Tänään juhlitaan Jimiä

Sisarukset, Jimi on ehkä ensimmäinen tai kolmas vasemmalta

Ajatella, Jimin syntymästä on kulunut jo kolme vuotta. Aika on mennyt kuin siivillä, mutta taaksepäin ajatellessa paljon on kerinnyt tapahtua. Miten sitten päädyimmekään mäyräkoiraan sekä Chesthill's kenneliin?

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa

Minulla oli kova tahto saada itselleni lenkkikaveria synkkiin Rantakylän metsiin (jossain vaiheessa Joensuun rikollisempia alueita) ja muutenkin seuraksi. Isännän koulukaverin kotoa löytyi mäyräkoira joka oli osottautunut oikein valloittavaksi persoonaksi. Minulle roduksi olisi käynyt mikä tahansa sopivan pieni, mutta ei mikään sylikoira. Muutaman mäyräkoirista kertovan kirjan jälkeen päätös olikin aika pitävä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääpiösnautseri, sillä isännän allergian hallinnassa pitämiseksi olimme tutkineet kaikki trimmattavat rodut. Luimme jostain ettei sellaisesta rodusta irtoa niin paljon hilsettä. Sitten oli vielä tiukka päätös otammeko aikuisen vai pennun. Löysimme jopa netistä puolen vuoden ikäisen mäykyn joka oltaisiin annettu uuteen kotiin. Koira oli kuitenkin muistaakseni jossain rannikolla, eli matkaa olisi kertynyt ajateltua enemmän, tosin aikuistuneelle koiralla se ei välttämättä olisi ollut niinkään ongelma. Pennun suuntaan kallistuimme kuitenkin, sillä isännän vanhemmat, varsinkin isä piti saada vakuuttumaan koiran ihanuudesta.

Kuka voisi olla ihastumatta tämmöiseen pieneen ja suloiseen?!

Selailimme kuumeisesti kaikki palstat ja mäyräkoiraliiton pentuvälitystä, ja sieltäpä löysimmekin kennelin joka oli lähellämme; Kennel Chesthill's. Soitto kasvattajalla sai varmistuneeksi, että sieltä halusimme oman koiramme. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja saimme valita kenet tahansa Minelan Xentan ja Freunds Kaneelboomin neljästä pennusta. Poikaan sitten päädyttiin, luultavasti ajattelimme juoksuajan työlääksi tai jotain, lopullista syytä en muista. Myönnän ettemme juurikaan ottaneet selvää vanhempien taustoista, mutta mamma koiran tavatessamme oli selvää, ettei pienokaisista voi tulla mitään hirviöitä. Tiuku-mamma, tuo ihana höppänä oli suuna&päänä tervehtimässä ja nuolemassa. Isän menestyksestä kuulimme kasvattajalta, ja jälkeenpäin katsottuna paljonhan Pippo olikin kerinnyt touhuta ja menestyä monessa. Harmillista, että hieno koira menehtyi niin julmalla tavalla. Loppujen lopuksi osasimme kuitenkin tehdä sattumalta hyvän valinnan päättyessämme Jimiin jonka taustat suvussa olivat ainakin kunnossa, sopivassa suhteessa luonnetta käyttöön ja ulkonäkö näyttöön.

Saimme kuvia ja kuulumisia pienestä koirastamme. Ensimmäisen kerran Nurmeksessa käytiin Jimin ollessa neljä viikkoa. Silloin kenestäkään ei saanut mitään selkoa, sillä kaikki nukkuivat lähes koko vierailumme ajan.

Oma sänky oli ihanin paikka päällä maan... sänky kestikin Jonen tuloon saakka...

Kahdeksan viikon ikäisenä sitten menimme hakemaan poikamme kotiin. Emme osanneet päättää kumman pojista ottaisimme, molemmat näyttivät yhtä suloisilta. Päätöksen tekikin sitten Jimi, jolla oli nimi valmiina jo koko ajan. Jimi pyöri luonamme lähes koko ajan ja lopuksi tuli tutustumaan omaan sänkyynsä jonka olimme ottaneet mukaan Nurmekseen. Niinpä meillä olikin sitten tulomatkalla pieni vinkuva koira mukana. Vinkumista onkin siitä asti riittänyt...

½ -vuotias poseeraa, huomatkaa hihna ei ole missään kiinni, apua!

Palataan tässä vaiheessa tuohon nimen valintaan. Kävimme monia nimiä lävitse ja mietimme aina kaikki nimet läpi nukkumaan mennessämme. Pitkään nimenä oli James, joka olisi ollut ihana, mutta kaatui sitten siihen ääntämiseen. Sanottaisiinko suomalaisittain vai englantilaisittain? Siihen aikoihin lanseerattiin uutta tv-kanavaa nimeltä Jim ja siitä se ajatus sitten lähti...

Peto pehmoleluille

Jimi kasvoi ja kehittyi nopeasti ja välillä se oli oikea lahkeessa roikkuva pikku p*skiainen. Komentaessa pienestä mäykystä paljastui todelliset luonnonvoimat joita ei yleensä tahtonut herättää. Tajutessamme ettei karjuminen auta siirryimme jäähy ratkaisuun, joka toimi täydellisesti. Jimi kasvoi ensimmäisen vuotensa kaupungissa ja niinpä se tottui kaikkeen mitä siellä saattoi nähdä. Ihmisiä se rakasti yli kaiken, ja muistanpa kerran jolloin juoppo konttasi silittämään Jimiä eikä koiruus murahdellut kaljoitelleelle ukolle vaan nuoli tämän naaman. Yöäk!

Ensimmäinen mejä-koe, AVO 2 39 pistettä

Jimistä tuli myös sosiaalinen muiden koirien kanssa, sillä naapurissamme olleessa koirapuistossa tuli käytyä viikoittain ja naapurustossa oli erilaisia koiruuksia, mm. belgianpaimen, saksanpaimen, staffi. Muutettuamme tänne "maaseudulle" Jimistä huomasi selvästi masennuksen. Täällä ei ollut mitään elämää, lisäksi luovuimme lähes kaikista harrastuksista. Jimi oli tottunut toimimaan tietyissä stressaavissakin tilanteissa päivittäin sekä se kävi penturyhmässä, suoritti pentukurssin sekä toko-alkeet. Lisäksi tottelevaisuus juttujen lisäksi ryhdyimme harjoittelemaan jäljestystä. Luimme kirjan jossa kyllä kerrottiin lajista, mutta ei sen aloittamisesta. Mökkeillessämme sitten teimme turhan pitkän jäljen verellä, odottelimme useamman tunnin ja kaatona toimi verinen pehmolelu. Jälki oli siis tehty kokeneelle koiralle, mutta meillä oli hihnassa ensikertalainen. Onneksi se meni hyvin, muuten olisimme varmaan hylänneet koko lajin. Kuulimme ns. oikea oppisesta harjoittelusta myöhemmin ja meille todettiinkin ettei meidän toinna enää helpottaa jälkeä, jos olimmekokeilleet vaikeammalla. Ja niin tehtiin, eikä koira onneksi tainnut hukkaan mennä. Luolaa käytiin kokeilemassa huvikseen Jimin ollessa ½ -vuotias. Tarkoitus oli vaan antaa koiran haistella kettua, ei muuta. Noh, siinähän kävi niin ettei koiruus meinannut hihnassa pysyä ja niinhän se kävi heti kokeilemassa luolaa, eikä juuri moittimisia tullut. Tosin kehitys luolalla ei vanhemmiten ole ollut enää niin hurjaa.

Ensimmäinen mäyräkoiramme oltiin siis osattu kouluttaa hienosti ja olimmekin ylpeitä koirastamme. Jimistä tuli koko perheen silmäterä johon isännän vanhemmat sekä muut ihastuivat kerralla. Jimi on ollut aina ns. pikkuvanha, näyttänyt aina vähän kyllästyneeltä, mutta hyvänä päivänä tekee kaiken virheettömästi. Jos se olisi ihminen, se olisi se luokan hikipinko jonka numeroista muut olisivat kateellisia.

Jimin kasvettua siis oli aika harkita vakavissaan toisen koiran ottamista. Kaikkeenhan meillä oli koira, mutta silti kotiin tuntui mahtuvan vielä toinen. Oli selvää, että toinen koira olisi mäyräkoira, sillä rodusta oli pelkkää hyvää sanottavana. Lisäksi olimme päässeet ensimmäisen mäykyn kanssa piireihin ja saaneet kullan arvoisia neuvoja sekä kontakteja. Mahdollisit yhteenotot mietimme kyllä ja niitä mietitään tälläkin hetkellä tempperamenttisemman Jonen kasvaessa.

Yksi harvoista palloista joka kiinnosti

Jimin elämä varmaan omalla tavallaan romahti Jonen tullessa, mutta toisaalta kyllä se näyttää nauttivankin lajitoverin seurasta. Siitä on tullut isoveli joka ei ole suuttunut kunnolla kertaakaan, joka pitää pienemmän puolia tai ainakin tuntuu isoittelevan hihnassa lenkkeillessä, lisäksi se hakee nykyisin kontaktia eri tavoin omaan isäntäväkeen. Joka tapauksessa se on edelleen sellainen koira joka on hyvillään rapsuttelusta, hieronnasta ja vetoleikeistä. Se nauttii ulkoilusta hyvällä säällä ja inhoaa edelleen vesisadetta. Vettä se jokseenkin pelkää vieläkin, kun meinasi raukka hukkua ulapalla heti luovutusikäisenä. Lisäksi se on hillitty, paitsi vieraiden seurassa, tekee lujasti töitä koulutuksen eteen, nauttii jäljestyksestä ja näyttää ketulle pesäkolon paikan. Lenkkeillessä se kyllä vieläkään juuri katsele taakseen tai välitä emännästään, vaikka tämä olisi juuttunut hankeen. Se on koira joka tahtoo miellyttää emäntäänsä silloin kun itse sitä tahtoo tai tietää saavansa hyvää palkkaa.




Jimin ja Jonen suhdetta kuvaa ehkä parhaiten tämä video

19 kommenttia:

19. maaliskuuta 2010 klo 7.35 Aikku kirjoitti...

Hurjan paljon onnea Jimille! Olet hieno mäyräkoira!

19. maaliskuuta 2010 klo 9.08 Heli kirjoitti...

Sylin täydeltä ONNEA Jimille-suurelle pienelle miehelle, vielä näin netinkin kautta!
Toivottaa koko Chesthill's porukka

19. maaliskuuta 2010 klo 9.55 Sunan kirjoitti...

Tosi kiva lukea Jimin "tarina" kun ei olla blogia alusta asti seurattu :) Ja onnea synttärisankarille! ::)

19. maaliskuuta 2010 klo 11.36 Suvi ja Eppu kirjoitti...

Onnea isolle pojalle!

19. maaliskuuta 2010 klo 17.04 Virpi P. kirjoitti...

Roppakaupalla onnea Jimille ja muullekin perheelle! Oli kiva katsoa noita teidän koulutusvideoita enemmänkin. Taitavaa opetusta ja tosi reippaat pojat, jotka selvästi nauttivat hommasta.

19. maaliskuuta 2010 klo 18.57 Anna kirjoitti...

Oikein paljon onnea Jimille! Hurrrjasti haleja ja suukkoja meiltä!

19. maaliskuuta 2010 klo 21.59 Marja J kirjoitti...

Sydämelliset onnittelumme Jimille! Ja erityisonnittelut velipuoli Pyryltä!

Voi, miten ihanalta mussukalta Jimi näyttikään noissa pentukuvissa!!!! Ja miten komea hänestä on kasvanut! Niin lupsakan mukava poika ja isoveli sekä hienosti menestynyt jälkikokeissa.

Kaikkea hyvää jatkossakin Jimille ja perheelle! Vietähän oikein mukava synttäripäivä.

toivottajana Marja ja Joenpenkan lauma

19. maaliskuuta 2010 klo 23.57 Arttu kirjoitti...

Onnea Jimi! Tosi mainio video, iso"veli" tosiaan pitää huolta pienestä, kouluttaa mutta hellii saman tien ;)

20. maaliskuuta 2010 klo 9.14 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Jimi kiittää ja kumartaa kaikkia onnittelijoitaan! Kaveri oli selvästi innoissaan saamastaan huomiosta. Mukavaa, että olette kaikki olleet mukana juhlatunnelmassa.

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!

20. maaliskuuta 2010 klo 10.23 Pau kirjoitti...

Onnea Jimille;) Ihania kuvia ja muistoja. Niitä tulee vielä paaaaljon yhteisellä matkallanne!

20. maaliskuuta 2010 klo 21.14 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Pau: Kiitos. Muistoja tuntuu kerääntyneen todellakin kolmen vuoden ajalta paljon. Ja nyt kahden kanssa kokemuksia sekä muistoja tuntuu kertyvän ihan tosissaan.

21. maaliskuuta 2010 klo 12.43 Marja-Leena kirjoitti...

Upea syntymäpäivä Jimillä (sama kuin aviomiehelläni)

Kyllä ne vuodet vaan vierivät. Meidän Ossi täyttää seitsemän ja äseken se juuri oli tuollainen pikku pallero. Sama vuosien vieriminen pätee myös lapsiin. Äsken tyttöni oli vauva ja nyt 17. Mihin hävisivät vuodet? Ja itse en tunne olevani vanhentunut vuosissa niin paljoa:) Terveisin Ossi ja M-L

21. maaliskuuta 2010 klo 13.57 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Marja-Leena ja Ossi: Vuodet tuntuvat todellakin vierivän, valitettavasti itse vanhenee siinä samalla. Tosin onneksi sen tajuaa vasta muistelemalla menneitä. Onnea teidän sankarille!

21. maaliskuuta 2010 klo 23.14 MM kirjoitti...

Myöhästyneet onnittelut komealle Jimille! Niin ne lapset vaan kasvaa, nyyh.

Ihana tuo video "veljeksistä". Jimi on loistava, kärsivällinen isoveli ranttalille Jonelle. :) Voi kunpa Mauristakin kasvaisi joskus yhtä hyvä isoveli.

22. maaliskuuta 2010 klo 18.16 Edgar kirjoitti...

No voi hyvänen aika mikä ihana pallero hän on pienenä ollut! Sanokoot näyttelytuomarit mitä hyvänsä, mun mielestä nuo jalkanahat ovat aivan ihanat, ja muutenkin pennuilla tuo ylimääräinen :)

22. maaliskuuta 2010 klo 19.14 nakkila kirjoitti...

Nakkilan väki yhtyy onnittelukuoroon ja laittaa monta possunkorvaa virtuuaalipakettiin=)

22. maaliskuuta 2010 klo 20.06 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Mauri: Kiitos. Niin ne lapset todellakin vaan kasvavat, toivottavasti nämä eivät keksi muuttaa tyttöjen perässä pois emäntänsä luota.

Jimi on todellakin ollut esimerkillinen isoveli. Voi kun itsekin omaisi yhtä rautaiset hermot, ja voisi antaa anteeksi niin nopeasti. Meillä ihmisillä taitaa olla vielä paljon opittavaa näistä karvakuonoista. Maurista tulee varmasti aivan loistava isoveli niin tarvittaessa.

Edgar: Kiitos. Kaikkihan ne taitavat olla syötävän söpöjä, ihmisen joka ei lämpene pennulle täytyy olla todellakin kylmä tai sitten todellinen kissaihminen :)

Meillä tuota ylimääräistä nahkaa taitaa löytyä molemmilta, mutta sehän on vaan hyväksi. Kukapa sitä jaksaisi liian pinkeässä nahkassa olla?!

Nakkila: Kiitos onnitteluista! Me ruetaan tutkailemaan virtuaalisia possunkorviamme. Toivottavasti niitä ei tullut isoa pakettia, sillä uusavuttomat koiramme odottavat emäntää pitämään korviaan...varsinkin tämä vanhempi herra on vallan avuton noissa asioissa. Luun syöminen loppuu välittömästi, kun se pitäisi itse urakoida.

24. maaliskuuta 2010 klo 11.50 Nelli kirjoitti...

Onnittelut Jimille ison koiran iästä!
toivoo: Nelli ja Iina

24. maaliskuuta 2010 klo 20.37 Sheriffit ja palvelusväki kirjoitti...

Nelli ja Iina: Kiitos. Jimissä onkin ollut havaittavassa muutaman päivän aikana melkoisesti aikuistumista. Jopa pelottaa onko kaverilla kaikki kunnossa, kun ei ole niin vilkas kuten normaalisti.