Jasu with his happy feet

Kelien ollessa armottomat rakkaat mäyräkoiramme käpertyvät peittojensa alle ja mielellään takan ääreen. Lenkkeilyt ovat vain haaveissa, korkeintaan käymme vain haistelemassa ulkona tuulensuunnan. Takapiha kätkee lumeen monta kökkärettä kakkaa ja kivijalka on saanut yhteläisen värityksen talon kanssa. Kyllä, siitäkin on tullut kusenkeltainen. Eräänä päivänä käytiin Jasun kanssa ulkona hiukan pidempi tovi. Heiteltiin takapihalle tipahtaneet kakkakökkäreet, mutta ennen sitä niistä muutama tallennettiin videolle. Onneksi sentään ovat sivuosassa ja vimmaava Jasu pääosassa.

Kerran tämä nyt tälle linjalle lähti tämä juttu, kerronpa vielä eräästä iltalenkistämme.

"Eräänä iltana puimme jälleen kerran lämpimästi päälle. Minä ja isäntä topattiin itsemme kaikista paksuimpiin vaatteisiimme, pipoja ja hanskoja myöten. Sheriffit puettiin myös ja siinä pyllistellessä tulikin jo hiukan lämmin. Se on tuo mäyräkoiran pukeminen hyvää reisitreeniä, totesimme. Operaatio Vaatteet päälle oli suoritettu, oli aika astua synkkään ja myrskyiseen Kontioniemeen, oli iltalenkin aika.

Koiruudet olivat villejä, ne olivat riemuissaan koko perheen iloisesta tapahtumasta. Niiden nenät eivät tunteneet kylmyyttä, sillä jollain naapurustomme leidillä on ilmeisesti juoksuaika. Heidän tassunsa eivät tunteneet pakkasta, sillä jaloissa oli lämpimät tossut. Niinpä meidän laumamme Sohvia lukuunottamatta oli lähtenyt matkaan. Tarkoituksenamme oli kulkea edes kilometri, oltiinhan alkuvalmisteluihin uhrattu aikaa sekä imeskelty Sisu Kekälettä.

Jossain vaiheessa matkaamme huomasin ettei Jimin jaloissa ollutkaan enää tossuja, tarkempi syyni paljasti että kolme neljästä tossusta oli tippunut. Onneksi ketään muita ei näkynyt missään, olimme siis enemmän kuin toiveikkaita, että löytäisimme tipahtaneet tossut. Käännyimme takaisin jo kuljettuun suuntaan. Olin jättänyt silmälasini sitä varten päähän, jos näin sattuisi käymään. En edelleenkään luottanut niihin kalliisiin eläinkaupasta ostettuihin tossuihin, vaikka niiden piti pysyä menossa mukana. Isäntä puolestaan oli lasinsa jättänyt eteiseen, sillä eihän niistä kuuman hengityksen ja kaulaliinan kehittelemän huurustumisen takia olisi ollut mitään iloa.

Riemukkaina koiramme kääntyivät kodin suuntaan, ne olivat sittenkin saaneet tarpeekseen luontoäidin armottomuudesta. Nuorimmainen oli eniten tohkeissaan antaessamme tälle tehtävän; etsi tossu. Niin tämä nosti kippuraisen nenänsä ja nykäisi taluttajaansa, pian löysimmekin jotain etäältä tossua muistuttavaa. Samassa isäntä huudahti takanani; "Täällä, löysin yhden". Menin hänen luokseen ja totesin sen olevan jotain muuta. Jälleen talsimme muutaman metrin poukkoilevien tossunjäljittäjien kanssa. Pian takanani kuului taas isännän iloinen kiljahdus; "Täällä on yksi". Todisteeksi hän potki tätä "tossua" ja oli jo nostamassa sitä lapsenomaisella innolla käsiinsä. Jouduin kuitenkin ikäväkseni kertomaan ettei se ollut tossu, vaan keräämätöntä koiran kakkendaalia. Sitä näyttääkin olevan aika paljon tuolla kilometrin matkalla, sillä samainen tapahtuma koettiin useammin kuin kahdesti. Tossutkin löytyivät noin 300 metriä ennen kotiamme ja niin oli iltalenkkimme saanut onnellisen lopun.

Kuten kaikissa tarinoissa, sisältyy tähänkin opetus. 1) Älä usko myyntimiehiin, ne myyvät tavaraa joilla et tee mitään. 2) Kerää koiran jätökset hoidetuilta alueilta tai potkaise ne edes metsään. 3) Älä lähde täysin sokeana liikenteeseen, eli jos jätät itse lasit kotiin varmistu ajoissa kaverisi näkökyvystä tai muutoin teillä molemmilla on perillä taskut täynnä "tossuja" eli tässä tapauksessa silkkaa p*skaa. 4) Tee tarvittavat korjaukset heti niihin asioihin joissa huomaat puutteita, eivät nämäkään tossut pysy jaloissa pyhän hengen voimalla.

Ja sitten siihen videoon...

11 kommenttia:

8. helmikuuta 2012 klo 11.59 Bemary kirjoitti...

Kiitos nauruista! :D Tekisin varmasti teiän isännän tavoin, jos jättäisin näköelimet kotiin, on meinaan sen verran surkea näkö, että kakkaa vois aivan hyvin luulla jopa pullan kannikaksi, jos ei laseja/piilareita päässä ois...

8. helmikuuta 2012 klo 16.06 Ellieli kirjoitti...

Mainio tarina, mainiot opetukset ja aivan vallattoman ihana video! On siinä vaatettamista kun kolmelle koiralle pukee. Olikos nää pudonneet tossut niitä kaupan tossuja? Onneks ne kuitenkin löytyivät.

8. helmikuuta 2012 klo 18.04 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Bemary: Oleppa hyvä! Meillä kummallakaan ei ole kovin huono näkö, mutta näköjään tarpeeksi huono :)

Ellieli: Jokaiseen tarinaan kätkeytyy opetus, tähän tositarinaan useampikin. Ne pudonneet tissit olivat juuri ne ostetut.

9. helmikuuta 2012 klo 8.17 Aikku kirjoitti...

Tuo koiran pukeminen on niin totta! Ja meillä on sentään vain yksi nelijalkainen. Ensin fleece, sitten viittatakki ja lopuksi fleecetöppöset (käytetään vaan takajaloissa,koska etutassuja ei jostain syystä palele samalla tavoin). Sitten omat kamppeet päälle ja kaksi micheliniä on valmiina ulos. 10 minuuttia ja kaksi micheliniä saapuu sisälle...

9. helmikuuta 2012 klo 12.27 Marja-Leena kirjoitti...

Hauska tarina ja monta opetusta:) Kunpa jostain saisi oikeasti mäyräkoiran jalassa pysyviä tossuja. Pahoin pelkään, että niitä ei ole vielä keksittykään. Terveisin M-L ja Ossi

9. helmikuuta 2012 klo 23.53 MM kirjoitti...

Voi tuota Jasua ja sen riemua. Toinen on niin innoissaan, kun pääsee antamaan hanskalle kyytiä. :D

Jos Mauri saisi valita, se viettäisi talven kovimmat pakkaspäivät kerälle kääriytyneenä sängyssä. Tänään lenkillä mäykky oli mallia "perässä vedettävä". 5 minuuttia jaksoin raahata koiraa perässäni, kunnes annoin periksi.

10. helmikuuta 2012 klo 20.38 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Olli: Juuri näin. Molemmat Michelinit tulevat sisälle yhtä tympääntyneenä toivoen lottovoittoa ja irtautumista jonnekin kauas lämpimään.

Marja-Leena ja Ossi: Kiitti :) Sen kummemmin itseäni mainostamatta nuo itse tekemäni töppöset pysyivät tänäänkin Jonen vauhdissa mukana. Kaveri ei ota yhtään normaalia kävelyaskelta vaan pomppii kuin jänis.

Mauri ja Roope: Jasu on taloutemme keijukainen. Vaikka sillä on kokoa ja painoa se on yllättävään ketterä. Siitä tulisi mainio rauniokoira :) Juu meilläkin on ollut viime aikoina aika kovaa taistoa tuosta kuka vetää ja ketä. Onneksi sunnuntaille on luvattu -5 astetta. Päästäisiin ihan maneesille treenaamaan.

16. helmikuuta 2012 klo 16.37 Myrsky kirjoitti...

Teil on innostavia vidiksiä. Varsinkin niitä kotiagilitijutuista meidän äippä villiinty. Mä en niinkään ;) Arvatkaa ilmestyykö meijän pihalle kohta keppejä pystyy. Jotain pujottelua. Täh?

16. helmikuuta 2012 klo 17.35 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Myrsky: Kiva kuulla. Meidän emäntäkin taas alkaa ryhtyä höyryämään kotiagin suhteen. Aurauskepit ovat seisoneet tuolla hangessa jo pitkään. Ne on agin kurjin este ja siksi ovat meillä vähäisellä käytöllä. Toivottavasti innostut äippäsi kanssa, sillä kaikki älyllinen tekeminen on kivaa. Ainakin meistä.