Kauden ensimmäiset luolatreenit koettiin eilen. Ajettiin kiireellä kotiin hakemaan koirat ja sitten lähdettiin harrastukseen johon mäyräkoira on aikoinaan jalostettu. Jimillä on muutaman kerran kokemus keinoluolalta, ja kaveri tiesikin ilmeisesti minne oltiin menossa, ja sisäinen gps kertoi viimeisessä kurvissa tarkan sijainnin. Vinkuminen siis yltyi lähinnä sietämättömäksi takapenkillä.
Jimi pääsikin heti kokeilemaan luolaa, sillä muut olivat jo hommaa kokeilleet. Vauhdilla sujahdettiin suppilon suulle, kaveria piti jopa hieman jarrutella, että saatiin kaulapanta otettua pois. Koko luolasto tutisi kun viime kerrasta kasvanut Jimi painoi kettua kohti. Jimin intoilu kuului ylimääräisenä haukkuna matkalla, mutta onneksi se aina välillä muisti edetäkin eikä vain räkyttänyt. Kettu oltiinkin ajettu aika nopealla vauhdilla oikealle päätepesällä, ja raivokas haukku koveni entisestään. Jimin ja ketun välissä ei ollut ritilää eikä mitään estettä ja nenät olivat noin 30 sentin päässä toisistaan. Sehän ei vielä ihan riitä...
Jimi kävi kaiken kaikkiaan kahdesti luolassa ja toinen kerta menikin paremmin. Haukku oli jämäkkää, riittävää eikä Jimi lähtenyt kiertelemään luolassa eikä pakitellut missään vaiheessa. Hommasta jäi sopivasti seuraavalle kerralle parannettavaa, ja niinhän tuo meidän treenien vetäjä tuumaili, että Jimi voisi ollakin jo valmis kokeisiin. Tulosta tulee, jos se ei lähde tekemään mitään omin päin.
Mukanamme tietenkin oli perheemme ensikertalainen. Jonen suvussa on kovia luolakoiria ja tietenkin odotuksia oli hiukan. Ensimmäiseksi Jone ihmetteli viekasta ja outoa elukkaa suu viivana, eikä haukkua pukahtanut yhtään. Tuli jopa mieleen, ettei tuo voi olla terve tänään. Jonehan tunnetaan näillä kulmilla varsin kovana haukkujana. Aikansa tuumailun jälkeen kaveri päätti sitten kiljaista (siis sanan täydellä merkityksellä). Jonen ääni oli niin outo, että se säikäytti, se kuulosti siltä kuin pää olisi juuri irroitettu tylsällä sahalla. No piakkoin tuli muutama haukahdus, ja kerran kehuja sateli alkoi kestävämpi haukkuminen. Sitten laitettiin luukut kiinni ja Jone kohti kettua ahtaassa & tuntemattomassa keinoluolassa. Siellähän se äijä ryömi aivan hiljaa. Jone siis eteni luolalla siis aivan oikein, eikä turhia haukkunut. Sitten oltiinkin jo edetty loppuun ja haukkuhan oli jo hyvää. Jone oli jopa vähän lähempänä kuin Jimi, ja kettu varmaan luuli loppunsa koittaneen.
Oli aika siirtää Jone lähtemään luolaan aivan alkupisteestä. Se osottautuikin yllättävän vaikeaksi, sillä kaveri pisti vastaan kaikilla jaloillaan. Jone oli kuin saippua käsissä ja puntusi minne halusi. Säälitti työntää sitä väkisin sinne, ja treenien vetäjä (ko. lajin tuomari) ihmettelikin miten suppilosta meneminen oli niin vaikeaa, sillä työskentely oli huippuluokkaa. Muutaman kerran Jone työnnettiin suppilosta ahdinkoa kohti, ja kyllä se joka kerran helpottui. Lopulta lähtiessämme treeneistä kaveri jopa repi kohti tuota ahdasta tötteröä, mutta jätimme asian muhimaan seuraavaa kertaa ajatellen.
Jonen työskentely oli siis illan rohkeinta ja parasta antia. On kuulema kovan koiran merkki, jos hakupesän kohdalla ei herkästi kuulu haukkua (ja siinä pitäisi kuitenkin vähän rähjätä). Ei paha saavutus juuri 10 kuukautta täyttäneeltä ja kohtalaisen aralta koiralta, joka ei ole nähnyt ikinä mitään tuollaista. Täytyy kuitenkin pitää jäitä hatussa eikä tulla käymään treeneissä kuin korkeintaan kerran tänä vuonna, ja sitten kevät panostetaankin näyttelyihin sekä mejäilyyn. Koira saattaa joidenkin sanomien mukaan kovettua liikaa, mutta toivottavasti Jone sai itseluottamusta eikä enää tarvitse räkyttää ihan kaikille koirille peloissaan.
Jimi pääsikin heti kokeilemaan luolaa, sillä muut olivat jo hommaa kokeilleet. Vauhdilla sujahdettiin suppilon suulle, kaveria piti jopa hieman jarrutella, että saatiin kaulapanta otettua pois. Koko luolasto tutisi kun viime kerrasta kasvanut Jimi painoi kettua kohti. Jimin intoilu kuului ylimääräisenä haukkuna matkalla, mutta onneksi se aina välillä muisti edetäkin eikä vain räkyttänyt. Kettu oltiinkin ajettu aika nopealla vauhdilla oikealle päätepesällä, ja raivokas haukku koveni entisestään. Jimin ja ketun välissä ei ollut ritilää eikä mitään estettä ja nenät olivat noin 30 sentin päässä toisistaan. Sehän ei vielä ihan riitä...
Jimi kävi kaiken kaikkiaan kahdesti luolassa ja toinen kerta menikin paremmin. Haukku oli jämäkkää, riittävää eikä Jimi lähtenyt kiertelemään luolassa eikä pakitellut missään vaiheessa. Hommasta jäi sopivasti seuraavalle kerralle parannettavaa, ja niinhän tuo meidän treenien vetäjä tuumaili, että Jimi voisi ollakin jo valmis kokeisiin. Tulosta tulee, jos se ei lähde tekemään mitään omin päin.
Mukanamme tietenkin oli perheemme ensikertalainen. Jonen suvussa on kovia luolakoiria ja tietenkin odotuksia oli hiukan. Ensimmäiseksi Jone ihmetteli viekasta ja outoa elukkaa suu viivana, eikä haukkua pukahtanut yhtään. Tuli jopa mieleen, ettei tuo voi olla terve tänään. Jonehan tunnetaan näillä kulmilla varsin kovana haukkujana. Aikansa tuumailun jälkeen kaveri päätti sitten kiljaista (siis sanan täydellä merkityksellä). Jonen ääni oli niin outo, että se säikäytti, se kuulosti siltä kuin pää olisi juuri irroitettu tylsällä sahalla. No piakkoin tuli muutama haukahdus, ja kerran kehuja sateli alkoi kestävämpi haukkuminen. Sitten laitettiin luukut kiinni ja Jone kohti kettua ahtaassa & tuntemattomassa keinoluolassa. Siellähän se äijä ryömi aivan hiljaa. Jone siis eteni luolalla siis aivan oikein, eikä turhia haukkunut. Sitten oltiinkin jo edetty loppuun ja haukkuhan oli jo hyvää. Jone oli jopa vähän lähempänä kuin Jimi, ja kettu varmaan luuli loppunsa koittaneen.
Oli aika siirtää Jone lähtemään luolaan aivan alkupisteestä. Se osottautuikin yllättävän vaikeaksi, sillä kaveri pisti vastaan kaikilla jaloillaan. Jone oli kuin saippua käsissä ja puntusi minne halusi. Säälitti työntää sitä väkisin sinne, ja treenien vetäjä (ko. lajin tuomari) ihmettelikin miten suppilosta meneminen oli niin vaikeaa, sillä työskentely oli huippuluokkaa. Muutaman kerran Jone työnnettiin suppilosta ahdinkoa kohti, ja kyllä se joka kerran helpottui. Lopulta lähtiessämme treeneistä kaveri jopa repi kohti tuota ahdasta tötteröä, mutta jätimme asian muhimaan seuraavaa kertaa ajatellen.
Jonen työskentely oli siis illan rohkeinta ja parasta antia. On kuulema kovan koiran merkki, jos hakupesän kohdalla ei herkästi kuulu haukkua (ja siinä pitäisi kuitenkin vähän rähjätä). Ei paha saavutus juuri 10 kuukautta täyttäneeltä ja kohtalaisen aralta koiralta, joka ei ole nähnyt ikinä mitään tuollaista. Täytyy kuitenkin pitää jäitä hatussa eikä tulla käymään treeneissä kuin korkeintaan kerran tänä vuonna, ja sitten kevät panostetaankin näyttelyihin sekä mejäilyyn. Koira saattaa joidenkin sanomien mukaan kovettua liikaa, mutta toivottavasti Jone sai itseluottamusta eikä enää tarvitse räkyttää ihan kaikille koirille peloissaan.
Saatte uskoa, että isäntäväki oli maireana koko kotimatkan sekä hakiessaan iltaruokansa pikaruokalasta, vaikka lemusikin tuoreelle ketun k*selle!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti