Lähdin matkaan kurkku kipeänä, lievässä kuumeessa, jalkapöytä turvonneena ja muutoinkin hiukan äitiyteen kyllästyneenä. Pakkasin tavarat Jimin kera autoon ja lähdettiin matkaan, myöhästymisen pelossa.
Paikalle tultiin juuri sopivasti eli esteet oli paikoillaan ja halli kuhisi ihmisiä. Huuuuh! Myöhemmin selvisi, että samaiseen aikaan treenaa kaksi eri ryhmää. Onneksi tämä "meidän" porukka olikin hiukan varttuneempaa sakkia. Oli helpompi tulla ekstemporena mukaan, kun vastaanotto oli avoin.
Ryhmä varmaan näki mielessään jo suorituksemme, kun kerroin meillä olevan about kolme vuotta taukoa edellisestä kerrasta ja koirakin on 7 vee mäyräkoira. Mutta luultavasti aiheutuneet ennakkokäsitykset särettiin jo ekalla suorituksella.
Me siis ihan kylmilteen kokeiltiin suorittaa 15 esteen rata ja kappas, ei se paskemmin mennytkään. Toi koirahan syttyi lajiin, vaikka olikin ulkona odotellessa ollut vahvasti sitä mieltä, että on tullut jälkihommiin. Nopeasti unohtui se metsiin haikailu, kun näky halliin tultaessa avautui...
Seuraavaksi otettiin muutamat esteet yksitellen, koska minun omat valssit, persjätöt, niistot ja muut oli pielessä. Onneksi koiralla motivaatio vain kasvoi ja tauon jälkeen Jimi teki radan kuten pitikin. Ainoa este huippusuoritukseen oli jälleen huono ohjaaja.
Harmittaa suunnattomasti ettei silloin tullut harrastettua tuota lajia aktiivisemmin. Toisaalta eipä tainnut silloin olla näin hyvät mahdollisuudetkaan. Jotenkin tuntuu tyhmältä aloittaa laji uudestaan valmiiksi vanhalla koiralla, mutta jos tässä nyt innostuisi ja hakisi syksylle kurssipaikkaa. Tai sitten vuokraisi hallin ihan omaan käyttöön. Kesäpäivät näytti olevan aika tyhjiä kalenterin mukaan. Eve saa joustaa ja lähteä mukaamme hallille, jos sille ei hoitajaa siihen hätään saada. Tosin aika on rajallista, mutta tuo ilo joka jo vajaasta kahdesta tunnista tuli on korvaamatonta. Kurkku on edelleen kipeä, mutta mieli on keveä. Kyllä koiraharrastuksessa on sittenkin järkeä ;)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti