Blogi, päiväkirja netissä

Aloitin kirjoittamaan blogia aiemmassa muodossaan hetki ennen kuin Jimi tuli taloon. Blogi oli vain ja ainostaan Jimin, sen kummempaa tarkoitustakaan ei ollut. Lähinnä se kai oli tapa kertoa kuulumiset kasvattajalle ja niille joita sattuisi kiinnostamaan. 

Tassuttelijoiden lisääntyessä kirjoitus mäyräkoiran mietteistä siirtyi siihen, että emäntä siirtyi kertojaksi ja blogi muutti nimensä sekä tyylinsä lähemmäs nykyistä muotoaan. Blogi starttasi vuonna 2007 ja nyt ollaan tässä pisteessä, että luetaan ohjekirja ;)

Itselläni ei ole koulutusta kirjoittamiseen ja yhdyssanat sekä kielioppi on pahinta mitä tiedän...mutta sitkeästi yritän säätää kirjainten kanssa. Lisäksi olen huono ja laiska lukemaan eli luultavasti olisin päässyt helpommalla blogia pitämättä. Isäntä puolestaan hoitaa koodituksen, ulkoasun ja sen, että näkyvyyttä on.

Mutta siis törmäsin kirjastossa Miki Toikkasen ja Noora Kanasen Blog by the book blogioppaaseen. Siitä tämä postaus sai aiheensa.

Kirjassa esitellään 17 eturivin bloggaria sekä sitä mitä pitää ottaa huomioon blogia perustaessa, kirjoittaessa jne. Yllättäen kenenkään aiheena ei ole mäyräkoira, koira tai mikään muukaan lemmikki. On kyllä edustettuina muoti, lifestyle, valokuvaus... Luultavasti "pelkästä" koirablogista ei oikeat ammattilaiset kiinnostu. Itseäni nämä täydellisiä kuvia sisältävät lifestyle-blogit tympivät. Olisi hienoa, jos koti olisi viimeisen päälle laitettu, joka taulu olisi itse maalattu, jokainen ateria olisi luomulähiruokaa ja lapset olisivat iloisena tyllimekoissaan. Mutta niin ei tässä kodissa tule ikinä olemaan. Olen vahvasti sitä mieltä ettei kenenkään elämä voi olla niin täydellistä, mutta sellainen kuva täytyy antaa. Tosin kirjassa todetaan ettei liian ruusuista kuvaa saa hehkuttaa. Eli joku muukin on tympääntynyt samaan?

Kirjan herätys itselleni oli siis ensinnäkin se, että täytyisi miettiä tyylisuuntaa jatkoa ajatellen. Toisekseen kuvien tulisi olla parempi laatuisia, niitä pitäisi olla teksteissä enemmän. Myös kultainen kutonen (kokokuva, lähikuva, maisemakuva ja kuvat yksityiskohdilla) tulisi sisällyttää johonkin. Jeps! Puolustukseksi sanon kuviini seuraava; minulla on mukanani sekä ladattuna vain iPhone + usein kolme koiraa sekä 2 v. lapsi. Ei siis järkkäriä ammattivalikuvaajalla. Kuvien laatu tai määrä ei siis tule ratkaisevasti muuttumaan. Valitan.

Oppaan mukaan tekstin pitäisi olla minua itseäni. No siinä onnistun, kaikkine murteineni sekä kielioppivirheineni. Oman lisänsä tuo myös puhelin oman ennakoivan kirjoituksensa kanssa. En muista edes milloin olisin kirjoittanut koneella, on niin näppärää blogata tällä samaisella älypuhelimella, joka jo sisältää ne kuvat. Siispä ei tarvitse käyttää aikaansa kuvien siirtämiseen, pienennykseen tai siihen, että sitten bloggeri työntää ne joka tapauksessa väärinpäin ja pitää ne muokkauksesta huolimatta väärinpäin.

Kirjoitustapa puolestaan ei saisi olla pelkästään valitusvirsi. Petrattavaa siis löytyy... Ja vaikka kuinka lukijat olisivat tervetulleita kieli pysyy kotikielessä. Meillä ei ole tarvetta vääntää millään tankeroenkulla.

Myöskään ammattilaisiksi emme tällä saralla halua eli postauksia ei tule 4-6 kertaa viikossa. Eikä luultavasti pokkamme riitä hankkiaksemme sponsoreita. Tosin sponssaus olisi rahanarvoista, mutta aikamoinen kynnys olisi lähteä ns. hattukourassa hakemaan mainostuotteita. Voitais me kyllä muutama tuotearvostelu tehdä jo olemassa olevista ja hyväksi huomatuista tuotteista. Pitäiskö kuitenkin yrittää saada uudet talutushihnat joka jätkälle testiin?! Voitais me niistä sitten joku postaus tekaista.

Mitä siis oppaasta jäi mieleen?! Ainakin se, että pitäisi ahkerammin lukea toisten blogeja, kommentoida, aktiivisesti houkutella lisää lukijoita, pitää jo olemassa olevat lukijat kiinnostuneina, haistella trendejä ja uudistua itsekin. Vaikuttaa aika haastavalta, mutta ehkä jatkossa tullaan sitten näkemään mikä on asukoodi lenkillä, millä kastikkeella nappula tarjoillaan sekä julkaistaan muutama selfie/belfie/mälfie. Kenties, kenties...

Uusia haasteita ja postauksia kohti sekä aurinkoista viikonloppua toivottaen,

Sheriffit

Synttärisankari Jimi, 8v

Hyvää syntymäpäivää, Mestarimäyräkoira-Jimi!

Päivää taas Tohtori Kivuton

Sunnuntain ja maanantain välisenä aamuyönä Jone herätti vähän ennen kelloa, syynä oksennus. Syötiin normaalisti aamunappulat ja lähdettiin lenkille. Työpäivän jälkeen kotona olikin yllätys. Lattiat täynnä limaista oksennusta eikä kukaan näyttänyt erityisemmin kärsineeltä. Takapihalla paljastuu se, että Jone on kipeä. Se seisoi keskellä pihaa ja näyttää toisille hampaita.

Hetkeä myöhemmin kaveri oksentaa jälleen. Ei syö, kääntää päänsä kun tarjotaan nakkia ja juustoa eli hänen suuria herkkuja. Jone siirtyy piiloon nukkumaan täristen ja kohta oksentaa jälleen. Iltalenkille ei tahdo lähteä eikä myöskään syö mitään, sillä vesikään ei pysy sisällä.

Tiistai aamuna teen ratkaisun ja pakkaan Jonen mukaani töihin. Onneksemme saamme ajan klo 11 omalle luottolääkärillemme. Jone rauhoitetaan heti ja otetaan röntgenkuvat. Oireet viittaavat niin vahvasti jonkun aiheuttamaan tukokseen ja epäilystä vahvistaa se, että sunnuntaina syöty luu on hotkaistu ennätysvauhdilla.

Kuvista selviää luunsirujen aiheuttama tukos eikä vatsassa siis liiku mikään minnekään. Hoitona pistokset pahoinvointiin, kaupasta purkillinen parsaa (joka tekee suojan sirujen ympärille) ja parafiiniöljyä palan painikkeeksi.

Menemme takaisin työpaikalleni ja saan muutaman kummaksuvan katseen kantaessani viltteihin käärittyä nukkuvaa koiraa. Jone koppiin ja itse töihin. Suurin osa toimistolla oli tietoisia, johtajaa myöten potilaasta, jolle päivän aikana tulikin paljon huomiota. Jone käyttäytyi kyllä todella hienosti ollakseen Jone. Aamulla saapuessaan sekä päivällä lähtiessä lääkäriin se haukkui, mutta muutoin makoili kopissaan. Se teki loistavaa promotyötä mäyräkoirien maineen eteen. Kulki kontaktissa ala-aulasta hissiin, työhuoneeseen sekä antoi kaikkien rapsuttaa itseään. Toki Jone oli vain 30 % oma itsensä. Töissä oli turvallisempaa lepäillä sekä heräillä uniltaan, koska kotona olisi ollut kaksi muuta touhuajaa, eikä näin mennyt edes kerrytettyjä liukumia. Suuret kiitokset siis ymmärtäväisille työkavereille.

Tiistaina illalla ruoka maistui jo hiukan pysyen sisällä. Tosin parsa ja parafiiniöljy eivät tuottaneet tulosta. Eivätkä ole tuottaneet vielä näin keskiviikko iltanakaan. Nyt Jone siis jatkaa pulleroisena illanviettoa ja toivotaan, että luunsirut tulevat luonnollisia tietä pitkin pois. Jatkossa varmaan ei sitten olekaan luita tarjolla. 

Kyllä tämä taas niin säikäytti ja pisti itkemään. Myös koko muu lauma Eveä myöten oli huolesta kalpeana. On ne vaan niin tärkeitä kavereita <3

Viikonloppu vierähti

Viikonloppu oli säiden puolesta mitä parhain. Oltiin ulkona ja hyödynnettiin golfkenttää omiksi tarpeiksemme. Vaikka oltiin siellä lauantaina heti klo 8 jälkeen, niin emme olleet ainoita. Siellä oli nimittäin ruuhkaksi asti hiihtäjiä, lenkkeilijöitä, koiran kanssa peuhaavia sekä pulkkailijoita. Ja miksikäs ei olisi ollutkaan. Sehän on hyvää harrastemaata.

Ilokseni huomasin, että Jimi pysyy hyvin vapaana kontaktissa, sillä nähdessäni hiihtäjän sain sen kertakutsusta luokseni ja hihnaan. Mainitaan nyt ettei muut olleet edes irti. Olen itse tarkka irti- ja kiinnipidoista, joten meidän hauvat pysyvät narussa. Sitä paitsi tässä parin viikon aikana olisi ollut kohtalokasta päästää irti ja katsoa sitten telkkarista, kun oma koira juoksee keskellä ampumahiihdon MM-kisoja :) Kisapaikan makkarat nimittäin tuoksuivat muutamalla

lenkillä ikävästi nenäämme. Tässä vielä meidän oma seinänousumme, eli entinen laskettelurinne jota hyödynnetään kunnonkohtotuksessa.
 

Sunnuntaina sitten käytiin I-S mäykkyjen järkkäämässä agilityssä Jimin kanssa. Kyllä oli pojalla kivaa! Emäntä sai taas mietittävää ja murehdittavaa, kun ei silloin aikanaan älynnyt harrastaa lajia tavoitteiden kanssa. Mutta toisaalta oma koordinaatio ei vain toimi, joten ensin pitäisi kouluttaa minut sekä saada tajuamaan, että minulla on kaksi kättä ja jalkaa. Joka tapauksessa, jos vielä tulee mahdollisuus treenailla tuossa ns. matalankynnyksen mäykkyryhmässä niin pitää miettiä. Mieli tekisi :) Kannattaa siis ehdottomasti kokeilla lajia, jos et ole jo kokeillut!

Päivää Tohtori Kivuton

Käytiin eilen herrojen kanssa elkulla, hankittiin kolmeksi vuodeksi rokotteet jokaiselle. Me pyritään asioimaan aina samalla eläinlääkärillä, koska hän tietää meidän historian ja erikoistarpeet. 

Vastaanotossa puolestaan jo tiedetään millainen kööri on tulossa, kun menen yksin ensin ilmottautumaan. Vain muutaman kerran olemme odottaneet aulassa kuten normiasiakkaat, meidät jostain syystä aina ohjataan johonkin tutkimushuoneista :) Niin siis kävin eilenkin ja olimme ratkaisuun enemmän kuin tyytyväisiä.

Pojat sai kaikessa rauhassa haistella ja tutkia huonetta. Jimi vinkui tuttuun tyyliinsä, mutta Jasu makoili lattialla ja Jone oli poikkeuksellisen rauhallinen. Normaalisti se haukkuu ja huutaa jo astuessa ovesta, nyt se vaan tahtoi nuuskutella.

Itse aika oli vartin myöhässä, mutta siihen on jo totuttu. Elkku käytiin tervehtimässä kaikkien toimesta ja osa jopa hyppi iloisesti vasten. Onneksi suurin osa aiemmin käydyllä lenkillä kerätyistä ravoista oli jo kuivunut.

Päätimme aloittaa vaikeimmasta tapauksesta eli Jonesta. Poika pöydälle, minä otin tiukkaan halaukseen ja eläinlääkäri täräytti rokotteen. Ja se oli siinä... Luojan kiitos nykyään kaikki aineet saa samaan ruiskuun. 

Sitten Jasu ja viimeisenä Jimi. Näiltä tutkittiin hampaat, kuunneltiin sydän, sekä kokeiltiin koira kauttaaltaan käsin läpi. Jasu sai erikoisonnittelut hampaiden kunnosta sekä suuresta elintaparemontistaan. Painoa sen viimeisimmän käynnin jälkeen oli tullut kilo lisää, mutta se tuntui olleen lihasta. Kaikkihan siis sai maininnan siitä, että kastraation jälkeen olivat laihduttaneet. Jimi painoi 10,7 kg, Jone 10,5 kg ja Jasu 11,6 kg. Kesän rimppaset eli alle 10 kilon pojat ovat mennyttä, mutta missään nimessä kellään ei ollut liikaa läskiä vaan lihasta ;) Sainkin itselleni kehut, että tiedän kuinka ruokkia ja liikuttaa ko rotua. No tiedä nyt siitä, varmaan seurue vaatisi enemmänkin.

Jimin yhdestä hampaasta jouduin mainitsemaan, sillä se on väriltään ihan erilainen kuin muut. Se on siis sinertävä, lisäksi hammaskiveä Jimiltä löytyy sivuhampaista ja olen niitä itse yrittänyt nykiä pois. Pelottaa vaan, kun ei ihan varmaksi tiedä mitä tekee. Joka tapauksessa saimme ohjeet seurata hampaan tilaa. Ilmeisesti siinä on ollut jotain häikkää, mutta se on korjaantunut itsestään sillä hampaankärki on valkoinen. Jos tilanne muuttuu tutkitaan se sitten röntgenillä. Tänään vaan huomasin sellaisen asian, että Jimin kaivaessa ja syödessä hankiaislunta ikinet vuotavat verta. Meillä onkin aika mielenkiintoisen näköinen takapiha tapauksen johdosta.

Siinä rokotusten lomassa rupateltiin kaikkea ja saatiin ilmeisesti arvosanaksi kiitettävä, sillä olimme kuulemma melkoinen kolmikko. Jonen rauhoittunut olemus herätti ihastelua ja seuraavalla rokotuksella siltäkin kuulemma tarkastetaan hampaat. Hyvä että on kolme vuotta aikaa tehdä arkitapakoulutuksella taikoja.

Tennarin pohjia kulutellessa...

...on tämäkin aika mennyt. Lupasin tiuhempaa tahtia postauksissa, mutta lupaukseksi jäi. Työ haittaa niin pahasti vapaa-aikaa, ettei tässä oikein minnekään kunnolla repeä. 

Sheriffit ovat saaneet kuitenkin huomiota liikunnan merkeissä, omasta mielestään liian paljon. Minä puolestani voisin tarjota sitä hiukan enemmänkin. 

Potkurilenkit jouduttiin lopettamaan ennen kuin kunnolla kerittiin niitä aloittaakaan. Säälittää todella. Sitten on ollut tuulta, sadetta, loskaa ja kaikkea, mikä nyt voisi saada jäämään jotkut soffalle. Me ollaan tarvottu kengät märkinä ja varpaat kylminä, uhmaten kaikkea :)

Viikonloppuna olin sen verran kipeä kuumemittarin mielestäni, että piti ottaa rauhallisesti. Käytiin sitten juoksuttamassa pojat tuolla ampumahiihtostadionin maastoissa. Minä ja Eve istuttiin Stigassa ja herrat veti. Kieltämättä aika moni pysähtyi katsomaan. Onhan se ihme, tiedetään. Varsinkin kun osa ei tiedä, että mäyräkoira voi kävellä ihan normaalista myös lyhyillä jaloilla ;)

Nyt kun treenimaastot on suurien sempaloiden näyttämönä pitää meidän tyytyä taajamassa huvitteluun; juuri tultiin juoskulenkiltä. Lenkki ei voi epäonnistua, jos korvilla on hyvää musiikkia ja jaloissa Adidas boostit, joilla luvataan Endless energyä. Haastetta lenkistä ei kuitenkaan puuttunut, sillä kolmesta kaksi mäyräkoiraa oli päättänyt olla lähes liikkumatta. Onneksi itsellä on juoksuvyö, saa keskittyä ihan tyystin siihen kahden vetämiseen. Yksi sentään veti minua, kiitos Jone! Tosin silläkin taisi olla kiire nukkumaan... 

Lenkit on viimeaikoina olleet enemmän tai vähemmän sitä, että minä olen toiminut vetojuhtana. Tässä on tullut harkittua niin sitä, että seuraava koira on jotain muuta kuin mäyräkoira. (Varsinkin kun viime viikonloppuna kävin tutustumassa koirahiihtoon, siis katsoin vierestä kuinka ammattimaista laji on.) Mutta toisaalta sitten nähdessäni ruskean pitkäkarvaisen pennun, tunnen suurta liikutusta ja totean ettei tuosta ihanampaa näkyä voi olla. 

Niin tai näin, telkkari auki ja näihin tunnelmiin: