Joku voisi luulla, että lomailu Sheriffien kanssa on tylsää, kun blogi täyttyy viikon aikana kummasti. Tylsää tämä kyllä vähän onkin, jätkät nukkuvat suurimman osan päivästä, eikä heitä tunnu mikään kiinnostavan. Eilen sentään saimme nauttia auringosta, ja siitä otettiinkin kaikki ilo irti. Olimme tuossa pihallamme lähes koko päivän, Jimi sai kaivaa kuoppaa ja Jone puolestaan juoksenteli hangella milloin mikäkin keppi suussa.
Eilen sain todisteen siitä, että Jimillä (tuolla usein niin tylsistyneen näköisellä kaverilla) on aivan loistava humoristinen tilannetaju. Käppäiltiin tuossa takanamme avautuvalla metsäsuikaleella, ja Jimin näyttäessä nuuskuttelevan jotain usutin pojan etsimään hajua. Jimi siis ymmärtää ryhtyä etsimään jotain kuullessaan käskyn; etsi haju. Testailen Jimiä aina välillä, josko jotain mainittavaa aina silloin tällöin löytyisi. Tällä kertaa Jimi pyöri ja hyöri kuusten alla, ja sitten ylpeänä esitteli löytämänsä hajun; naapurin koiran ison p*skan. Eihän siinä auttanut kuin vähän kehaista, löytöhän se sekin on, joskin ei niin toivottu. Käskin Jimiä taas etsimään hajun, ja kohta hihna kiristyikin niin, että sormet hihnan ympärillä napsahtivat. Nyt nenään oli siis tarttunut jotain ihan oikeaa jäljitettävää. Veto oli mahdoton, ja se yltyi kannustaessa. Pian Jimi osoitti kantoa, jonka päällä oli pieni suolistettu hiiri. Tietenkin poika sai hirmuiset kehut, vaikka näky ei ollutkaan mikään nätti. Jimin hyvä puoli on, ettei se yritä syödä noita löytöjään. Se vaan ylväänä kuuntelee kehut ja rapsutukset, ja sitten ollaankin valmiit jatkamaan matkaa. Eli lumien sulamista ja verijälkiharjoituksia odotetaan jo kovasti.
Isompi Sheriffi on nyt sitten ilmoitettu ensimmäisiin näyttelyihinsä. Kaiken pitäisi olla kuukauden päästä jo takana, ja ennen sitä pitäisi varmaan vähän harjoitella. Harmiksemme mätsäreitä ei ennen Ristijärven näyttelyä ole. Eli joudutaan näyttelyyn melkein kylmiltään, ja se ei ainakaan emäntää lohduta. Olen käynyt pienenä koiranäyttelyssä, lähinnä ihailemassa sakemanneja, mutta mitään kokemustahan siis ei ole. Onneksi työterveyslääkärin määräämiä rauhoittavia on vielä melkein paketillinen jäljellä. Sain noita rauhoittavia erääseen rokkoon (kyllä luit oikein), mutta niiden sekottaessa pään ne jäivät syömättä. Eli jos oikein pahasti näyttelyahdistus alkaa vaivaamaan, niin täytyy ottaa pari nappia kielen alle. Eihän ne doping-säännöt koske kuin koiraa, samahan se on missä kunnossa emäntä on... Tuo näyttely on kai aika pieni, mutta meille maalaisille ja kokemattomille se on iso juttu.
Nyt taidan ryhtyä googlaamaan näiden kuuluisien koirankouluttajien kotisivuja. Brad Pattisonin löysin jo mm. Facebookista. Se on se amerikkalainen jannu, jonka ratkaisu melkein joka ongelmaan on koiran ja ohjaajan välinen hihna. Olisi mukava lukea tyypin kirja (edellyttäen että sellainen on, ja mielellään käännetty suomeksi), sillä olen avoin kaikille tyyleille. Tosin se toteutanko mitään niistä oikein, on asia erikseen.
Mukavia keväisiä päiviä kaikille!
ps Tajusin tässä, että viikon päästä olenkin jo matkalla mäyräkoiran kotimaahan. Hienoa olisi, jos Berliinissä sattuisi näkemään edes yhden paikallisen mäykyn.
Eilen sain todisteen siitä, että Jimillä (tuolla usein niin tylsistyneen näköisellä kaverilla) on aivan loistava humoristinen tilannetaju. Käppäiltiin tuossa takanamme avautuvalla metsäsuikaleella, ja Jimin näyttäessä nuuskuttelevan jotain usutin pojan etsimään hajua. Jimi siis ymmärtää ryhtyä etsimään jotain kuullessaan käskyn; etsi haju. Testailen Jimiä aina välillä, josko jotain mainittavaa aina silloin tällöin löytyisi. Tällä kertaa Jimi pyöri ja hyöri kuusten alla, ja sitten ylpeänä esitteli löytämänsä hajun; naapurin koiran ison p*skan. Eihän siinä auttanut kuin vähän kehaista, löytöhän se sekin on, joskin ei niin toivottu. Käskin Jimiä taas etsimään hajun, ja kohta hihna kiristyikin niin, että sormet hihnan ympärillä napsahtivat. Nyt nenään oli siis tarttunut jotain ihan oikeaa jäljitettävää. Veto oli mahdoton, ja se yltyi kannustaessa. Pian Jimi osoitti kantoa, jonka päällä oli pieni suolistettu hiiri. Tietenkin poika sai hirmuiset kehut, vaikka näky ei ollutkaan mikään nätti. Jimin hyvä puoli on, ettei se yritä syödä noita löytöjään. Se vaan ylväänä kuuntelee kehut ja rapsutukset, ja sitten ollaankin valmiit jatkamaan matkaa. Eli lumien sulamista ja verijälkiharjoituksia odotetaan jo kovasti.
Isompi Sheriffi on nyt sitten ilmoitettu ensimmäisiin näyttelyihinsä. Kaiken pitäisi olla kuukauden päästä jo takana, ja ennen sitä pitäisi varmaan vähän harjoitella. Harmiksemme mätsäreitä ei ennen Ristijärven näyttelyä ole. Eli joudutaan näyttelyyn melkein kylmiltään, ja se ei ainakaan emäntää lohduta. Olen käynyt pienenä koiranäyttelyssä, lähinnä ihailemassa sakemanneja, mutta mitään kokemustahan siis ei ole. Onneksi työterveyslääkärin määräämiä rauhoittavia on vielä melkein paketillinen jäljellä. Sain noita rauhoittavia erääseen rokkoon (kyllä luit oikein), mutta niiden sekottaessa pään ne jäivät syömättä. Eli jos oikein pahasti näyttelyahdistus alkaa vaivaamaan, niin täytyy ottaa pari nappia kielen alle. Eihän ne doping-säännöt koske kuin koiraa, samahan se on missä kunnossa emäntä on... Tuo näyttely on kai aika pieni, mutta meille maalaisille ja kokemattomille se on iso juttu.
Nyt taidan ryhtyä googlaamaan näiden kuuluisien koirankouluttajien kotisivuja. Brad Pattisonin löysin jo mm. Facebookista. Se on se amerikkalainen jannu, jonka ratkaisu melkein joka ongelmaan on koiran ja ohjaajan välinen hihna. Olisi mukava lukea tyypin kirja (edellyttäen että sellainen on, ja mielellään käännetty suomeksi), sillä olen avoin kaikille tyyleille. Tosin se toteutanko mitään niistä oikein, on asia erikseen.
Mukavia keväisiä päiviä kaikille!
ps Tajusin tässä, että viikon päästä olenkin jo matkalla mäyräkoiran kotimaahan. Hienoa olisi, jos Berliinissä sattuisi näkemään edes yhden paikallisen mäykyn.
8 kommenttia:
Nyt alkoi meikäläistäkin Nellin näyttelyihin vieminen pelottaa. Ikinä en ole jalallani astunutkaan sellaiseen. :D
Hauskaa Saksan reissua, tosin varoitan jo etukäteen että mäykkyjen suhteen saatat pettyä. Ollessani lukioaikana Saksassa vaihdossa sain lähinnä pitkiä katseita isäntäperheeltäni kun Oldenburgissa aloin riemuissani hihkua mäykyn perään. :D Onneksi saksalainen "siskoni" sai selitettyä että "Joo, niillä on tommosia kaks kotona.Ei se seonnu." :)
Voisko niitä rauhottavia lähettää tännekin? Meillä ei kyllä ole kuin mätsärit edessä, mutta aika pelottavalta se silti tuntuu, kun ekaa kertaa ollaan menossa. Toivottavasti se ei huononna koiran arvostelua, jos emäntä pyörtyy kesken ympyrän kiertämisen.
Jos nimi Cesar Millan ei ole vielä tuttu, niin kannattaa häneen koulutusoppeihinsa tutustua. Meillä ainakin alkoi hihnassa kulkeminen luonnistua Cesarin ohjeiden avulla. Oltiin siis tapeltu hihnakäytöksen kanssa jo monta kuukautta, mutta sitten tän sedän metodien avulla Maurin kanssa lenkkeilystä voi nykyään jo melkein nauttia. :D Tyypiltä löytyy kirja nimeltä Koirakuiskaaja, sekä ilmeisesti Avalla pyörii/pyöri samaa nimeä kantava ohjelma.
Onnea näyttelyyn! Kyllä se hyvin menee. Onhan Jimi kuitenkin sen verran komea mäyryläinen, ettei kenestäkään ole hänelle haastetta. :)
Moro Nelli ja Iina!
Harmillista, jos saksalainen mäykky-laatu on huonompaa kuin meillä. Odotan kylläkin näkeväni edes yhden reissulla, tosin silloinhan aineisto ei ole ainakaan vertailukelpoinen. Toivottavasti löytäisin reissulta sentään miesväelle kunnon tuliaiset...
Ei toinna tulevia näyttelyitä pelätä, me vaan ollaan heikkohermoisia. Tai siis ilmeisesti vain itse emäntä on. Toiveissa olisi, että kuukaudessa pystyttäisiin treenaamaan Jimi kisakuntoon, siis ettei näyttelykehässä sitten tarviisi ravata ja vetää joka suuntaan. Tosin lähdetään hakemaan sitä H:ta, emmekä mitään parempaa, mutta työtähän senkin eteen joutuu tekemään. Onneksi tapahtumaan on vielä aikaa.
Morjens Mauri emäntineen!
Cesar Millan on tuttu tyyppi joo. Luin sen kirjan ja kattelin videoita netissä. Suu auki kyllä kattelin tyypin koirien käsittelyä, mutta mulla ei sellaisia taitoja ole siunattu. Olenkin nyt haltioitunut englantilaisen tädin, Jan Fennellin tyylistä. Hän opettaa ihmistä käyttäytymään suden tavoin, sillä koiraa on hankalampi saada puhumaan ihmisten kieltä. Isäntäväki vapisee kunhan pääsen kirjassa (Kuuntelen koiraani) pidemmälle... Hienoa, että teillä auttoi Cesarin tavat! Oliko ongelmana vetäminen, räyhääminen vai jotain muuta? Blogianne on kyllä mielenkiinnolla luettu, mutta uteliaisuuttani tahdon vaan tietää mihin Cesarin keinot auttoivat eniten. En sulje pois mitään vaihtoehtoja, paitsi siis tietenkin kurittamisen ja huutamisen.
Kyllähän sitä välillä itsekin huomaa karjahtavansa leijonan tavoin, mutta nyt tietäessään&tajutessaan, että pahentaa vaan tilanteen on parempi purra hammasta yhteen ja sulkea silmänsä. Viimeksi aamulenkillä Jimi yritti saada minua hermostumaan, syödessään kaikki tuulessa lentävät roskat. Ihme oli kuitenkin yön aikana tapahtunut, emäntä pysyi täysin vaiti, ja keskittyi Jonen kanssa seurusteluun.
Hyvinhän ne mätsärit ja näyttelyt teillä menevät. Tehän olette käyneet niissä harjoituksissakin! Ja Maurihan valtaa kehän kuin kehän valoisalla olemuksellaan ja upealla ulkomuodollaan! Tietenkin nappeja voidaan lähettää, kerrotte vaan osoitteen ja ajankohdan ;)
Tulee nyt pitkä sepustus, mutta olen itsekin ihan ällikällä lyöty, että pakko hehkuttaa.
Meillä oli ongelmana enimmäkseen vetäminen ja se, ettei Mauria juuri kiinnittänyt huomiota missä taluttaja kävelee. Lisäksi ukolla oli tapana tehdä semmosia äkkispurtteja, että sai välillä pelätä niskojen puolesta oikein kunnolla, kun ukko repäisi sata lasissa hihnan päähän.
Tehtiin vaan tylysti niin, että koira pistettiin kulkemaan selän takana, eikä Mauri saanut enää itse päättää milloin jää haistelemaan tai pissaamaan. Ei siis tietenkään millekään natsilinjalle lähdetty - kyllä Maurille annettiin useita pissa- ja haisteluhetkiä, mutta niiden ajankohdasta päätti vain isäntä. Sitten kun koiralle alkoi valkenemaan ettei enää saakaan määrätä tahtia, niin päästettiin Mauri sitten tohon rinnalle kulkemaan. Nyt alkaa jo sujumaan hienosti, vaikka vielä Mauri välillä yrittää kiriä ensimmäiseksi, mutta nopeasti palaa paikalleen, kun vähän antaa äänimerkkiä. ;) Mitä hienommin Mauri osaa pysyä sillä omalla paikallaan kävelemässä, niin sitä enemmän hänelle suodaan vapauksia, eli saa käydä haistelemassa yms. kunhan ei vaan taluttajan edelle mene.
Kaikista ihmeellisintä tässä menetelmässä oli se, että se alkoi heti toimimaan! Siis jo ensimmäisestä lenkistä lähtien Mauri tajusi, ettei olekaan enää se kuka määrää, vaan suht kiltisti jäi käpsyttelemään selän taakse. Muutenkin koira on alkanut ottamaan paljon rennommin lenkkeilyn, kun sen ei itse tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin seurata johtajaa. Ohitukset menee vielä vähän niin ja näin, mutta parannusta on tullut tähänkin, kun koira kulkee siinä vierellä, eikä huitele siellä missä huvittaa ja ryntäile päättömästi muita koiria moikkailemaan. Tuo itsellekin lisää varmuutta ohituksiin, kun ei tarvitse häsläillä koiraa siihen viereen, kun se kulkee siinä jo valmiiksi. :)
VAROITUS! Tuli kohtalaisen piiiitkä vastaus Maurille... varaa mukava lukuasento ja kanansiipiä seuraksi.
Teidän kokemuksestanne innostuneena käytiin Jimin kanssa eilen erilainen lenkki. Olen saanut Jimin kävelemään kahden vuoden aikana melkoisen nätisti hihnassa, siis veto on ollut sellaista, että poika on yhdellä sormella pidettävissä. Tosin mäykky-kävelyt ovat toinen juttu...
Joka tapauksessa joskus tuokin vähäinen kiriminen ärsyttää. Siispä eilen puin Jimin päälle vedonestovaljaat, joita Sheriffi ei ole koskaan nähnytkään. Päätin ulko-ovesta astuessa, että minuahan ei edes yritetä nykiä. Eikä siihen tarvittu mitään kovia otteita käyttääkään. Jimi pysyi koko ajan vierellä, joskin välillä vähän muistutin paikasta. Meillä meni tosi hyvin, jopa autotien reunassa käveleminen ei tuottanut ongelmia. Vaan poika sipsutteli aivan tyytyväisenä, ja luotti siihen ettei kukaan aja päälle. Tosin itsekin yritin pysyä rauhallisena. Aikaisemmin olen papattanut niistä autoista ja kuskeista ääneen, ja ilmeisesti se on tarttunut Jimiin. Eli siis me molemmat ollaan inhottu varusmiesten iltalomille pääsyn hetkeä.
Ajattelinkin, että selvennän herralle nyt tuon kävelyn idean vielä vahvemmin. Eli huonosti istuvia valjaita käytetään vain liinan kanssa tarpoessa metsässä. Olen jostain nimittäin lukenut ettei jälkikoiraa saa ikinä kieltää vetämisestä. Eli kun mennään johonkin pusikkoon, vetäköön Jimi sen minkä tahtoo, ja kulkekoon edellä. Ihmisten ilmoilla oltaessa sitten vaaditaan käytöstapoja, sekä edes satunnaista kontaktia. Näinhän se on ollut aiemminkin, ja Jimi on aika hyvin sen sisäistänyt, mutta aina voi pystyä parempaan.
Kannattaa lukea se Jan Fennellin kirja Kuuntelen koiraani. Sillä on muutama muukin teos, ja kunhan olen nuo viimeksi lainaamani koirakirjat lukenut päätän varata kyseisen tädin muutkin teokset. Meillä ei vielä juurikaan ongelmia ole, mutta hyvähän se on kunnioittaa koiraa koirana, eikä tehdä siitä perheen lapsen korviketta. Jimikin on jo Jonen tullessa siitä nimikkeestä joutunut luopumaan, joten ei ole oikeudenmukaista jos titteli vaan siirretään pienemmän niskaan.
Mukavaa omistaa itsepäinen mäyräkoira, ja jos sen saa tekemään edes jotain ihmisen tahdosta on se vielä mukavempaa!
Voi kuinka hauskaa kuulla, että lenkkeily sujui hyvin! Tuo rauhallisena pysyminen vaatii kyllä harjoittelua. Meilläkin monet kerrat jännittävinä koetut asiat menny kauheaksi sähellykseksi ja panikoinniksi todennäköisesti juuri sen takia, kun olen ruvennut "rauhoittelemaan" Mauria, vaikka pitäisi vaan jatkaa matkaa kylmän rauhallisesti.
Meilläkin on pidetty sellaista periaatetta yllä, että ihmisten ilmoilla kävellään nätisti, mutta metsässä Mauri saa sitten päättää omasta tahdistaan. Koira kun on aina niin innoissaan metsällä, niin ei tulisi mieleenkään alkaa rajoittamaan toisen tohellusta.
Täytyy laittaa tuo kirjan nimi korvan taakse. Kirjahyllyssä odotteleekin lukijaansa jo Erkki Pulliaisen Koiran käyttäytyminen-kirja ja Anders Hallgrenin Koiraongelmia ja ongelmakoiria. Mielenkiinnolla noita teoksia lueskelen, kun pystyy sitten paremmin tulkitsemaan koiraa ja muuttamaan omaa käytöstään tarpeen mukaan. Kyllähän koiraa pitäisi käsitellä koirana, eikä lapsen korvikkeena tai jonain munanjatkeena. Se maailman söpöin fifikoirakin kun periytyy sudesta eikä pehmoleluista. Kyllä Mauristakin puhutaan "meidän vauvana", mutta pyritään kuitenkin siihen, että koira=koira ja lapsi=ihminen. Maurin myötä meidän perheestä on tullut lauma ja Mauri kuuluu sen alimmaiseksi jäseneksi.
Täytyypä itsekin tallentaa nuo kirjat johonkin muistilokeroonsa. Ärsyttää vain kuinka kirjoissakin on ristiriitaisia neuvoja. Jimin kanssa huomattiin ainakin, että sitä mitä toinen kirja kehui toinen sätti. Kait pitää valita maalaisjärjellä se itselle sopivin tapa. Mielestäni Jimissä on hiukan selvää rauhoittumista huomattavissa, vaikka tätä uutta tekniikkaa ollaan vasta muutama päivä hehkutettu. Vielä kylläkin käytiin metsälenkki liinan kanssa, mutta jo pientä kontaktin löytymistä oli myös havaittavissa. Toivottavasti tulevana talvena poikaa voisi pitää irti (siis tietäen, että luoksetulossa ei juuri ongelmia tule) jo edes joskus Paljon ei siis toiveissa ole, mutta on sekin jo riistaviettiselle koiralle iso askel.
Lähetä kommentti