Sheriffit: maaliskuuta 2013

3.3. se vihdoin tapahtui! Perheemme uusin vahvistus, tyttäremme 3,4 kg ja 49 cm, syntyi. On se vaan ihmeellinen asia tuo syntymä. Ja varsinkin kun loppumetreillä raskautta ilmestyi taivaalle ne tummat pilvet joita ei koko raskausaikana ollut. Jouduin sairaalaan 26.2. raskausmyrkytyksen takia, edellisenä päivänä olimme vielä koiruuksien kanssa marssineet umpihangessa ja yrittäneet saada synnytyksen käynnistymään lisäämällä liikuntaa. Maailma kieltämättä romahti samassa, kun astelin sairaalassa minulle varattuun huoneeseen. Rimpuilin sairaalalla synnytyksen käynnistämiseen asti sydänkäyrissä ja verenpainemittareissa katsoen kaiholla ulos, kunnes sekin kiellettiin, näköharhojen takia. Sunnuntaina vihdoin tytär syntyi ja sen jälkeen kolme seuraavaa päivää meni nopeasti. Sairaalassa vierähti yhdeksän päivää, vaikka olin ajatellut käydä siellä vain pistäytymässä, ei siis kannata suunnitella mitään. Kiitän suuresti isäntää sekä tämän perhettä kotimme, poikien sekä Sohvin hoidosta. Ilman tukiverkostoa olisin ollut entistäkin rauhattomampi sairaalassa eikä tuo yhdeksän päivää parantumiseeni olisi edes riittänyt.

Tullessamme kotiin teimme suunnitelman, että minä tulisin ensin ovesta. Olinhan ollut rakkaista karvakorvista erossa aivan käsittämättömän pitkän ajan. Minut otettiin riemulla vastaan ja hiukan silmäkulmat kostuivat. Samalla kyllä huomasin Jasun lihomisen, poika oli jo lähtiessäni tukevassa kunnossa, mutta nyt se sitä vasta onkin. Liekö syönyt suruunsa, kun mamma oli poissa?!

Vauva tuli hetkeä myöhemmin isänsä kanssa sisälle omassa kopassaan ja herrojen ensireaktiot olivat lähinnä pikainen haistelu ja kiireellä uudelleen minun kimppuun. Ne jotenkin näyttivät siltä, että kyllähän he tiesivät sieltä jotain tuollaista tulevan. Ja mielestäni ne kyllä aavistivatkin jotain, eikä varmaan koiriltakaan voi jäädä huomaamatta emäntä joka ei enää taivu eteisessä laittamaan kenkiä, pantoja ja ulkovaatteitaan yhtä ripeästi kuin ennen.

Ja kuinkas meidän arki onkaan sujunut? Voitaneen sanoa hyvin. Jasu on ollut innoissaan uuden tulokkaan hoidossa mukana, lähinnä seisonut aina edessä, vahtinut vaipanvaihdon, ollut mukana yösyötöissä ja katsonut pää kallellaan itkevää vauvaa. Jone puolestaan on ominut vauvan itselleen. Se on kuin Klonkku, joka vahtii omaa aarrettaan. Neuvolatädin käydessä meillä Jone oli hyvin epäileväinen ja kaikki vahtivat häntä ettei vaan vauvaa varastettaisi. Onneksi tämä täti on koiraihmisiä ja ymmärsi näyttää ensin koirille kaikki omat tarvikkeensa ennen kuin mittasi ja tutki tytön. Jimi on ottanut raskaiten vauvan tulon tai luultavasti sitä enemmän ahdistaa Jonen käytös. Se tahtoisi osallistua hoitoon, mutta ei uskalla kun yksi näyttelee välillä jopa hampaitaan. Onneksi Jone ei kuitenkaan jaksa pitkään omia asioita ja hienosti se on nyt antanut muillekin tilaa, sillä jouduin puuttumaan käytökseen jo Jonen itsensäkin takia. Kaikki tämä stressi nyt kuitenkin valitettavasti purkautui eilen Jimin oksentamisena. Ensin tuli sappinestettä ja sitten veristä sappinestettä. Kävimme eläinlääkärillä ja saimme pahaanoloon lääkityksen sekä jotain mahaa rauhoittavaa lääkettä. Lisäksi herran stressaamista tulee välttää. No se on nyt sitten yritetty hoitaa niin, että Jimi saa ruhtinaallisesti nukkua päiväunet vauvan vieressä sekä makoilla omimallaan sohvalla niin tahtoessaan. Täytyy vaan nyt uskoa, että se on koira joka herkästi reagoi mahallaan, tosin mekin kiikutetaan se herkästi lääkäriin, sillä taustalla on se gastriitti historia. Joka tapauksessa kahdenkeskinen aikamme eläinlääkärillä meni hienosti, vaikka tehtiin tutkimuksia ja hintaa tälle käynnille tuli vaivaiset 160 euroa. Taas lähtee kirje vakuutusyhtiölle... en yhtään ihmettele, jos meille ei enää myönnetä vakuutuksia tai ainakin hinta nousee. Pääasia kuitenkin on, että koira on tervehtymään päin eikä se ollut mitään pahempaa. Ajattelin sen jo olevan jokin maksa-, munuais-, tai haimasyöpä. Tässä vielä kuvia herroista ja tulevasta mäyräkoira harrastajasta.