Mökkeilyä

Viime viikko meni hyvin, suurimmaksi osaksi elämä oli tasaista, mutta muutaman kerran piti myös ärähtää. Jimillä on suuri tarve miellyttää meitä eikä se tahallaan pahojaan tee ja sekin pahanteko on lähinnä liittynyt edelleen sanomalehtiin. Täytyy muistaa ennakoida tilanteita nostaa kaikki tärkeämmät tavarat ylös ja pitää kengät näkymättömissä. Kun ei ole kiusaukset esillä ei pysty tekemään pahojaan, mie yritän päästä mahdollisimman vähällä kieltämisellä.

Edellinen mökkireissu meni niin loistavasti, että olimme myös viime viikonlopun mökillä. Lähdettiin jo perjantaina koko porukan kanssa jotta kerittäisiin nauttia luonnosta mahdollisimman paljon. Perjantai olikin yllättävän lämmin, jopa niin lämmin että Jimi kävi yksin uimassa. Menimme saunomaan Juhan kanssa ja Jimi jäi Juhan vanhempien seuraksi istuttelemaan kukkia. Ei mennyt kauan kun Tuula jo toi Jimin paita märkänä sylissään ja kauhistunut ilme kasvoillaan. Luulin että nyt on tapahtunut jotain todella vakavaa. Sain kysyttyä mikä teille on tullut kun Tuula jo kertoi Jimin jääneen muutamaksi sekunniksi ilman haukan katsetta. Tuula oli tietenkin hätääntynyt ja ryhtynyt huutelemaan poikaa. Onneksi Tuula oli katsonut myös järvelle ja kappas, siellähän se meidän Jimi oli pienessä aallokossa uinut korvat lerpattaen kohti ulappaa. Tuula sai aikansa huudella uimamaisteria ja vihdoin tämä kääntyi rantaa kohden. Vesi oli +19 asteista, mutta varmuuden vuoksi otimme Jimin saunomaan lattialle. Siellä se istui tyytyväisenä nauttien olostaan. Saunan jälkeen kuivattiin turkki ja korvat, Jimi myös taisi hiukan näytellä kovaa kohtaloaan, sillä se halusi vain istua sylissäni vapisten vaikka muilla oli saunamökillä otsa märkänä kuumuudesta. Lauantaina ja sunnuntaina uiminen ei enää kiinnostanut eikä maistuneet luonnon antimet kuten sammal ja mädäntynyt linnunmuna, nehän ovat todellisia aarteita mutta pe-la välisenä yönä oksentaminen sai Jimin pienen pään miettimään olivatko ne sittenkään sen arvoisia.

Kotimatkalla kokeiltiin myös josko Jimi tulevaisuudessa istuisi omissa turvavöissään. Jimi oli reppanan näköinen ja miusta se näytti lähinnä eläinrääkkäykseltä kuin nautinnolliselta automatkalta. Turvavyöt eivät kyllä tule kuuloonkaan, täytyy varmaan käydä katsomassa uudemman kerran niitä kuljetuskasseja. Sekään ei ole mielestäni inhimillinen ratkaisu, mutta eihän Jimi voi vapaanakaan autossa olla. Tilasin muuten viime viikolla meille vähän isomman auton, Mazda 3:n johon saisi turvaverkon takakontin ja takapenkin välille, mutta mielestäni Jimi saa istua takapenkillä, olipa auto miten uusi ja hieno tahansa, onhan hän perheenjäsen. Siispä tuo kuljetuskassi sopivan isona on kai parhain vaihtoehto ja sitähän voi sitten hyödyntää mahdollisesti myöhemmin näyttelyurallamme.

Tänään kävimme hakemassa eläinlääkäriltä ensimmäisen rokotteen ja mikrosirun. Toimenpide jännitti enemmän meitä kuin Jimiä. Jimille oltiin kerrottu moneen kertaan miten se lääkäri tekee rokotuksen, ihan vaan vaikka itseämme varten, sillä Jimi oli kuin esimerkki-potilas vastaanotolla. Menimme sinne häntä heiluen ja ensimmäisen hoitajan nähdessä tuli ilopissit. Siinä kävi sitten moni hoitaja ihastelemassa lastamme ja Jimi tietenkin nautti tästä kaikesta huomiosta. Siirryimme tutkimushuoneeseen jossa Jimi oli taas innoissaan. Eläinlääkäri ei meinannut ensin huomioida potilastaan tarpeeksi, ja Jimin täytyikin mennä ottamaan selvää mikä mies se tämmöinen Jussi Hyvönen oikein on. No sitten päästiin itse asiaan; tutkimuspöydällä Jimi antoi katsoa itseään paitsi hampaat, niiden tutkiminen jäi lähinnä kulmahampaiden varaan. Rokotus sujahti huomaamattomasti nahkan alle, Jimi söi toisella kädellä tarjottua keksiä ja otti samalla rokotteen vastaan. Sitten olikin sirun aika, kolmen ihmisen voimin sekin onnistui. Juha piti Jimiä tiukasti kiinni, mie olin tarjoavinani makupalaa ja eläinlääkäri napautti sirun paikalleen. Samassa kun siru oli nahkan alla ovi aukesi ja hoitaja tuli sisään. Pieni vinkuminen loppui siihen ja taas oltiin rapsuteltavana, ja ilopissit tutkimuspöydällä.

Nyt ollaan käyty ensimmäisen kerran kunnollisella lenkillä. Kierrettiin ihan uutta pyörätietä pitkin. Kyseistä pyörätietä/polkua aloiteltiin tekemään vähän aiemmin kun Jimi tuli meille ja nyt se on valmistunut kuin meitä varten. Jimi kulkee rohkeasti hihnassaan ja ensimmäisenä meitä tulikin vastaan Manu (4kk), jota emme olleet koskaan aiemmin nähneet. Manu haukkui kimakalla äänellä ja Jimi katsoi ihmeissään. Seuraavaksi tuli isompi porukka lapsia ja aikuisia, piti tietenkin nautiskella selällään tuosta kaikesta huomiosta. Sitten vastaan tuli parit pyöräilijät, Jimi laittautui oikein hellyttävimpään asentoonsa ja mitäs tapahtuikaan: nämä pyöräilijät vaan painoivat ohitse. Sitten seuraavaksi tuli vastaan nainen kahden kissansa kanssa. Jimi olisi tahtonut mennä naisen luo, mutta kissat olivat liian lähellä. Kun silitin toista kissaa lenkkipolulla kyyköttäen Jimi tuli istumaan kainalooni ja katsoi ihmeissään mikähän tuo sitten luulee olevansa. Sitten myös kävimme istumassa tien vieressä katsoen ohi ajavia autoja ja näimme jopa linja-auton. Jimi olisi voinut mennäkin kävelemään ihan vilkkaan tienvarteen, mutta aloittelemme pienin ja varmoin askelin ja reitein. Mutta ihanalta tuntui edes tuo pienen pieni lenkki, Jimi kulki kuin unelma, makupalat eivät oikein maistuneet mutta sanalliset kehut tuntuivat antavan itsevarmuutta. Ja minäkin pääsin kuukauden tauon jälkeen lenkille, olen pyhittänyt kaiken vapaa-ajan Jimille ja käynyt pyöräillen töissä. Pikkuhiljaa pääsemme nollaamaan työpäivän pitkällä lenkillä metsässä, ihanaa.