Aika on taas kulunut ja viime kirjoituksen jälkeen on kerinnyt tapahtua paljonkin asioita. Ollaan opittu uusia asioita ja myös Jimi on huomannut ettei elämä ole pelkkää auringon paistetta.
Tällä viikolla Jimi alkaa olla villi pieni pentu, joka ei välttämättä tiedä milloin olisi aika rauhoittua. Olemme kinastelleet moneen otteeseen siitä saako sanomalehteä syödä vai ei. Pissit ja kakat tulevat nätisti lehdille, mutta niitä on myös kiva retuuttaa ja repiä (lehtiä siis). Monta myttyä on suusta saatu pelastettua, mutta valitettavasti osa on myös Jimin suolistossa odottamassa ulospääsyä. Komentaminen ei auta, niskasta puistelua, silmiin katsomista ja torumista on kokeiltu. Viimein luulen löytäneeni tavan joka ei tuota minullekaan kyyneltä silmäkulmaan. Poikaa täytyy komentaa heti kun menee paperille sanoen topakasti: Jimi ja sitten näytetään ”pelottavaa” laitetta; naksutinta. Joskus tiukan paikan tullen joutuu myös ehkä toistamaan käsittelyn ja käyttämään naksutinta. Emme ole antaneet Jimin haistella naksutinta vaan se on pysynyt vieraana esineenä, jota ollaan kutsuttu sähkötainnuttajaksi. Tuskin Jimi tietää mikä sellainen laite on ja toivottavasti ei koskaan tarvitse sellaiseen törmätä, mutta jokin pelottavuus on tuo pieni laite, joka ostettiin kun halvalla saatiin. Oikeaoppiseen naksutinkoulutukseen emme ole perehtyneet vielä. Jos nyt ottaisimme tuon kapistuksen jokapäiväiseen käyttöön häviäisi siitä pelottavuus ja sen kunnioitus. Meillä siis toimii perinteinen kasvatusmalli: uhkailu, kiristys ja lahjonta.
Puruvoimia on tullut myös lisää ja hampaat ovat kasvaneet. Tuntuu siltä että mie olen se parempi purtava, jotkin kerrat ovat vahinkoja enkä mie kättä todellakaan työnnä suuhun, mutta silti miulla on enemmän osumia kuin Juhalla. Myös yllättävä hyökkäys akillesjänteeseen tuntuu imakalta. Jimistä on kuitenkin iloa ennen kaikkea, joten pienet iskut kasvamisen vaiheessa annettakoon anteeksi. Lattialla istuessani Jimi yleensä kipuaa syliini joko lelu tai luu suussa, joskus se tulee muuten vain pötköttämään. Se on parhain osoitus siitä että pienokainen välittää.
Aamupalaa en ole saanut syödyksi kunnolla koko viime viikolla. Mie olen ensimmäisenä hereillä ja pitkän yön jälkeen on mukava osoittaa huomiota minulle ja vastavuoroisesti saada myös sitä. Istuessani syömään ruispaloja retuutan lelua ja lepertelen Jimille, muutoin se roikkuu aamutossussani tai puree varpaita. No vähempi syöminen ei ole kenellekään haitaksi, joten otan tämän kaiken mielelläni vastaan, näytänpähän paremmalta biksuissa.
Jimiä ollaan myös ulkoilutettu melkein joka päivä omalla pihalla. Välillä siellä on kivaa ja välillä ei. Olemme ulkoilleet lähinnä aurinkoisella säällä ja tänä aamuna poika saikin kolauksen, siellähän satoi vettä. Piti tehdä muutama houkuttelu ennen kuin suostui tulemaan ulos tihkusateeseen. Kiireellä vietiin roskat ja tultiin sisälle, turkki ei ollut edes kunnolla kerinnyt kostua, mutta olihan se silti melkoinen kolaus. Ehkäpä Jimi kuuli kun eilen kerroin Juhalle nähneeni eläinkaupassa koiran ulkoilupukuja, Jimi varmaan haluaisi sadeviitan jo nyt. Ne vaatteet kyllä oli hienosti tehtyjä ja hinnakkaita. Sellainen Jimin tyylinen puku maastokankaasta maksoi 60 euroa. Kangasta siihen ei oltu paljonkaan tuhlattu, mutta huppu ja kaikki nyörit oli. Me ehkä silti haluamme jotain käytännöllisempää ja eihän meidän tarvitse ostaa kuin yksi sopiva puku, näppäränä tyttönähän mie niitä sitten ompelen joka vuoden aikaan omansa.
Jimi tietää jo hyvin nimensä ja ylpeänä taitaa kantaakin sitä. Poika taitaa myös tietää että on mainiosta suvusta lähtöisin. Ulko-ovelta alkaa yleensä keikailu, nenä pystyssä näyttää itsensä koko komeudessaan. Sitten Jimi odottelee hetken josko joku huomaisi hänet ja tulisi tervehtimään. Jimillä on myös paha tapa tunkeutua rapsutettavaksi vaikka joku ei tahtoisikaan, tosin harvat pennusta kieltäytyy, mutta löytyy niitäkin aina silloin tällöin. Jimi vaan tahtoisi olla jokaisen kaveri ja käydä katsomassa tilanteen läheltä. Sitten kun kymmenien metrien päässä pyöräilevä ei huomaakaan häntä tulee pieni itku. Meillä vieraat otetaan aina ilolla vastaan, Jimi kellottaa selällään ja yleensä myös tekee pienet ilopissit. Yleensä kaikki meille tulleet pysähtyvätkin jo eteiseen, rittää siis kun siivoamme eteisen kunnolla. Olohuone on usein lelujen peitossa, mutta huonekalut ovat vielä pysyneet koskemattomana, luultavasti juuri lelujen paljouden ansiosta.
Ensi viikolla meillä on madotus edessä, mutta siitä ei luultavasti aiheudu vaivaa. Jimi on kiltti poika toimenpiteitä tehdessä. Korvat on puhdistettu jo pari kertaa ja kynnet on leikattu kertaalleen. Täytyy vaan odottaa sellaista rauhallista uneen vaipumishetkeä ja kaikki onnistuu vaivatta. Punnitus tehtiin viime viikolla ja painoa oli kohta kolmekymmentä vuotta vanhan vaa’an mukaan kolme kiloa. Grammoja siitä ei nähdä, mutta kuka sellaisia pikkutietoja tarvitseekaan? Ollaan oltu tuosta ruokailusta muutenkin harmissamme kun ei tiedetä onko Jimi joskus nälässä vai onko ruokaa joskus liiaksikin. Liikuntaa kun ei vielä älyttömästi ole, mutta aivojumppaa ehkä sitäkin enemmän. Yritetään pitää Jimi sopusuhtaisena ettei tule mitään nivelongelmia sen takia. Myös rokotusta odotetaan kovasti, sitten päästään vapaasti ulkoilemaan. Hihna sekä panta ovat tulleet niin tutuksi ettei ongelmia niistä enää tule. Jimi kulkee jo nyt hienommin kuin jotkin aikuisista koirista.
Naapurin aikuinen koira komensi Jimiä yhdellä roskis- keikalla. Jimi kulki liian läheltä Belgian paimenkoiran pihaa ja se ilmeisesti säikähti pientä hiipijää. Jimille tuli ensimmäinen pattitilanne. Tilanne selvitettiin hienosti, Jimi istui hetken ja mietti mitä tehdä. Sitten sain houkuteltua hänet liikkeelle, juostiin kiireesti roskikselle ja pois tultiin samaa reittiä reippaasti. Jimi on onneksi niin pieni että sen voi ottaa syliin tiukan paikan tullen. Mahdollisimman paljon kuitenkin annetaan kokea kaikkea omilta jaloilta käsin ja itsenäisesti, rohkaisua ja kiittelyä satelee joka asiasta.
Olemme odottaneet karvan kasvua ja eilen odotus palkittiin. Rinnassa on yksi pidempi karva! Olemme jo tottuneet lyhytkarvaiseen mäykkyyn, mutta kyllä se pojalla täytyy parta olla. Tuota pitkää karvaa olen jo monesti kokeillut onko se irtokarva vai ihan pysyvä. Jimi varmaan kohta käskee pysymään karvastaan irti, kuluu vielä ihastelusta ja putoaa pois.
Jatkamme lauantain viettoa, sillä Jimi varmaan kohta heräilee ja sitten taas ohjelmaa ja virtaa riittää hetkeksi. Nyt se nukkuu tuossa omalla sängyllään selällään ja hengittelee raitista ilmaa kun ikkuna on auki. Sehän on vähän kuin ulkona olisi.
Toivottavasti myös toiset pennut ovat kotiutuneet / kotiutuvat yhtä hyvin kuin meidän Jimi, toivon mukaan niistä pidetään myös hyvää huolta. Vaikka Jimi ei itse muistaisikaan sisaruksiaan mie haluan uskoa, että jollain aistillaan se vaistoaa heidän olemassaolon ja ajan kun olivat kaikki neljä Nurmeksessa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti