Haimme Luumäen metsästysseuran mejä-kokeeseen Jonen kanssa. Jonehan on siis Taavetin poikia ja kasvattaja toimii aktiivisesti jälkihommissa. Siten siis saimme koepaikan ja kasvattajan ollessa niin ihanainen saimme valmiin jäljen. Täysi lottovoitto siis :) Aika palata reilun viiden vuoden jälkeen lähelle Jonen syntysijoja.
Lähdettiin koepaikalle, Teeriahon majalle, 4:15 sunnuntai aamuna. Oltiin jo edellisenä iltana tultu mökille, sillä mummille nakitettiin Jimin, Jasun ja Even hoito. Aamulla kaikki herrat olisivat tietenkin lähteneet ja se joka pääsi mukaan oli vähiten innoissaan. Niin tyypillistä Jonea! Edellisenä päivänä kaveri oli pudonnut laiturilta, vaikka sitä suojeltiin ettei särkisi itseään. Se kun on sellainen teutaroija, ei voi koskaan tietää missä kunnossa se h-hetkellä on.
Matkaan kului noin kolmisen tuntia ja liikenne oli hiljaista. Matkalla nähtiin kurki, kettuja ja pupuja. Majalle oli lähes koko matkan asfaltoitu tie, tällä kertaa myös Golf olisi päässyt perille ilman pohjavaurioita. Joka tapauksessa perille päästiin ja paikalla selvisikin, että koepaikalla on enemmän tai vähemmän Jonen sukulaisia, myös sisko Kirppu oli paikalla. Tapaaminen meni hakiavalaiseen tapaan eli murmettamalla puolin ja toisin. Ne olivatkin lähestulkoon Hakiavan kennelin kesäpäivät :)
Aamulla oli taas perinteiset koesempalot. Arvonnassa Jonelle osui VOI-luokan ensimmäinen jälki ja sää näytti sopivalta maastoutumiseen. Aurinko paistoi silloin tällöin, sopivan kolea kesäsää eli kalsareista ei tarvinnut koko päivänä luopua ja mukavasti itikoita. Ihanteellinen ympäristö siis käydä poimimassa se ykkönen jota hakemaan tultiin.
Työskentely alkoi hienosti, matka eteni kivasti ja Jone näytti nauttivan työstä. Elättelin jo toiveita, tällä suorituksella tullaan vielä keräämään pisteet ja pokaalit kotiin.
Kolmannella suoralla sitten alkoi se Luumäen pojan luupäisyys paistaa läpi! Se oli päättänyt, että jäljen sivussa on jotain siistimpää. Vaatimalla vaati minua kyykkimään mukaansa. Useammalla kehoituksella sain nenän kääntymään oikeaan suuntaan, kunnes se taas kääntyi takaisin päin persettä. Huoh...
Hukka napattiin siitä ja kantamalla vein sen jälelle. Siitä alkaa sitten taas työskentely mukavasti. Kunnes taas ihme pyörintää sinne tänne. Kantamalla jäljelle ja sen jälkeen onkin sama mitä äiti pyytää, anoo, käskee. Ei kiinnosta ja sillä hyvä. Huomattuani että Jone tallustelee polkua pitkin häntä vipattaen kohti autotietä, tiedän ettei tässä enää ole mitään tehtävissä. Epäilen mökkeilijän kulkeneen metsässä ja polulla mökilleen, sillä Jonen käytös oli jotain muuta kuin riistaa haistaen. Opas sanoikin, että siinä on mökki suht lähellä, joten ilmeisesti lopun työinnon vei se tennarijälki. No ihan sama, sillä se ykkönen oli menetetty jo aiemmin ja mitäpä sitä muilla tuloksilla tekee.
Kyllähän minä tiedän, että koira on koira. Se haistaa verijäljen lisäksi aivan varmasti sen tennarin, joten osaahan se jäljestää myös sitä jälkeä. Sen takiahan nämä kulkevat katkokulmankin tarkasti. Nyt vaan pitäisi keksiä jotain jolla tuo tyhmä toilailu saadaan pois. Harjoittelumaastoon kun pitäisi saada tuupattua kaikki karhusta strutsiin ja siellä pitäisi varmaan olla ojia, suoaluetta, tuttuja marjanpoimijoita ja kaikkea. Eli kaikki häiriöt samalla kertaa.
Tiedän olevani armoton, koska Jone siirtyi kolmella kokeella VOI-luokkaan. Tämä oli toinen koe vaikeammassa luokassa ja harjoittelut ovat olemattomia. Lisäksi taukoa on useampi kesä, koska koirahan ei ollut koekunnossa lääkityksen takia aiempina kesinä. Olen tyytyväinen siihen, että se kävelee mielellään metsässä valittamatta tassuja. Sille riittää loppujen lopuksi annettu 45 minuuttia työskentelyyn. Se nauttii selvästi huomiosta ja työskentelystä. Ja minä olen oppinut lukemaan paremmin koiraani, näkemään hännän, korvien ja nenän asennosta mennäänkö syteen vai saveen.
Tietenkin olen vihainen itselleni. Miksi viedä kokematonta koiraa kokeisiin, mutta taas toisaalta sehän osaa jäljestää. Senhän kertoo myös tämä pöytäkirja. Olen vaan pitänyt meidän koiria arvossaan, sillä huonoin koetulos on ollut se yksi kolmonen. Tämmöinen nolla on niin nolo! Mutta jos sen joskus piti tulla, niin olkoon se nyt sitten eilinen. Tästä ei voi nousta kuin ylöspäin. Sitten tulee mietittyä sitäkin oliko valmistautuminen huonoa?! Olisiko vain valittamatta ajaa pidempi matka kodista asti, jotta Jone olisi saanut valmistautua paremmin, vaikuttiko mökkiympäristö suoritukseen? Toisaalta tiesin jo viikolla ettei koe tule menemään hyvin. Sen käytös on ollut tavallista energisempää. Vai olisiko elämä pitänyt täysin pyhittää levolle, ei mitään lenkkeilyä loppuviikosta? Olisiko työinto tai miellyttämisenhalu ollut sitten kohdillaan? Olisiko pitänyt ottaa muut herrat mukaan koepaikalle aiheuttamaan paineita? Laumassa kun tulee se miellyttämisenhalu paremmin esille, kaikkihan tahtoisivat harrastaa mamman kanssa. En tiedä. Ehkä vain tämän kuului mennä näin.
Eniten tietysti lohduttaa ne tuomarin sanat: "sinulla on hyvä koira". Sekä kehut koiran ulkonäöstä. Arvostan koiraa joka on lihaksikas ja näyttää siltä, että sitä on liikutettu monipuolisesti. Mäyräkoira ei ole sohvaperuna, vaikka sylivauva joskus onkin ;) Erityisen iloinen olen siitäkin, että Jone merkkaa makuut niin hyvin. Se olikin kokeen paras makuiden merkkaaja. Eli olen onnistunut jo toisessa koirassa parantamaan tuon osa-alueen ;) Jimin kanssa makuut ovat olleet ja tulevat olemaan ongelma, Jonen kanssa niihin on panostettu.
Kiitän hienosti järjestetystä kokeesta sekä maastoista Luumäen metsästysseuraa, koepaikan järjestämisestä Hannaa ja Anssia, mukavaa koeporukkaa (ehkä joskus voisin tulla itsekin jälkitalkoisiin), arvostamaani tuomaria Karlaa (olen jo kauan ihastellut hänen ja Volvon työtä), Kikkaa mukavasta matkaseurasta, mummia lauman hyvästä kaitsemisesta, isäntää kannustuksesta & lohdutuksesta, Pösöä ajonautinnosta sekä tietenkin Jonea hyvästä yrityksestä sekä osittain myös loistavasta jäljestyksestä. Jone on koira jonka elämä paikoitellen ollut ikäväkin katsottavaa lukuisten iho-oireiden takia. En ikinä tahdo "vaarantaa" sen nahkaa oman kunnianhimoni takia, varsinkin kun se nyt on saatu noin hyvään kuntoon.
Nyt miettimään uusia haasteita ja toivomaan kaikkea hyvää tuleviin koitoksiin. Jone on nuori ja se on itsepäinen sekä itsenäinen. Siinä on paljon hyvää jo nyt, mutta tietysti parannettavaakin on. Niin on ohjaajassakin.
Toivottavasti tämä reikäleipä jää ainoaksi laatuaan, eikä vain Jonen vaan kaikkien muidenkin herrojen osalta. Kunnianhimoinen tavoite, mutta en ole edelleenkään löytänyt sitä puuta joka kasvattaa rahaa, joten ei näihin ns. turhiin kokeisiin olisi oikein varaa. Nyt nieleskellään pettymys ja "voittokahveille" varatuista vohveleista tulee lohtuvohvelit. Aivan sama, kunhan vain vohvelit tulevat syödyksi. Onnittelut vielä niille koirakoille, jotka tekivät loistavia tuloksia!
