Ajoimme tänään Jontsauksen kanssa kaupunkiin pitkän harkinnan ja sääennusteiden tutkimisen jälkeen. Villakoirat olivat järjestäneet kohtalaisen ison mätsärin Citymarketin pihalle, ja tällä kertaa mekin oltiin paikalla osallistujien joukossa.
Jone ilmoitti heti autosta hypätessään runsahkolla haukunnalla saapumisensa, mutta emännän kiristäessä hihnaa sekä ääntä koiruus älysi olla hiljaa. Sitten voitiinkin nautiskella hiostavasta ilmasta ja koiramaisesta tunnelmasta. Odottelimme vuoroamme vähän syrjemmässä naapurin kanssa jutustellen, eikä siis handlerinä toiminut emäntä kerinnyt jännittää osallistumista sekä tulevaa esiintymistä.
Esiinnyimme numerolla 5 B ja katsoinkin kilpakumppinin olevan kovaa tasoa. Tyttö oli ehkä 10 v. ja koira sheltti. Hävetti suunnattomasti juosta niiden perässä, kun tyttö esitti oman koiransa loistavasti, eikä koiralla tainnut olla muuta mahdollisuuttakaan kuin juosta loistavasti. Jone kyllä vipelteli hihnassa hienosti, se ei näyttänyt ollenkaan jäniksen loikkimiselta eikä hihnastakaan pitänyt repiä. Onneksi häpeäni kesti vain hetken, sillä tuomari ei erottanut minkä rotuinen koira hänellä oli arvosteltavana. Se luuli, että Jone on basset! Kyllä meidän naapurustossa jopa palosammuttimen kokoiset nassikat tunnistavat Jonen mäyräkoiraksi. En siis viitsinyt ottaa stressiä esiintymisestämme, mutta päätin tehdä siitä hauskan tapahtuman toista kertaa esiintyvälle "bassetilleni". Kannustin ja vikisin kuin vinkulelu Jonelle, ja sehän juoksi kehän yksinään hienosti. Edes nenä ei ollut maassa! Ja se seisonta, se sujui maassa todella hienosti ilman minkäänlaista apua, jopa ryhmässä. Saimme ihan odotuksellisesti sinisen nauhan (vihreää paperinarua) ja jäimme odottamaan uutta vuoroamme.
Sinisten kehästä jatkoon pääsi neljä ja kaksi tippui; me ja joku pikku handleri karvattoman koiransa kanssa. Harmitti sinällään, sillä Jone teki mielestäni hyvän suorituksen. Se juoksi kivasti, näytti hampaat ja antoi tutkiskella itsensä eikä muutenkaan pahemmin mutkuillut pöydällä. Seisonta on kylläkin Jonen parasta aluetta, tosin täytyy kattoa noista kuvista mikä se aivan oikea asento on ja korjata mahdolliset virheet nyt heti ennen kuin niistä tulee tapa. Tosin aina ei riitä oma hyvä suoritus, jos naperot ovat treenanneet koko kesälomansa esiintymistä, eikä tuomarikaan erota arvosteltavaa rotua (hänen mielestä Jone on liian lihaksikas mäykyksi, onneksi Jimi ei ollut paikalla). Tästäpä on mukava jatkaa taas treeniä ja kohti uusia mätsäreitä. Toivottavasti jatkossa on paremmat palkinnot, me saatiin Doven tuotteiden kylkiäiseksi tarkoitettu kaulakoru joka oli rikki. Tosin tuskin sille mitään käyttöä olisi ehkänäkään löytynyt, mutta onhan se muisto Jonen portfolioon.
Huomenna otankin Jimin kanssani metsään lenkkeilemään, se nimittäin mököttää vähän. Jimi tietenkin olisi tahtonut mukaan mätsäriin, enää ei muisteta eilen ratkottua harjoitusjälkeä ollenkaan, mutta eipä siitä enempää (kerrotaan sitten sunnuntaina kuinka mejässä kävi)... Tosin jouten ei isompikaan Sheriffi ollut sillä se kävi pyöräilemässä jälleen. Matkaa oli taittunut isännän kanssa 9,5 kilometriä ja huippunopeus oli ollut 25 km/h. Jone puolestaan on väsynyt kaikesta kokemastaan ja näkemästään...kohta siis molemmat kaverit sammuvat sauhalyhdyn tavoin omiin sänkyihinsä.
Jone ilmoitti heti autosta hypätessään runsahkolla haukunnalla saapumisensa, mutta emännän kiristäessä hihnaa sekä ääntä koiruus älysi olla hiljaa. Sitten voitiinkin nautiskella hiostavasta ilmasta ja koiramaisesta tunnelmasta. Odottelimme vuoroamme vähän syrjemmässä naapurin kanssa jutustellen, eikä siis handlerinä toiminut emäntä kerinnyt jännittää osallistumista sekä tulevaa esiintymistä.
Esiinnyimme numerolla 5 B ja katsoinkin kilpakumppinin olevan kovaa tasoa. Tyttö oli ehkä 10 v. ja koira sheltti. Hävetti suunnattomasti juosta niiden perässä, kun tyttö esitti oman koiransa loistavasti, eikä koiralla tainnut olla muuta mahdollisuuttakaan kuin juosta loistavasti. Jone kyllä vipelteli hihnassa hienosti, se ei näyttänyt ollenkaan jäniksen loikkimiselta eikä hihnastakaan pitänyt repiä. Onneksi häpeäni kesti vain hetken, sillä tuomari ei erottanut minkä rotuinen koira hänellä oli arvosteltavana. Se luuli, että Jone on basset! Kyllä meidän naapurustossa jopa palosammuttimen kokoiset nassikat tunnistavat Jonen mäyräkoiraksi. En siis viitsinyt ottaa stressiä esiintymisestämme, mutta päätin tehdä siitä hauskan tapahtuman toista kertaa esiintyvälle "bassetilleni". Kannustin ja vikisin kuin vinkulelu Jonelle, ja sehän juoksi kehän yksinään hienosti. Edes nenä ei ollut maassa! Ja se seisonta, se sujui maassa todella hienosti ilman minkäänlaista apua, jopa ryhmässä. Saimme ihan odotuksellisesti sinisen nauhan (vihreää paperinarua) ja jäimme odottamaan uutta vuoroamme.
Sinisten kehästä jatkoon pääsi neljä ja kaksi tippui; me ja joku pikku handleri karvattoman koiransa kanssa. Harmitti sinällään, sillä Jone teki mielestäni hyvän suorituksen. Se juoksi kivasti, näytti hampaat ja antoi tutkiskella itsensä eikä muutenkaan pahemmin mutkuillut pöydällä. Seisonta on kylläkin Jonen parasta aluetta, tosin täytyy kattoa noista kuvista mikä se aivan oikea asento on ja korjata mahdolliset virheet nyt heti ennen kuin niistä tulee tapa. Tosin aina ei riitä oma hyvä suoritus, jos naperot ovat treenanneet koko kesälomansa esiintymistä, eikä tuomarikaan erota arvosteltavaa rotua (hänen mielestä Jone on liian lihaksikas mäykyksi, onneksi Jimi ei ollut paikalla). Tästäpä on mukava jatkaa taas treeniä ja kohti uusia mätsäreitä. Toivottavasti jatkossa on paremmat palkinnot, me saatiin Doven tuotteiden kylkiäiseksi tarkoitettu kaulakoru joka oli rikki. Tosin tuskin sille mitään käyttöä olisi ehkänäkään löytynyt, mutta onhan se muisto Jonen portfolioon.
Huomenna otankin Jimin kanssani metsään lenkkeilemään, se nimittäin mököttää vähän. Jimi tietenkin olisi tahtonut mukaan mätsäriin, enää ei muisteta eilen ratkottua harjoitusjälkeä ollenkaan, mutta eipä siitä enempää (kerrotaan sitten sunnuntaina kuinka mejässä kävi)... Tosin jouten ei isompikaan Sheriffi ollut sillä se kävi pyöräilemässä jälleen. Matkaa oli taittunut isännän kanssa 9,5 kilometriä ja huippunopeus oli ollut 25 km/h. Jone puolestaan on väsynyt kaikesta kokemastaan ja näkemästään...kohta siis molemmat kaverit sammuvat sauhalyhdyn tavoin omiin sänkyihinsä.
3 kommenttia:
Anteeksi nyt vain, mutta mikähän ihme tuomarille on iskenyt, jos ensin epäilee koiraa bassetiksi (se "löysin" versio oletettavasti) ja sen jälkeen toruu liian lihaksikkaasta ulkomuodosta? Auringonpistos ehkä? Kyllähän sitä nyt koiralta lihaksia pitää löytyä!
Jotenkin mua aina tuppaa huvittamaan, kun ihmiset kysyy minkä rotuinen Mauri on. Eikö aikuiset ihmiset muka mäyräkoiraa tunnista? Tänäänkin eläinkaupan tädin piti varmistaa, että onhan tuo hänen jaloissaan pyörivä pitkäselkäinen ja lyhytraajainen otus varmasti mäyräkoira. Ensin meinasi leuka tippua ja sen jälkeen pokka pettää. Onhan Maurilla tietenkin ison koiran ego, mutta eikai se nyt niin paljon voi hämätä, että rotua tarvitsee ruveta miettimään?
Täytyy varmaan ensikerralla sanoa tuomarille että oikeasti se on rottwailerin pentu... :D
Näillä blogimäykyillä näyttää olevan melkolailla noita alter egoja. Olisikohan syytä ottaa yhteyttä supoon ja ehdottaa heille soluttautuja-mäykkyjä, joita ei hevillä tunnisteta? ;)
Mauri & Iina K ja Nelli: No kyllä mie oon tuota tapausta hyvin huvittuneena muistellut. Hyvä sentään, että tuomari oli tunnistanut naapurin koiruuden cockeriksi ja he sentään pärjäsivät. Pelottaa jo ihan ajatella kuinka lihaksikas Jonesta tuleekaan, kun jo nyt muistuttaa kookkaampaa rotua. Harmillisesti Jone on epäilyttävän värinen rotikaksi tai dobberiksi, mutta muutenhan se varmaan menisi täydestä isomman koiran pennusta. Tai täydestä ainakin aikuisten kesken... lapsethan tuon oikeasti tunnistavat. Ja naapuruston lapset tunnistavat jopa nimeltä, ilmeisesti ovat tarkkaan lukeneet sitä Jonen katoamislappua. Välillä on jopa häpeällistä taluttaa noinkin tunnettua koiraa... =)
Lähetä kommentti