Sheriffien toimistossa on uusi sihteeri

Sheriffien toimistossa on ollut jo hetkisen avoinna sihteerin paikka. Lauantaina kävimme kaupassa ja samaisella reissullamme löysimme juuri sopivan tyypin hoitamaan niin raporttien vääntöä kuin satunnaisten lausuntojen ottamistakin. Sheriffit itsehän ovat siirtyneet näin kevään tullen kentälle tutkimaan talven jättämiä jälkiä. On siis hyvä, että joku päivystää aina kotosalla. Perehdyttäminen taitaa olla vielä kesken, mutta onneksi uusi sihteerikkö on nopea oppimaan talon tavoille. Rohkeuttakin näyttää riittävän ja sehän on hyvä, sillä ei tässä porukassa nössöt pärjää.

Laatikosta kuului kummaa rapinaa ja hajukin oli outo

Sitten tuli kerralla paljon uutta haisteltavaa ja tuumailtavaa

Tässä uusi sihteerikkömme Sohvi

Perehdyttämistä työhön

Kolmikon poseeraus, juu kyllä, Jimi pelkää Sohvia

Visainen kysymys

Kuinka saat koiran ulkoilemaan haukkumatta?

Kumpi sitten rasittanee enemmän, satunnainen haukunta vai jatkuva vinguttaminen...

Jimmy vaihtuu lyhytkarvaiseksi vai vaihtuuko?

Sain tänään aikaiseksi soittaa Suomen kennelliittoon ja kysäistä tuosta Jimin karvanlaadun vaihtamisesta. Asia on mietityttänyt jo jonkun aikaa ja kysyessäni asiaa kasvattajilta sekä mäyräkoiria harrastavilta ihmisiltä olenkin kuullut monia mielipiteitä. Täysin varmaa kantaa ei kukaan ole vielä osannut sanoa. Ajattelinkin viisastuttaa itseäni ja varmistua siitä häviääkö Jimin koetulokset vaihtaessa karvanlaatua. Ei olisi pitänyt...

1) Soitto - Ensinnäkin jouduin kuuntelemaan sen monivalinta tiedotteen ja yritin valita oikean vaihtoehdon. En osannut, sillä mikään kategoria ei käynyt. Soitin sitten suoraan neuvontaan.

2) Asiakaspalvelu - Aluksi palveltiin kohteliaasti ja tunnuttiin jopa kuuntelevan kysymykseni, joka siis oli: Miten tapahtuu mäyräkoiran karvanlaadun vaihtaminen? Miten tämä vaikuttaa koiran ansaitsemiin tuloksiin?

3) Lisää asiakaspalvelua - Kysymykseni aiheutui turhan vaikeaksi. Aloinkin epäillä neuvonnan nuorta tyttöä harjoittelijaksi tms. Hän luki minulle tekstin jonka olen itsekin löytänyt netistä; Rodunsiirron tapahduttua koiran aiemmin saamat näyttelytulokset mitätöidään. Ja sitten tämä tyttönen (tod.näk. saman ikäinen kuin itse olen) jankkasi tuota lukemaansa lausetta. Kyseinen vihko tuntui olevan hänelle raamattu, välissä hän kysyi vielä joltain vieressä olevalta neuvoa. Kysyessäni mitätöityykö myös koetulokset, onko karvanlaadun vaihtaminen rodusta toiseen vaihtumista edes rodun vaihtamista ja onko riittävä T näyttelytulos luolakokeisiin, meni tytöltä sormi suuhun. Tunsin asiakaspalvelijan panikoituvan ja silloinhan on kaikkein parhainta lyödä pökköä pesään. Myönnän olevani armoton, varsinkin ärsytettynä, mutta sellaisen minusta on pitkälti tehnyt muutamassa työpaikassa tekemäni vaihteenhoitajan työ. Eli tiedän mitä herkkua se on, ja osaan kostaa :)

Joka tapauksessa miten tuo henkilö voi jankuttaa rodun vaihdoksesta mikäli ei tiedä edes vaihtuuko rotu karvanlaadun vaihdoksesta vai kokoluokan vaihtumisesta? Entäs mitä tuossa hänen käyttämässään "raamatussa" sanotaan näyttelytuloksista, onko se T riittävä tulos vai ei? No näihin kysymyksiin saisin kohta vastauksen. Minut luvattiin yhdistää Lohjalle.

4) Jonotusta Lohjalle - Tyttönen sai minut yhdistettyä, kai. Ainakin puhelinpalvelun musiikki rupesi soimaan ja kuulin hintatiedot. Olin lepyttelemässä itseäni ja ajattelin Jimin "kohtalon" selviävän rattoisasti omien töiden lomassa.

5) Lisää jonotusta - Olin kuunnellut sinfonioita jo tovin ja tunsin jälleen kiihtyväni. En kuitenkaan katkaissut puhelua ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. 10 minuutin jälkeen luovutin, sillä tuntui ettei Lohjan suuri ja mahtava piste tulisi vastaamaan minulle. Lisäksi tilaamani pizza oli noudettavissa ja mahassa kurni.

6) Johtopäätös - Olen edelleen yhtä tietämätön kuin ennen soittoani kennelliiton neuvontaan. Mitä tämä kertoo Suomen kaikkitietävästä kennelliitosta? Ainakin kehnoa asiakaspalvelua, ainakin minun kohdalla. Vaikka asiakas on pihalla, ei asiakaspalvelijan tarvitse olla. Ei ole soittajan tehtävä tarjota valmiita vastauksia. Miksi tyttö ei voinut antaa luuria vieressä istuvalle, kun kuitenkin siltä vastauksensa kysyi?!

Puheluni varmaan tallennettiin, sillä tiedotteessa sanottiin, että puhelut saatetaan tallentaa. Eli ei taida olla ihan varmaa osaako kukaan painaa sitä rec -nappiakaan. Jos puheluni nyt sitten nauhoitettiin toivon sitä käytettävän opetustilanteissa. Tiedän, että minä suivaantuneena voin olla paha, mutta entäpäs sellainen turhan tärkeilevä ja piikittelevä keski-ikäinen mies, ne taitavat kuitenkin viedä vielä voiton.

Tosin viisastuin puhelusta niin paljon, että taidan ottaa yhteyttä nyt sitten asian varmistamiseksi sähköpostitse niin kenneliittoon kuin mäyräkoira liittoonkin. Jäädään sitten odottelemaan mitä vastaus sanoo. Tosin ennen Lieksan näyttelyä sitä ehkä on turha edes odottaa, eli taitaa jäädä ne näyttelyt ainakin Jimin osalta väliin.

Pahoittelen käytöstäni kyseistä asiakaspalvelijaa, keski-ikäisiä miehiä sekä kaikkia blogissa negatiiviseen sävyyn mainittuja henkilöitä kohtaan. Komean Jimin puolesta taasen harmittaa koko näyttelyistä poisjääminen, mutta tuskinpa se itse niistä juuri nauttisikaan. Kevennykseksi tarjoan tänään otetun videon poikien leikinnästä. Sen myötä oikein ihanaa kevään ja Pääsiäisen odottelua!

Juhlintaa ulkoilun merkeissä

Jimin mamma muisti jälleen hienolla kortilla. Kiitos. Helin taidetta esitellään jossain vaiheessa blogissamme.

Niin se on esikoisemme sitten päässyt jo miehen ikään. Kolmen vuoden täyttymistä juhlittiin kolme päivää, tietenkin maltillisesti.

Ensinnäkin aamulla heräsimme pakkasmittarin mukaan kivaan aamuun, mittari näytti -6 astetta. Siis ulkonahan oli melkein helle! Rupesimme Sheriffien kanssa nauttimaan perjantai aamusta aukaisten sälekaihtimet ja kuinka ollakaan; lunta satoi vaakasuorassa! Aamuvalmistelut tehtiin siis hitaasti, sillä ketään ei kiinnostanut mennä aamulenkille. Aamupalaksi Sheriffit nauttivat juhlallisesti tonnikalaa öljyssä. Sitten koitti ulkoilu. Jimi oli aivan kypsä jo päästessämme postilaatikollemme, kaveri veti silmät kiinni tuiskussa, sen minkä kerkesi eikä pysähtynyt juuri katselemaan taakseen. Jone puolestaan nautti säästä ja sen tuomasta hauskuudesta, olihan lumihiutaleita tietenkin ihanaa pyydystellä. Synttärisankarilla sattui olemaan vatsa sekaisin suurena juhlapäivänään, eli se ei ollenkaan auttanut jo muutenkin suuttunutta herraa. Tuiskussa kyykötettiin kaiken kaikkiaan kuusi kertaa, ja saldona oli pieniä papeloita. Joko kyseessä oli stressiä illan suunnitelmista tai sitten edellisenä iltana syödyt jäniksen papanat olivat turhan kuitu rikkaita. Kotinurkilla, saapuessamme puolen tunnin aamulenkiltä Sheriffit päättivät vähän leikkiä, tai Jone päätti leikittää suurta sankariaan. Turhaan meni sekin yritys, Jimi pisti aika nopeesti pienemmän Jonen aisoihin. En tiiä mitä sitten tapahtui, mutta löysin itseni maasta. Ilmeisesti minut oli kierretty nahkahihnoin jalkojen molemmilta puolilta. Onneksi ei käynyt tällä kertaa pahasti, viimeksi oli viikon takaraivo kipeenä, tosin siitä tapauksesta ei voi ihan täysin syyttää koiruuksia.

Sheriffit jäivät päiväksi kotiin ihan normaalisti. Jimi näyttikin olevan onnensa kukkoloilla selvittyään ulkoilusta ja vetäytyi välittömästi omaan sänkyynsä. Tultuamme työpäivän jälkeen kotiin molemmat nauttivat Cesar -kakkunsa. Sitten oli Jimin lahjan aika; poika pääsi emännän kanssa kahdestaan iltalenkille. Lenkki oli ihanan rauhaisa. Toki vauhtia oli, mutta ei tarvinnut jännittää vastaantulijoita. Lisäksi Jimi sai jäsenyyden Uimaharjun koiraklubiin, mejä-kokeiden takia pitää liittyä kaikkiin lähistön "piireihin".

Jonen kanssa kävin sitten heti perään lenkin, ja se meni yllättävän hyvin. Tosin alkumatkan se nuuhki kovasti Jimin jälkiä ja luuli etsivänsä "veljeään". Mennessämme omalle reitillemme kaveri rauhoittui kummasti enkä voi sanoa sen olleen painajaista. Eli jotain kehitystä on tapahtunut!

Riehakasta juoksentelua omalla pihalla

Lauantaina lähdimme ihan pienelle aamulenkille, joka ei matkallisesti ollutkaan pitkä. Aikaa kylläkin saatiin tuhrattua reissuumme. Jimi näytti jopa loistavia jäljestän taitojaan löytäen lumipenkasta muovihaarukan, jonka ilmeisesti joku rakennusmies oli viskannut aterioinnin jälkeen. Sitten nähtiin kaksi verkoilta tullutta miestä, jotka ristivät Sheriffit Mortiksi ja Vertiksi. Jimi kertoi toiselle miehelle kaikki tarinansa ja samalla Jone liehitteli toiselta mieheltä kalansaalista. Niinhän se sitten saikin nuuhkaista kuhaa, kohta oltaisiin varmaan maisteltukin kalaa, mutta siinä vaiheessa emäntä pisti touhulle pisteen.

Sitten edettiin muutama metri ja kappas umpihangesta löytyi ihka oikea tyttö! Näin miehen ja fleksin, mutta en koiraa, kunnes lumipenkasta hyppäsi näkyville jossain vaiheessa pelkkä pää. Mäykkyhän se siellä oli lenkillä! Sheriffit ihastuivat tähän neitoon täysin, eikä kumpikaan edes älynnyt haukkua. Molemmat touhottivat mennä tervehtimään neitiä, joka tietenkin säikähti tätä kaikkea intoa. Niin se sitten vetäytyi isäntänsä jalkoihin ja ryhtyi komentamaan poikia. Jonen ihastaminen oli hyvin koskettavaa katsottavaa, mutta pakkohan siitä oli lähteä jatkamaan matkaa. Jimi käyttäytyi oikein herrastellen unohtaen neidin heti kääntäessä selkänsä, Jone puolestaan odotti uutta tyttöystäväänsä jokaisen kinoksen luona.

Pallottelua lumipalloilla

Iltapäivällä synttäreitä kävi juhlistamassa Kikka ja lahjana molemmat saivat isot luut. Lisäksi kävimme lenkkeilemässä talvisessa luonnossa. Välillä meinasikin usko ja kunto loppua retkikunnalta, sillä "iloksemme" edellinen lumipyry oli peittänyt polut. Onneksi tältäkin lenkiltä selvisimme kotiin. Illalla olikin jonkin verran väsynyttä porukkaa omissa sängyissään.

Sunnuntaina sitten lenkkeilimme jälleen jäällä, vaikka olin jo päättänyt etten mene sinne enää tänä keväänä. Suomalaisella sisulla sitten jälleen kuljettiin läpi sohjon, tällä kertaa jalassa olikin kunnon Vikingit eivätkä jalat kastuneet. Tosin Sheriffit olivat reissuun pettyneitä, mutta vain hetken. Molemmat syöksyivät heti rannalle päästyämme nimittäin erään koivun juurakkoon, säikähdin aivan reaktiota, sillä yleensä silloin löytönä on todellakin jokin suuri aarre. Tällä kertaa löysimme jonkin Vikin tuhkat peiteltynä koivun juureen. Suuremmin hautarauhaa rikkomatta jätimme tämän tapauksen enempiä tutkimatta.

Illalla sitten kävivätkin isännän vanhemmat, eli kotoisasti Sheriffien mummi ja ukki kylässä. Ohjelmassa oli viimeinen jussipaitojen sovitus. Paidoista näyttää tulevan todella hienot, kyllä nyt on koiruudet tyylikkäitä. Seuraavassa julkaisussa toivon mukaan päästäänkin jo esittelemään paitojamme ja tulevaisuudessa esitellään myös Jimin kasvattajan taidetta saamiemme korttien muodossa.

Naatiskelua ulukosalla


Lisää talvisia kuvia galleriastamme

Tänään juhlitaan Jimiä

Sisarukset, Jimi on ehkä ensimmäinen tai kolmas vasemmalta

Ajatella, Jimin syntymästä on kulunut jo kolme vuotta. Aika on mennyt kuin siivillä, mutta taaksepäin ajatellessa paljon on kerinnyt tapahtua. Miten sitten päädyimmekään mäyräkoiraan sekä Chesthill's kenneliin?

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa

Minulla oli kova tahto saada itselleni lenkkikaveria synkkiin Rantakylän metsiin (jossain vaiheessa Joensuun rikollisempia alueita) ja muutenkin seuraksi. Isännän koulukaverin kotoa löytyi mäyräkoira joka oli osottautunut oikein valloittavaksi persoonaksi. Minulle roduksi olisi käynyt mikä tahansa sopivan pieni, mutta ei mikään sylikoira. Muutaman mäyräkoirista kertovan kirjan jälkeen päätös olikin aika pitävä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääpiösnautseri, sillä isännän allergian hallinnassa pitämiseksi olimme tutkineet kaikki trimmattavat rodut. Luimme jostain ettei sellaisesta rodusta irtoa niin paljon hilsettä. Sitten oli vielä tiukka päätös otammeko aikuisen vai pennun. Löysimme jopa netistä puolen vuoden ikäisen mäykyn joka oltaisiin annettu uuteen kotiin. Koira oli kuitenkin muistaakseni jossain rannikolla, eli matkaa olisi kertynyt ajateltua enemmän, tosin aikuistuneelle koiralla se ei välttämättä olisi ollut niinkään ongelma. Pennun suuntaan kallistuimme kuitenkin, sillä isännän vanhemmat, varsinkin isä piti saada vakuuttumaan koiran ihanuudesta.

Kuka voisi olla ihastumatta tämmöiseen pieneen ja suloiseen?!

Selailimme kuumeisesti kaikki palstat ja mäyräkoiraliiton pentuvälitystä, ja sieltäpä löysimmekin kennelin joka oli lähellämme; Kennel Chesthill's. Soitto kasvattajalla sai varmistuneeksi, että sieltä halusimme oman koiramme. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja saimme valita kenet tahansa Minelan Xentan ja Freunds Kaneelboomin neljästä pennusta. Poikaan sitten päädyttiin, luultavasti ajattelimme juoksuajan työlääksi tai jotain, lopullista syytä en muista. Myönnän ettemme juurikaan ottaneet selvää vanhempien taustoista, mutta mamma koiran tavatessamme oli selvää, ettei pienokaisista voi tulla mitään hirviöitä. Tiuku-mamma, tuo ihana höppänä oli suuna&päänä tervehtimässä ja nuolemassa. Isän menestyksestä kuulimme kasvattajalta, ja jälkeenpäin katsottuna paljonhan Pippo olikin kerinnyt touhuta ja menestyä monessa. Harmillista, että hieno koira menehtyi niin julmalla tavalla. Loppujen lopuksi osasimme kuitenkin tehdä sattumalta hyvän valinnan päättyessämme Jimiin jonka taustat suvussa olivat ainakin kunnossa, sopivassa suhteessa luonnetta käyttöön ja ulkonäkö näyttöön.

Saimme kuvia ja kuulumisia pienestä koirastamme. Ensimmäisen kerran Nurmeksessa käytiin Jimin ollessa neljä viikkoa. Silloin kenestäkään ei saanut mitään selkoa, sillä kaikki nukkuivat lähes koko vierailumme ajan.

Oma sänky oli ihanin paikka päällä maan... sänky kestikin Jonen tuloon saakka...

Kahdeksan viikon ikäisenä sitten menimme hakemaan poikamme kotiin. Emme osanneet päättää kumman pojista ottaisimme, molemmat näyttivät yhtä suloisilta. Päätöksen tekikin sitten Jimi, jolla oli nimi valmiina jo koko ajan. Jimi pyöri luonamme lähes koko ajan ja lopuksi tuli tutustumaan omaan sänkyynsä jonka olimme ottaneet mukaan Nurmekseen. Niinpä meillä olikin sitten tulomatkalla pieni vinkuva koira mukana. Vinkumista onkin siitä asti riittänyt...

½ -vuotias poseeraa, huomatkaa hihna ei ole missään kiinni, apua!

Palataan tässä vaiheessa tuohon nimen valintaan. Kävimme monia nimiä lävitse ja mietimme aina kaikki nimet läpi nukkumaan mennessämme. Pitkään nimenä oli James, joka olisi ollut ihana, mutta kaatui sitten siihen ääntämiseen. Sanottaisiinko suomalaisittain vai englantilaisittain? Siihen aikoihin lanseerattiin uutta tv-kanavaa nimeltä Jim ja siitä se ajatus sitten lähti...

Peto pehmoleluille

Jimi kasvoi ja kehittyi nopeasti ja välillä se oli oikea lahkeessa roikkuva pikku p*skiainen. Komentaessa pienestä mäykystä paljastui todelliset luonnonvoimat joita ei yleensä tahtonut herättää. Tajutessamme ettei karjuminen auta siirryimme jäähy ratkaisuun, joka toimi täydellisesti. Jimi kasvoi ensimmäisen vuotensa kaupungissa ja niinpä se tottui kaikkeen mitä siellä saattoi nähdä. Ihmisiä se rakasti yli kaiken, ja muistanpa kerran jolloin juoppo konttasi silittämään Jimiä eikä koiruus murahdellut kaljoitelleelle ukolle vaan nuoli tämän naaman. Yöäk!

Ensimmäinen mejä-koe, AVO 2 39 pistettä

Jimistä tuli myös sosiaalinen muiden koirien kanssa, sillä naapurissamme olleessa koirapuistossa tuli käytyä viikoittain ja naapurustossa oli erilaisia koiruuksia, mm. belgianpaimen, saksanpaimen, staffi. Muutettuamme tänne "maaseudulle" Jimistä huomasi selvästi masennuksen. Täällä ei ollut mitään elämää, lisäksi luovuimme lähes kaikista harrastuksista. Jimi oli tottunut toimimaan tietyissä stressaavissakin tilanteissa päivittäin sekä se kävi penturyhmässä, suoritti pentukurssin sekä toko-alkeet. Lisäksi tottelevaisuus juttujen lisäksi ryhdyimme harjoittelemaan jäljestystä. Luimme kirjan jossa kyllä kerrottiin lajista, mutta ei sen aloittamisesta. Mökkeillessämme sitten teimme turhan pitkän jäljen verellä, odottelimme useamman tunnin ja kaatona toimi verinen pehmolelu. Jälki oli siis tehty kokeneelle koiralle, mutta meillä oli hihnassa ensikertalainen. Onneksi se meni hyvin, muuten olisimme varmaan hylänneet koko lajin. Kuulimme ns. oikea oppisesta harjoittelusta myöhemmin ja meille todettiinkin ettei meidän toinna enää helpottaa jälkeä, jos olimmekokeilleet vaikeammalla. Ja niin tehtiin, eikä koira onneksi tainnut hukkaan mennä. Luolaa käytiin kokeilemassa huvikseen Jimin ollessa ½ -vuotias. Tarkoitus oli vaan antaa koiran haistella kettua, ei muuta. Noh, siinähän kävi niin ettei koiruus meinannut hihnassa pysyä ja niinhän se kävi heti kokeilemassa luolaa, eikä juuri moittimisia tullut. Tosin kehitys luolalla ei vanhemmiten ole ollut enää niin hurjaa.

Ensimmäinen mäyräkoiramme oltiin siis osattu kouluttaa hienosti ja olimmekin ylpeitä koirastamme. Jimistä tuli koko perheen silmäterä johon isännän vanhemmat sekä muut ihastuivat kerralla. Jimi on ollut aina ns. pikkuvanha, näyttänyt aina vähän kyllästyneeltä, mutta hyvänä päivänä tekee kaiken virheettömästi. Jos se olisi ihminen, se olisi se luokan hikipinko jonka numeroista muut olisivat kateellisia.

Jimin kasvettua siis oli aika harkita vakavissaan toisen koiran ottamista. Kaikkeenhan meillä oli koira, mutta silti kotiin tuntui mahtuvan vielä toinen. Oli selvää, että toinen koira olisi mäyräkoira, sillä rodusta oli pelkkää hyvää sanottavana. Lisäksi olimme päässeet ensimmäisen mäykyn kanssa piireihin ja saaneet kullan arvoisia neuvoja sekä kontakteja. Mahdollisit yhteenotot mietimme kyllä ja niitä mietitään tälläkin hetkellä tempperamenttisemman Jonen kasvaessa.

Yksi harvoista palloista joka kiinnosti

Jimin elämä varmaan omalla tavallaan romahti Jonen tullessa, mutta toisaalta kyllä se näyttää nauttivankin lajitoverin seurasta. Siitä on tullut isoveli joka ei ole suuttunut kunnolla kertaakaan, joka pitää pienemmän puolia tai ainakin tuntuu isoittelevan hihnassa lenkkeillessä, lisäksi se hakee nykyisin kontaktia eri tavoin omaan isäntäväkeen. Joka tapauksessa se on edelleen sellainen koira joka on hyvillään rapsuttelusta, hieronnasta ja vetoleikeistä. Se nauttii ulkoilusta hyvällä säällä ja inhoaa edelleen vesisadetta. Vettä se jokseenkin pelkää vieläkin, kun meinasi raukka hukkua ulapalla heti luovutusikäisenä. Lisäksi se on hillitty, paitsi vieraiden seurassa, tekee lujasti töitä koulutuksen eteen, nauttii jäljestyksestä ja näyttää ketulle pesäkolon paikan. Lenkkeillessä se kyllä vieläkään juuri katsele taakseen tai välitä emännästään, vaikka tämä olisi juuttunut hankeen. Se on koira joka tahtoo miellyttää emäntäänsä silloin kun itse sitä tahtoo tai tietää saavansa hyvää palkkaa.

Jimin ja Jonen suhdetta kuvaa ehkä parhaiten tämä video

Syömässä

Paljon on puhuttu liikunnasta ja sen tärkeydestä. Kerrotaan nyt kaikkien yllätykseksi, ettei lihaksia saa pelkällä liikunnalla vaan siihen vaaditaan myös ruokaa. Meillä syödään kahdesti päivässä 1½ dl/krt nappuloita sekä 1 dl/krt joko täysin teollisesti valmistettua koiran ruokaa tai sitten itse tehtyjä keitoksia.

Hävisiköhän viime kesäiset salaatit jänöjen vai mäykkyjen suuhun?

Kevyen alkupalan jälkeen on aika siirtyä nauttimaan Royal Canin -nappulaa sekä jauheliharisottoa, kastikkeena kermaviiliä.

Olen varsin ylpeä siitä ettei kupeille mennä norkoilemaan ilman käskyjä. Jopa Jone tajusi jutun jujun nopeasti, mikäli se lähestyi kuppia luvatta otettiin se pois hetkeksi. Vielä kun sen saisi tajuamaan ettei oman annoksen syötyä voi marssia toisen kupille... tosin ehkä riittäisi kun Jimi sanoisi siitä kerran tarpeeksi kovasti.

Viikko elettyä elämää

Läheisriippuvaisuuttako?!

Viikko on taas sujahtanut. Jone on rohkaistunut silmissä, se jopa uskaltaa käydä postilaatikoilla ilman Jimiä. Jossain vaiheessahan sekin matka oli mahdotonta kiljumista. Ehkä epävarmuus johtui tietystä iästä, tai sitten oma asennekin on korjaantunut. Olen tajunnut Jonen olevan pentu
ja vaativan sen ihan omaa huomiota. Joka tapauksessa keräsin viikon tapahtumat tällä kertaa kalenterin muotoon.

Ma 8.3. Olemme vieläkin Kolin reissusta tyytyväisiä. Tänään käymme vain pienen lenkin, sillä varsinkin Jonen lihakset tarvitsevat kunnon lepoa, vaikka kaveri itse sitä ei näytä tarvitsevan.

Illan aterialle sotken Sheriffien kuppiin myös raakaa kananmunaa, sillä huomaan jääneen sellaisia jääkaappiin. Munan suosio ei ole hirmuinen, joudun jopa kannustamaan Jone syömään ruokansa. Hieman ihmeteltyään tuota kummajaisuutta kaveri kuitenkin suostuu syömään kuppinsa tyhjäksi.

Illalla juttelen naapurin isännän kanssa koirista. Heidän cockerinsa on siis tämä "pelottava" Cassu, aivan valloittava ja hienosti käyttäytyvä koiruus. Kehaisen naapurille jopa oman pentuni kehitystä. Jonen haukuntaa lenkille lähtiessä on saatu rajoitettua. Se muodostui jo pieneksi ongelmaksi, sillä haukuntaan yhtyi jo Jimikin. Kahden täyttä kurkkua haukkuvan koiran kanssa oli jo inhottavaa lähteä ulkoilemaan. Lähinnä suututti se ettemme ikinä pääse mihinkään tietämättä, vaan aina koko naapurusto kuuli lähtömme. Siispä otin tämän ongelman ratkaistavakseni ja tuloksia rupesikin näkymään muutaman päivän jälkeen. Eli aina haukunnan alkaessa palasimme jäähylle eteiseen. Kieltämättä muutama kerta tätä jäähyä riitti. Onneksi en ole joutunut häpeämään kehaisuani, oma isäntäkin on todennut etten olekaan mikään höpö höpö nainen. Naapuritkin varmaan kiittelevät, kun eivät joudu herämään aamuisin naapurin hurttien haukuntaan, vaikka maailmaan ääntä mahtuisikin.

Jone yrittää saada Jimiä leikkiin

Ti 9.3. Tulemme kiireellä isännän kanssa töistä ja pissitämme Sheriffit sekä syötämme ne. Sitten lähdemme uudelleen kohti kaupunkia, Sheriffit mukana. Jään koiruuksien kanssa hyvissä ajoin ennen kaupunkia pois kyydistä ja kävelemme loppumatkan. Kaupungin asutusalueet ovat parhainta lenkkimaastoa näille koiruuksille, siellä on sopivasti kaikkea nähtävää. Nuuhkittavaa ja seurattavaa riittää. Lisäksi Jone saa oman jahtinsa aikaiseksi; vastaan tulee juoksien nainen sekä bichon, niitä olisi niin kiva lähteä jahtaamaan illaksi. Onneksi kaveri kuitenkin päättää jatkaa matkaa emäntänsä sekä Jimin kanssa. Kävelemme vilkasta pyörätietä, vastaan tulee lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä, autot huristavat vierässä, juna kulkee altamme, grillin herkut tuoksuvat ja emännän puhelin soi. Meitä vastaan kävelevä Kikka epäilee eksyneensä reitiltä... Hyvin kavereiden kasetti pysyi kasassa, eikä kenelläkään mennyt hermo. Muutama äksyltä näyttävä ihminen jopa hymyili kohdallamme katsoessa näitä kahta vipeltäjää.

Tavattuamme Kikan päätämme kävellä "mummolaan" keskustan kautta, ja niinhän me pian olemmekin kävelykadulla katselemassa näyteikkunoita. Jimi ei ymmärrä ollenkaan sitä harrastusta, mutta Jone nauttii selvästi kaikesta näkemästään. Jone on jopa menossa erään miehen perässä paikalliseen kuppilaan. Seuraavaksi poika on menossa apteektiin, koska se sai ihan itse liukuovet aukeamaan. Sama tapahtui myös Sokoksen ovilla, jolloin Jone jo meni eteiseen asti, siitähän jopa Jimi innostui. Hyvältä tuoksuva kosmetiikkaosasto veti selvästi puoleensa.

Vihdoin olemme marssineet kaupungin korkeimmalle kerrostalolle, ja nousseet hissillä oikeaan kerrokseen. Illan ohjelmassa on sovittaa Jussipaitoja, jotka ovat vielä "mummolla" kesken. Jimille tuleva paita osoittautuu sopivaksi Jonelle, ja Jonen paita menee uudelleen neulottavaksi. Dääm! Noh ei auta kuin odotella nyt vielä hetkinen paitojen valmistumista. Valmiista tuotoksista tulee kuvia varmasti :)

Ke 10.3. Lenkkeilemme kotosalla. Emäntää ei huvittaisi kävellä, mutta Sheriffit käyttäytyvät kuin pienet enkelit hihnoissaan, joten tietenkin käymme kunnon lenkin. Ilta on vielä valoisa joten menemme ensin umpihankeen aukaisemaan polun. Tulomatkalla törmäämme Nipsuun joka juoksee Sheriffien luokse pihastaan niin, että hihna irtoaa koukustaan. Nipsu on oikein mukava vanhempi seropi, joka kuitenkin aina innostuu näistä nuorista. Jone on iskenyt todella silmänsä tähän hiukan karhukoiraa muistuttavaan ystäväänsä. Aikamme leikittyä Nipsun kanssa jatkamme matkaa kotiimme.

To 11.3. Ajamme taas kotiin kiireellä. Pissitämme, syötämme ja lenkitämme koiruudet pienesti, ja sitten mennään. Käymme tällä kertaa eläinlääkärissä rokotuksilla. Olemme varanneet illan viimeisen ajan, jotta kerkiämme paikalle. Sheriffit ovat menossa lääkärille iloissaan, hännät heiluvat ja kaikki hoitajat pitäisi nuolla. Paikalla on kaksi beaglea jotka haukkuvat jo hoitohuoneessa. Siitähän nämä innostuvat, ja aulassa onkin nelikon kohdatessa pieni kuulumisten vaihtaminen. Sheriffit pääsevät pian omalle lääkärilleen joka tutkii ensin Jonen. Jone ei murise yhtään vaan yrittää nuolla lääkärin naamaa mahdollisimman paljon. Niinpä tutkimuksista ei meinaa tulla mitään. Piikit saadaan työkättyä kuitenkin niskaan eikä kaveri edes huomaa, vaan keskittyy syömään lääkärin tarjoamia herkkuja. Sitten on Jimin vuoro. Jimi nuolee vielä innokkaammin lääkärin sekä hyökkää kieli pitkällä huoneeseen tulevan hoitajan luo. Rokotteet saadaan tyrkättyä tähänkin kaveriin, eikä jälleen mitään reaktiota. Nyt molemmilla on siis rokotteet penikkatautia, tarttuvaa maksatulehdusta, parvovirioosia, kennelyskää sekä rabiesta varten.

Sheriffejä kehutaan oikein avoimiksi, terveiksi ja iloisiksi koiriksi, jotka kuulema voisivat toimia vastaanotolla maskotteina. Täytyykin laittaa kesätyöhakemukset menemään, niin pääsevät tienaamaan omat nappulansa.

Eläinlääkäristä tarttui mukaan ravintoöljyä parantamaan Jimin karvaa, Prismasta puolestaan mukaan lähti rasvaa nahkahihnojen kunnossapitoon

Pe 12.3. Käymme peruslenkin eikä ketään näy yhtään missään. Päätämme kävellä jälleen varuskunnan suuntaan, jossain vaiheessa se oli painajaista. Nykyisin koiruudet osaavat olla melkein välittämättä autoista. Joudumme siis kävelemään osan lenkistä autotien reunassa, molemmat Sheriffit kävelevät vieressäni kuuliaisesti. Auton kohdalla nautitaan aina nappuloita taskusta, eikä ketään pelota tai inhota vierestä ajava auto. Ainoa joka niistä saattaa hermostua on emäntä, sillä moni ajaa yli sallittua nopeutta eikä jaksa hiljennellä kävelijöiden kohdalla.

La 13.3. Heräämme jo 8.30, mutta saamme jatkoaikaa pissittämällä koiruudet takapihalla ja nostamalla ne sitten omaan sänkyyn jatkamaan uniaan. Sheriffit kyllä nukkuvat makeasti ja isäntäväki vähemmän makeasti, nousemme kellon ollessa 12.30. Kiireesti täytyy tehdä viikkosiivous, sillä koti on sekaisin kaikista leluista ja niiden jäänteistä.

Siivouksen jälkeen lähdemme pitkälle lenkille. Lähettyvillä on ampumahiihdon maailmancup meneillään ja kuulemmekin koko ajan kisapaikan ääniä. Sheriffit kummastelevat ensin, mutta turtuvat nopeasti ääniin. Jone puolestaan sotkeentuu ajatuksissaan, sillä takanamme kävelee nainen lastenvaunujen kanssa. Jone päättää tehdä niistä itselleen hirviön ja niinpä se katsookin enemmän taakseen kuin eteensä. Jossain vaiheessa emäntä meinaa jo menettää hermonsa, sillä kaveri ei usko ollenkaan tämän takana tulevan vaarattomuutta. Jossain vaiheessa Jone kuitenkin älyää, että takana kävelee vain ihminen ja lopettaa kyttäämisen. Seuraavaksi ihmettelemme hiihtäjiä, jotka sujahtavat ohitsemme. Sitten törmäämme moottorikelkkoihin ja onnekseni niistäkin päästään ilman suurempia ongelmia. Jonea viehättää se moottorin pörinä, mutta Jimi ei ole niistä niinkään innoissaan vaan haukkuu oman vastalauseensa.

Tallattuamme noin kymmenen kilometriä katsomme, kun kylän Romeo lähtee lenkille. Sheriffit ottavat tämän tiedon tyytyväisinä vastaan, eikä ole mitään kiirettä kipitellä Romeon kannoilla. Harmiksemme kuitenkin Romeon retkikunta kävelee suhteellisen hitaasti ja joudun jarruttelemaan Sheriffejä, niinpä ne ovat jo valmiiksi viritettyjä mahdollista tapaamista varten. Sitten joudumme kohtaamaan Romeon ja samalla vastaan tulee toinenkin koira. Niinpä niin, olemme kävelleet kympin ja ainoat koirat tulevat yhtä aikaa ja kaikkein ahtaimmalla kohdalla. Kiittelen ajatuksissani, ja tilanteesta mennään kireillä hihnoilla ja runsaalla haukulla ohitse. Toinen koira jatkaa takanamme, mutta tämä ei haittaa kumpaakaan Sheriffiä, sillä emännän sana on mennyt perille. Edes Jone ei vilkaise taakseen vaan kävelee kotia kohti.

Ilta pojilta kuluukin makoillessa sekä nautiskellessa hyvää ruokaa. Illan viimeiselle kakkakiekolle saamme isännänkin mukaan. Lunta on jälleen satanut ja lenkkeilemme yhdessä traktorin kanssa. Haukunta on varmaa, traktori koetaan vielä uhkaksi, jos se on tarpeeksi lähellä. Onneksi kuski päättää kulkea eri reittiä kuin me ja tarpeetkin saadaan tehtyä.

Su 14.3. Heräämme jo ysin aikoihin. Käymme pitkän lenkin heti aamusta ja jälleen hihnoissani kulkee kaksi enkelimäistä mäyräkoiraa. Saan molemmat kontaktiin pelkästä vihellyksestä eikä edes naapurin häkissä oleville ajokoirille räyhätä. Tunnen olevani onnistunut jossain.

Päätämme käydä isännän kanssa kaupungilla ruokaostoksilla. Sheriffien pettymykseksi heiltä jää nyt reissu ja ilmainen automatka väliin. Jätämme koiruudet koko taloon vapaasti, kaikkien kiusauksien äärelle. Sänky on petaamatta, suuri viherkasvi nenän tasolla, takkapuut järsittävänä ja käsilaukku lattialla. Lähtiessämme Jone jää huutamaan kurkku suorana, mutta Jimi kipittää tyytyväisenä sänkyynsä. On kova pala jäädä viikonloppuna kotiin, sillä koiruudet pitävät autoilusta, vaikka nykysin joutuvatkin olemaan farmarissa takana. Ennen ne olivat koppeineen takapenkillä. Tullessamme kotiin meitä odottaa kuitenkin kaksi varsin tyytyväistä koiraa. Mitään vahinkoja ei ole tehty, no Jone on löytänyt viherkasvista kuolleen oksan ja maistellut vähän sitä.

Takan lämmössä

Tällä hetkellä molemmat nautiskelevat jaloissani takan lämmöstä. Kohta aloitamme keittelemään mäykyille maistuvaa risottoa jauhelihasta, riisistä sekä kasviksista. Viikon aikana on jälleen tarkoitus käppäillä lenkillä sekä kirjoitella Jimin synttäri blogia. Pieni Jimmymme siis täyttää jo tulevana perjantaina kolme vuotta.

Hyvä mieli kiertää

Selailin Bloglovin kautta lukuisat bloggaukset, jotka olivat jääneet lukematta. Hymyillen luin kaikkien jutut ja olin mielissäni mäyräkoira ihmisten aktiivisuudesta. Yllätyksekseni huomasin, että Kuorsaamaton mäyräkoira Mauri oli muistanut meitä kukkasin. Tämä oli todella hieno yllätys! Kiitämme kovasti!

Mauriin taisimme törmätä sattumalta hakiessamme mäyräkoiran elämästä kertovia blogeja. Maurilta ja tämän emännältä olemmekin saaneet monia aiheita iloon, vinkkejä arkeen sekä kannustusta. Silloin kun itseä ei juurikaan huvita, on kiva saada pieni tuuppaus ja kaikki näyttää heti paremmalta.

Olen kirjoittanut blogia Jimin tulosta asti, keväästä '07. Harmittaakin etten ole aiemmin ollut näin aktiivinen kirjoituksissani, kun mitä nyt olen. On mukavaa kertoa itselle tapahtuneista asioista sekä lukea muiden juttuja ja olla yhtä suurta perhettä. Löytäessään tien johonkin blogiin, löytää usein myös johonkin toiseen. Tietenkin harmittaa ettemme ole koskaan tavanneet toisiamme, mutta näin mäykyt tuntien jokainen ehkä ymmärtää mitä mäyräkoirien treffeistä voisi pahimmillaan syntyä. Toisaalta parhaimmalla tavallahan treffeillä kaivettaisiin yhtä isoa monttua ja jokaisella olisi hauskaa.

Lähetän tämän tunnustuksen Joenpenkan kenneliin. Marjalta olen saanut myös hyviä vinkkejä asiasta kuin asiasta. Lisäksi Jimin velipuoli Pyry on saanut vuoden 2009 Eräkoira palkinnon sekä sijoittui vuoden 2009 luolakoira kisassa toiseksi, nämä vain viimeisimpinä saavutuksina mainitaksemme. Pyry on ansioiltaan suuri koira, eikä tämä komistus jää luonteenkaan puolesta vähäiseksi. Tahdonkin piristää Marjaa kukkasin.

Oikein aurinkoista kevättä jokaiselle!

Reippailua viikonloppuna

Viikonloppuna oli oikein loistavat ilmat ulkoilla. Lauantaina reippailimme Sheriffien kanssa ihan tässä kotinurkilla, Höytiäisen jäällä. Ilokseni sain huomata keväisen auringon lämmittävän kivasti, ja toivoinkin talvella syömieni porkkanoiden helpottavan ruskettumista. Vähemmän ilokseni sain samaisen auringon lämmittäneen myös jäällä ollutta lunta. Siellä sitä sitten kahlattiin nilkkoja myöten jään pinnalle nousseessa vedessä ja siihen sulaneessa lumessa. Oikein tuli kevättä ikävä, kun villasukat kastuivat sohjosta. Höytiäinen raikoi, kun tämä emäntä kiitteli Salomonin loistavia gore-tex kenkiä. Ei jäänyt varmaan kenellekään epäselväksi, että huonot olivat.

Onneksi villasukka lämmittää jopa märkänä

Jimille iski kalanhimo

Jossain vaiheessa oli epäselvyyttä missä koti mahtaa sijaita

Kotiin päästyämme irrottelimme vielä hetken aitauksessamme. Samalla totesimme talven lumikiintiön olevan jo täynnä. Onneksi tuli valittua se metrinen aita, eihän matalemmasta olisi ollut mitään apua. Tuostakin kaverit olisivat päässeet eräänä päivänä kävelemällä yli. Katolta oli nimittäin tullut lumet, eikä kumpikaan meistä ihmisistä ajatellut koko asiaa kunnes seuraavana päivänä vahingossa huomasimme Jimin seisovan kinoksen päällä.

Jimi veikeilee

Nokka kohti kansallismaisemia

Sunnuntain retkellämme suuntasimme Kolille. Kolia on tullut pidettyä itsestäänselvyytenä, sillä siellä piti usein käydä vanhempien kanssa, sekä esitellä sitä etelästä tuleville sukulaisille. Näin aikuisena kuitenkin osaa arvostaa sitä kaikkea kauneutta. Päiväkin sattui olemaan mitä mahtavin, -9 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Harmiksemme vaaroilta löydettiin yksi reitti jota sai luvallisesti tarpoa, muut reitit oli pyhitetty hiihtäjille.

Askeleet kohti Ukko-Kolia

Huipulla, taustalla Pielinen

Jimi valitsee suunnan

Mutkan takaa taitaa tulla joku

Kikka oli kanssamme retkeilemässä

Ulkoilusta väsynyt

Koulutusta

Naapurustossa on jälleen jollain juoksuaika meneillään. Saatte uskoa, että koko taloudella on hermot pinkeenä. Välillä kiristää pipoa ihan kunnolla, välillä sitten jo itkettää poikien puolesta. Jimi on mennyt aina ihan sekaisin tytöistä ja nyt Jonekin on älynnyt viuskuttaa ovella. Mielessä on pyörinyt todellakin molempien kohdalla kastraatio tai jos se kuulostaa liian radikaalilta niin sitten lääkkeellinen kastraatio. Touhulle kuitenkin saattaa kertyä herkästi hintaa joten vielä emme ole tilanneet aikaa tohtorille. Tätä ratkaisua olen pitänyt myös varalla, jos Sheriffeillä tulee jatkossa olemaan kiistoja sekä tappeluita. Siispä en tahtoisi puuttua normaalien nuorten herrojen toimintaan. Jalostukseen kumpaakaan ei tulla käyttämään, eikä varmaan kukaan näitä tahtoisikaan, joten sinällään tapaus ei mietitytä.

Siispä olemme joutuneet viihdyttämään lemmen tuskissa painivia kavereita, ihan jo omien korvien säilymiseksi. Mikäpä olisikaan parempi keino saada ajatukset muualle kuin vanhojen temppujen kertaaminen. Jimin kanssa koulutus on ollut helppoa, kaverilla on intoa kuin saksalaisella sotilaalla. Jonekin oppii nopeasti, mutta koulutusta kärsii tehdä vain pienissä pätkissä. Otinkin videolle meidän perustemput joita ollaan silloin tällöin tehty. Jälleen kerran on huomattavissa ne suuret erot näiden kahden koiruuden välillä.

Ensin tehdään vähän temppuja yhdessä. Tietyt temput voi tehdä näin tuplana, mutta toisissa Jone on vaan lähinnä edessä.

Sitten Jimin temppuilua itsekseen. Tässä taitaakin tulla hyvin pitkälti koko sarja. Olen opettanut käskyt myös käyttämällä käsiä ja se koituukin nykyisin lähinnä omaksi ongelmaksi. Jimi kyllä tottelisi pelkästään sanoillakin, mutta omat kädet jo viuhtovat ennen sanoja. Lisäksi Jonen kanssa ollaan vielä menossa alkeissa joten käsiä puolestaan tarvitsee sen kanssa.

Temppuja olemme siis harjoitelleet Jimin kanssa ensin pentukurssilla ja sitten tokon alkeissa sekä omissa oloissamme. Kaveri pystyy parhaimpana päivänään tekemään hyviä treenejä myös häiriöissä kentillä. Kotioloissa meillä onkin aina pieni häiriötekijä läsnä (lue Jone). Tässä pientä esimerkkiä siitä miten pienempi herra osallistuu treeneihin niin tahtoessaan, sekä poistuu niistä välillä tyylikkäästi omiin touhuihinsa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että Jimi pysyy kyllä paikoillaan aika uskomattomia aikoja, vaikka olisi näkymättömissäkin, harjoitus on tehty lähinnä Jonen tasoa ajatellen, ja pieleen meni jälleen...

Viimeisimpä muttei todellakaan vähäisimpänä Jonen lemppari temppu: get up. Jimi tekee samaisen tempun seisoen takajaloillaan, Jone puolestaan istuen persauksillaan. Joskus se yrittää myös taiteilla kahdella tassulla, mutta tämä tässä nähty versio on kaverille paljon luonnollisempi. Noh tehköön kukin tavallaan...

Näitä temppuja meillä siis treenaillaan silloin kun kehdataan. Jonen kanssa pitäisi tehdä monia toistoja, mutta jotenkin olen haluton kun tiedän ettei sitä juuri paikallaan junnailu kiinnosta. Jone keskittyy vauhdikkaampiin juttuihin, kuten pallon noutoon ja muutaman kerran lehtikin on tullut postilaatikolta suoraan isännälle. Jimiltä puolestaan voi vaatia toistoja sekä pitkää pinnaa työskentelyyn, sillä se innostuu nähdessään herkut.

Mites teillä temppuillaan?