitettavasti emännän rohkeus ei riittänyt menemään sinne, mutta varmaankin käydään tuolla uudelleen. Silloin mukana on asiaan kuuluva varustus; maastokuvioiset vaatteet, vesipyssyt ja sotasuunnitelma on tehty jo kotona. Eli me taidetaan tehdä tuo Mannerheim pienellä budjetilla kännykällä kuvaten ja levityksenä toimii YouTube, jäädään sitten katsotaan pystyykö Renny Harlin samaan.
Nyt ryhdymmekin kirjoittamaan käsikirjoitusta, tässä onkin vielä aamuiselta lenkiltämme vielä pieni näyte taidoistamme. Jone improvisoi näytelmän
Heikoilla jäillä, ja kamera tietenkin kävi kuumana (kuten Jimikin, jonka mielestä oli aivan turhaa jäädä kuvamaan pienempää Sheriffiä, kamera heilahtaa siis jälleen Jimin toimesta).
