Meillä on aina kuulunut rutiineihin aamu- ja iltalenkki. Aamulenkki alkaa klo 5 jälkeen eli silloin, kun luonto heräilee. Kaikki ihanat yön tuoksut ovat vielä tuoreina maassa ja muutama jäniksen papana saattaa vielä höyrytä puskan juurella. Iltalenkki on toteutettu vaihtelevasti, lähinnä emännän fiiliksen mukaan. Jos pitää saada happea ja jaksamista iltaan, se toteutetaan klo 18-19. Hyvin usein kuitenkin se on 19:30-21:30, sillä päivän patoutumat täytyy meidän kaikkien päästä purkamaan KUNNOLLA ja millekään muutaman kilometrin matkalle on turha lähteä. Kilometrien taittuessa se taapertaminen tulee vaan helpommaksi + miellyttävämmäksi. Illalla on rauhaisaa, ketään ei näy missään, mutta kaikki päivän hajut ovat vielä suhteellisen tuoreina. Mukavaa bongailla jäniksiä sekä kettuja. Niin siis emännästä mukavaa, Sheriffit leikkivät etteivät niitä näe. Niihin on ohjautunut tuo riistan jättäminen aika hyvin, nähdessään jäniksen ne saattavat lipaista huuliaan ja kääntyä odottamaan nakki -palkkiotaan. Ja isäni toivoisi vielä jostain näistä metsästyskoiraa, jäniksen ajoon ;)
Maastoa meillä täällä on, vaikka muille jakaa, on nousua ja laskua. Tässä syy poikien pinkeisiin pakaroihin. Treenikavereina on usein hiihtoporukka jonka selässä lukee: Belarus tai sitten muita tiukkoihin trikoisiin pukeutuneita venäjää posmettavia kuntohirmuja. Matka taittuu jalan tehokkaalla askelluksella ja joskus jopa juostaan. Itse olen huono juoksemaan ei kestä polvet / selkä / sydän / kunto, mutta parempaan tässä ollaan menossa. Joskus jopa tulee fiilis, että nyt mennään. Sitten sitä mennäänkin, mäyräkoira ei tunne hölkkää, jos sen käsketään juoksevan, se juoksee kanssa. En tiedä koska oma kunto on sillä tasolla, että pääsisin niin kovasti ja niin pitkän matkan.
Eilen kävimme suorittamassa kauden ensimmäisen potkuroinnin. Vanha perintöpotkuri hinkattiin ensin pihalla enimmistä ruosteista ja sitten ampaistiin matkaan. Kaikki kolme omassa hihnassaan ja valjaissaan vetivät kuin heikkopäiset. Ensimmäisen kilometrin ajan jouduin vaan puristamaan kiinni natisevasta potkurista. Kiitokset sille, että käskyt vasen, oikee ja seis ovat vieläkin muistissa. Ajattelin itse aloittaa juoksutuksen rauhallisesti, että lihakset lämpenevät, mutta nämä Usain Boltit olivat päättäneet toisin. Heti alusta asti vaan täysillä. Loppuunhan ajattelin kanssa sitten himmailla vähän, mutta eihän se käynyt päinsä. Jokainen teki yhden pissin 5,7 kilometrin matkalla ja aikaa meni 30 minuuttia. Itse en juurikaan potkinut vauhtia, vaan minut vedettiin. Jos vauhti hiljentyi alkoi haukunta ja räyhäntä. Kotiin saavuttua olikin sitten onnellisen näköisiä ja tyytyväisiä herroja.
Tänään iltalenkki tassuteltiin takametsän kautta syvemmälle umpihankeen. Tuota lajia nämä sankarit inhoavat. Ne kyllä mielellään pomppivat hangessa, mutta sitten kun pitäisi kulkea jossain järjellisessä muodostelmassa esim. emännän takana, tulee ongelmia. Jokainen vuorollaan sotkeutuu naruunsa tai toisen naruun, polkee narun päällä nyppien taluttajan kättä, Herra Pitkäkarvatassulle tarttuu kaikki lumipaakut kyytiin ja niitä sitten siellä irroitellaan, Jonella on joka 150 metrin välein nakin nälkä ja Jimi kylmää heti kun ei liikuta. Olisin itse mennyt pitemmän reitin kautta, mutta muut päättivät oikaista kotiin. Kävi hyvä tuuri, sillä päästiin juuri ajetulle moottorikelkkauralle. Mikä ihaninta kelkasta näkyi vielä pitkään takavalot ja niinpä sain minäkin punttitreenin, koska sen peräänhän nämä olisivat tahtoneet juosta. Laittaessani kaikessa pimeydessä otsalamppuun valon alkoi Jonen henkilökohtainen operaatio: Lumihiutale. Eli se saalistaa kaikkia ilmassa pöllyäviä lumihiutaleita suoraan suuhunsa. Kuljemme loppumatkan pimeydessä. Olisin taas pidentänyt matkaa loppupäästä, mutta seurue päättää toisin. Se tahtoo suorinta tietä kotiin pois viimasta. Sehän tarkoittaa sitä, että kiipeämme ylös vanhan laskettelurinteen. Tietenkin se on lähes umpihankea, mutta jos sitä ei sisulla kiivetä, niin ei sitten millään. Ja niin kuin muinakin kertoina olemme selvinneet iltalenkistä ilman suurempia ongelmia.
Ainahan meillä ei mene yhtä hyvin :) Olemme tällä viikolla laiskotelleet vähän kävelyn kanssa ja viikottainen tavoite 70-80 km on jäänyt paljon vajaaksi. Ensin oli pakkasta ja sitten muuten vaan jotain muuta.
Tällä viikolla lenkkeilyjen tehot ovat olleet ailahtelevaisia. Toiset ovat enemmän tai vähemmän keskittyneet syömään toisten ulosteita tai muita aarteita. Se onkin hauskaa sitten etsiä sitä keppiä sieltä kitalaesta, kun pakkasta on -20 astetta. Muutenhan se on todella hauskaa... Useammalla lenkillä olen tuntenut olevani se "vetokoira" joka vetää kolmea muskettisoturia perässään. Siinä tuntee jotenkin sen talutusvyön vähän tarpeettomaksi.
Talutusvyö muuten on uusin ihastuttavin juttu. Se tekee kädet vapaiksi, mutta nyt kun siihen on oppinut, on keksinyt heti mitä kaikkea siinä voisi olla. Lähinnä omaa selkää ajatellen. Tuo versio joko nousee tai laskee koko ajan pois oikealta paikaltaan ja nyppäsyt tuntuvat (vähien pehmusteiden sekä tukien takia) todella paljon. Seuraava askel kohti parempaa talutusvyötä olisi käydä sovittamassa sellaista jossa on ne jalkalenkit. Tyylikkyys siinä tietysti kärsii, mutta se ei ainakaan näin "ikuisen pimeyden aikana" haittaa mitään. Ja kesäkelillehän voin ostaa sitten sellaiset tyylikkäät ihoa nuolevat trikoot. Lisäksi kolmannet paremmat valjaat on tilattu, sitten täytyisi vielä askarrella jonkin sortin jakaja, ettei hihnoja tarvittaisi kuin yksi.
Kyllä sitä kieltämättä miettii joskus kuinka tässä näin kävi, vedät kolmea koiraa talvihoitamattomalla alueella ylämäkeen. Siinä kysytään sitä luonnetta ja sen lujuutta. Mutta joskus on vaan päästävä pois hoidetuilta reiteiltä, jossa kaikki muut töpöttävät. Ja kyllähän se vaihtelu tekee hyvää. Nyt kuitenkin on tämä harrastaminen jäänyt vähälle. Ei ole tokoa, ei ole agia, ei ole talvisin mejää, eikä ole käyty keinoluolalla vuosiin. Täytyy siis keskittää tuo harrastaminen tuohon perusliikuntaan ja siihen, että kuuppa ja kunto pysyy kuosissaan.
Oikeasti olen nyt niin innoissani tuosta juoksutuksesta, mutta täytyyhän sitä vähän maltillisemmin jatkossa lähteä liikkeelle. Eikä se todellakaan pidä olla päivittäinen keino liikuttaa rakasta karvakorvaa, mutta se tyytyväisyys mikä naamasta paistoi juoksun jälkeen oli palkitseva. Sitä tietää vain joidenkin asioiden menevän oikein. Kyllähän se on vaihtelua kaikille. Lisätietoja ja kierrosaikoja jatkossakin Facebookissa ja blogissa.
2 kommenttia:
"Jalkaremmillinen" vetovyö on kyllä ihan ehdoton, sillä ei ne muut vaan pysy millään oikealla paikallaan. On tosi tympeää oikoa huonosti pysyvää vyötä koko ajan ja selkähän siinä kans rasittuu vyön olemassaoloa jännittäessä. Meillä on käytössä ManMatin Ski Belt Race -mallinen vyö ja ainakin yhden koiran kanssa toimii tosi hyvin. Meillä ny yleensä liikutaan jalan, mut on se testattu toimivaksi myös potkukelkalla ja Kickbikellakin kulkiessa. Toki niitä toimivia vöitä löytyy myös muilta merkeiltä, mutten muuta osaa näin ilman omakohtaista kokemusta suositella. :) Samalta merkiltä meillä on koiran vetovaljaatkin, jotka nekin on tosi tärkeät olla olemassa, ettei tuu koirallekaan turhia jumituksia vetämisestä.
Ostin Zeron hiihto-/talutusvyön. Tuntui tukevalta jo sovittaessa ja käytössä on osottautunut todella hyväksi. En enää vaihtaisi pois :) Enää täytyy keksiä kuinka saan ostamastani joustavasta jatkopalasta kaiken hyödyn irti ja näppärän hihnaviritelmän. Ensimmäinen oma keksimä jakaja kolmelle koiralle on suunnittelussa.
Lähetä kommentti