Pallitonna

24.1. oli se päivä jolloin Sheriffit luopuivat osittain miehisyydestään. Jasulle oli varattu aika piilokivesten takia tehtävään kastraatioon jo aiemmin, mutta vanhemmat herrat aiheuttivat leikkaukseen pääsyn aivan itse. Herrat nimittäin menivät sen verran sekaisin naapuruston juoksuisista nartuista, että isäntäväelle riitti. Säälitti katsoa lumihangessa istuvaa Jimiä tai sisällä kiljuvaa Jonea. Eikä kieltämättä naurattanut luopua omista, jo muutoinkin lyhyeksi jäävistä, yöunista koirien takia. Olisi ollut kohtuutonta leikata vain Jasu, vaikkakin terveyden takia se olisikin ollut aivan tarpeeksi perusteltua.

Pelkäsin Jasun leikkausta aika paljon, edellinen yö meni murehtiessa ja ajatellessa entäs, jos kaverille sattuu jotain. Tai josko siitä löytyy jotain muutakin. Lokakuussa me käytiin Jasun kanssa eläinlääkärillä kysymässä josko Jasun sisälle pissimiset ja kohtuuttoman pienen kakat olivat jonkin sairauden aiheuttamia juttuja. Silloin kaverilla todettiin suurentunut eturauhanen joka aiheuttaa virtsarakossa painetta eikä välttämättä tyhjenny kunnolla. Samoin nauhamainen kakka viittasi samaan ongelmaan. Tuosta sisälle merkkailusta tietysti olemme stressanneet jo lähes vuoden, sillä olemme pitäneet sitä käytökseen liittyvänä ongelmana. Koviltakaan rangaistuksilta ei ole Jasua säästelty, sillä parketit on pilalla jo osittain. Itku kurkussa on monet pissit puhdistettu ja saatuamme diagnoosin ymmärsimme koiraamme paremmin. Lisäksi lopetimme omat syytöksemme, emme ole sen huonompia koiranomistajia kuin aiemminkaan. Lokakuussa Jasu sai myös tardak-pistoksen, mutta emme huomanneet sen aiheuttaneen suurtakaan hyötyä. 

Jonen kohdalla pelkäsin puolestani rauhoittamista. Eläinlääkärimme onneksi on tottunut tähän rimpuilevaan potilaaseen ja niinpä pistos tuikattiin Jonen takajalkaan, vaikka koira huusi ja puntuili sylissäni. Muutaman minuutin jälkeen Jone jo torkahtikin syliini. Kumma kuinka koira muuttuu painavaksi ja elottomaksi hetkessä. Jonen kohdalla nukkuminen otti kieltämättä koville, sillä ei ole pitkä aika siitä, kun mietin elääkö koira elämää jonka se ansaitsee. Täytyy kuitenkin nyt todeta, että kyllä elää. Herra on niin hyvässä kunnossa, että koko hoitohenkilöstö ihmetteli Jonen täydellistä ihoa. Täytyykin kirjoittaa vähän myöhemmin siedätyksestä. Jone on perinyt isältään tuon tyttöjen perään haikailun, vaikka ei se todellakaan ole niin paha ollut ikinä. Se vaan on huutanut sisällä ja jättänyt syömättä usean päivän eväät. Luultavasti kastraatio vaikuttaa myönteisesti tuohon allergian hillitsemiseen ja toivottavasti se rauhoittaa herraa muutoinkin, turhista jutuista ei tarvitsisi aina repiä pelihousuja. Toisaalta Jonen sukua tuntien hirmuisen rauhallista sohvaperunaa siitä ei täysin ikinä saa. 

Jimin leikkausta mietin pisimpään, sillä se täyttää jo kuitenkin kuusi vuotta keväällä. Eläinlääkäri kuitenkin vakuutteli, että höyry jäisi pois ainakin osittain. Jimi nimittäin on ollut tosi helppo uros; se pitää puolensa, mutta ei haasta riitaa. Juoksuaikojen tullessa se on aiheuttanut hermojen kiristymistä ainoastaan sillä ettei ole tullut sisälle vaan on istunut pihalla säässä kuin säässä korvattomana. Toivon kyllä Jimin hiukan rauhoittuvan vetämisen ja poukkoilun suhteen tuon kastraation ansiosta. 

Leikkaus oli siis torstaina ja koko päivähän siellä meni, mutta hoito oli hyvää ja aiheutimme hiukan hilpeyttä tällä joukkokastraatiolla. Jokaista herraa valmisteltiin noin 30 minuuttia ennen leikkausta ja olin jokaisessa toimenpiteessä mukana. Luotin kyllä avustajiin sekä eläinlääkäriin, mutta tahdoin olla mukana. Silloin kun edellinen koira oli leikkauksessa niin uutta kaveria jo valmisteltiin. Herrat saivat onneksi olla yksin heräämössä ja sielläkin tietysti olin läsnä. Olin hommannut Kikan seurakseni sekä kantamaan rennot koirat. Nostoapua olisin varmaan saanut eläinlääkärin toimestakin, mutta kotona ei kukaan olisi ollutkaan apuna.

Herääminen tapahtui jokaisella omassa tahdissaan. Jone oli kohtalaisen virkeä jo heti tullessaan leikkaussalista. Sille oli tärkeätä, että olin läsnä. Kaveri ei tahtonut pitää silmiään kiinni kuullessaan vieraita ääniä, niinpä se piti silitellä aina uneen. Jasu puolestaan nukkui tyytyväisenä, mutta herätessään säikähti päähän laitettua tötteröä niin, että pissit ja kakat tulivat tuplaten alle. Se oli kieltämättä aika säikäyttävä kokemus, mutta onneksi siitä selvittiin. Jimi nukkui aika levollisesti ja heti heräillessään aloitti vinkumisen. 

Lähdimme klinikalta vielä herrojen ollessa tokkuraisia ja ilta menikin nukkuessa sekä valittaessa. Jasulle annoin illalla Tramal-kipulääkettä viisi tippaa, sillä se oli todella kipeä nostaessa. Kipulääke kuitenkin aiheutti sellaisen reaktion ettei lääkettä tehnyt mieli toiste antaa. Suusta rupesi tulemaan vaahtoa ja koira meni ihan sekaisin, istui elottomana sumentunein silmin. 

Illalla Jone ja Jimi tahtoivat jo hiukan ruokaa ja niinpä ne söivät nakkeja. Jasulle työnsin ainoastaan vettä ruiskulla, sillä se ei tahtonut syödä mitään. Yöksi teimme olohuoneeseen patjoista pedin ja niinpä minä nukuin kaikkien keskellä. Jimi valitti ja vaikeroi, Jone töni tötterö päässään lähes koko yön minua ja Jasu oli aivan eloton. Seuraavana päivänä onneksi minua jo katsoi kolme virkeätä silmäparia ja tiesin meidän selvinneen pahimmasta. 

Kävimme eilen pienellä lenkillä, mutta se vei kaikkien voimat, joten tänään käymme vielä pienemmän lenkin. Eikä kukaan edes tahdo ulos. Ruoka maistuu hyvin, tikit ovat saaneet olla aika rauhassa ja tötteröitä on pidetty mahdollisimman vähän päässä. Ainoastaan silloin kun herrat jäävät täysin ilman vartiointia, mutta ne hetket on karsittu minimiin, onneksi on äitiysloma :) Jimistä ei enää juurikaan huomaa kipuilua ja se söi ainoastaan yhden Norocarpin perjantaina. Jone puolestaan nuolee haavaa eniten ja muutoinkin on kärttysä, mutta kipulääkkeitä se ei ole suuhunsa laittanut, vaikka tarjottu on. Jasun haavat ovat isoja ja se nukkuu mielellään sen minkä pystyy. Jasu söi Norocarpia kolmena päivänä ja Clamovet antibiottikuuri on meneillään vielä jonkun aikaa. 

Julmaltahan temppu tuntui ja kieltämättä nuo rahat olisi voinut käyttää johonkin muuhunkin, mutta täytyy toivoa tuon tuovan helpotusta herrojen elämään. Lisäksi ajankohta oli mielestäni paras, kaikki kerralla veljeyden takia, ennen vauvan syntymää etteivät yhdistä näitä kahta asiaa toisiinsa ja toivo terveemmistä uroskoirista. Mitään kehäkettuja nämä eivät kuitenkaan ole ja näyttelytulosten pitäisi riittää käyttöpuolen kokeisiin sekä jopa valiotumiseen asti, elleivät sitten muuta sääntöjä. Joka tapauksessa me jatkamme paranemistamme.