Nähtävyydet nurkillamme

Pakkaset ovat onneksemme hellittäneet ainakin hetkeksi. Olemmekin iloissamme reippailleet mukavasti viikonlopun aikana. Tosin kahden viikon lenkkejä emme voi korvata viikonlopun aikana, mutta toivottavasti säät pysyvätkin vähän lauhempana. Olemme nimittäin tulevan viikon lomalla, joten olisi kiva ulkoilla ihan urakalla.

Eilisen päivän kylättelimme ja lenkkeilimme Reijolan suunnalla, mutta tänään päätimme käydä katsomassa kaikki oman kylämme nähtävyydet. Maisemathan täällä Kontioniemessä ovat aika hienoja ja järven läheisyys on saanut varsinkin minut hyvällä tavalla sekaisin. Itse olen hyvin pitkälti kevät- ja kesäihminen, jonka pitkä ja pimeä talvi saa tympääntyneeksi. Ajattelin kuitenkin tallentaa reissumme kohteet ja julkaista ne blogissamme, sillä tajusin ettei tämä talvikaan niin huono vuodenaika ole.

Ensimmäiseksi kuljimme lumpustusmajalle. Olen muistaakseni kuullut tuosta paviljongista käytettävän kyseistä nimitystä. Muuttaessamme Kontioniemeen maja oli Jimin pakollinen pysähtymispaikka. En tiedä onko majalla jäniksen tuoksuja, vai jotain muuta kiinnostavaa, mutta varsinkin kesäiselle järvelle siitä on hyvät näkymät.

Sitten kuljimme kohti avantosaunaa. Täällä on aktiivinen avantouimareiden porukka, ja syksyllä mekin olisimme päässeet kokeilemaan kyläläisenä kyseistä harrastusta. Harmikseni en ole ikinä lämmennyt tuolle ajatuksella, nykyisin kesälläkin vesi on jo niin pirskatin kylmää...

Viime kesänä tänne ilmestyi erilaisia kieltoja sekä kehoituksia. Osa syynsä on Pölösen elokuvakylänä, toisena syynä pidän itse viime keväänä aukaistua vastaanottokeskusta, miksi muutoin kyltit olisivat myös englanniksi... Joka tapauksessa kieltohan ei meitä paikallisia juurikaan pidättele, vaan vetää magneetin tavoin. Varsinkin kun tämäkin kyltti on naulattu keskelle ei mitään.

Sitten istahdamme katsomaan talvista satamaamme. Meillä on täällä tätä rantaa ja toki ihmiset ovat hommanneet veneet ja vempeleet. Mielestäni tuo verkkovaja on ihanan tunnelmallinen kaikkine harmaine lautoineen, mutta tämän ollessa mäyräkoira blogi rakennus jäi nyt valitettavasti vain taustalle.

Olemme maininneet usein Pölösen elokuvankylän sekä sen tuomat rajoitteet lenkkeilyymme. Kyseinen "Miikkulan kylä" on vienyt kokonaisen valaistun reitin ja rajoittaa täysin toisenkin käyttöä. Tämä kuulostaa varmasti kitinältä monista, mutta välillä olisi oikeasti kiva kulkea uusiakin polkuja ja muutoinkin kuin otsalampun valossa. Kiellettyä aluettahan tämäkin on, mutta kyllä me nyt kostoksi ainakin kerran vuodessa täällä käydään. Lisäksi olin jo mielessäni ajatellut, että jos nään siellä ihmisen päästän Jimin hihnasta ja sanon etsiväni kadonnutta koiraa. Jimihän olisi ampaissut suoraan sen ihmisen luo hyppimään, joten sen kummemmin koiraa tuskin olisi tarvinnut etsiä.

Sitten täällä meidän nurkilla on myös varuskunta. Tällä hetkellä täysin toimiva sellainen, ja sen huomaakin lähinnä lenkkeillessä iltalomille lähdön aikoihin. Emme uskaltaneet pysähtyä kuvailemaan varuskunnan portille tai muistomerkille, sillä emme tiedä onko sotilaspoliisit kuinka virkaintoisia. Tosin eilen ne ajelivat illalla kaupunkiin päin joten se kertoisi jotain... Käytimme siis rekvisiittana jokin aika sitten ilmestyneitä vartiokoppeja. On hauskaa katsoa tuleeko koppiin jatkossa joku seisomaan vartioon, siinä sitä riittäisi koirille ihmettelemistä, ja Jonelle haukkumista.

Meillä täällä luonnon keskellä on mukavasti kaikkea pientä riistaa, mutta metsästys on näinkin tiuhaan asutetulla alueella kiellettyä. Siksipä koirat saavatkin haistella riistan (lähinnä jänöjen) jälkiä kyllästymiseen asti. Monesti koiruudet ovatkin löytäneet kaikkea kivaa ja tänään löytyi pipo! Jone omi heti löytönsä, ja tietenkin joku toinen oli hetken möks. Jimi yritti saada pipoa muutaman kerran, mutta pettyneenä jätti ilottelun pienemmälle ja lähinnä katsoi kyllästyneenä toisen leikkiä. Jonkun sata metriä Jone kantoi pipoa, mutta hylkäsi sen sitten jossain vaiheessa huomaamattani. Tuolla polun varrella on siis harmaa Haltin pipo, tarkoitus oli tuoda se ilmoitustaululle, mutta kuriiri jätti homman kesken.

Sitten parin tunnin kierroksemme viimeiseksi pysähdykseksi jäi hulppea sairaala, nykyisin vastaanottokeskus sekä Miikkulan kylän hotelli. Olisin halunnut kuvata rakennuksen paremmin, sillä pidän sen ulkonäöstä ja se kuuluu myös lapsuuteni muistoihin. Sheriffit olivat päättäneet kuitenkin tässä vaiheessa jo kääntää nokan kohti kotia, enkä päässyt lähemmäsi sairaalaa. Tosin kesällä se onkin kaikkein edustavimmillaan. Matkan varrelle jäi tietenkin vielä golfkenttä, mutta siitä nyt ei ole mitään iloa talvella, joten esittely tehdään sitten kesällä erikseen.

Ilo elää Pohjois-Karjalassa ja Sheriffit Kontioniemessä!

Kotoisaa ruokaa

Keittiömme käytetyimmäksi koneeksi on valitettavasti muodostunut mikro. Ruokaa ei juurikaan tule tehtyä, ja luultavasti koirat ovat meillä ne jotka syövät kaikkein parhaiten. Luultavasti ruokaympyrän kaikki osaset täyttyvät koiruuksien osalta, mutta omalla kohdalla onkin jo sitten puutteita. Tänään sain jälleen inspiksen tehdä koiruuksille kotoisaa ruokaa, olinhan tehnyt kyseistä risottoa jokin aika sitten kokeeksi.

Risottoon käytin tällä kertaa:
- 1 kg Oscarin koirille tarkoitettua jauhelihaa
- 450 g herneitä, maissia, porkkanoita
- 2 dl puuroriisiä
- hieman suolaa mausteena


Taloudestamme ei löydy tarpeeksi isoa kattilaa jossa risoton voisi valmistaa kerralla. Keitän siis jauhelihan, riisit ja herneet samassa kattilassa. Kypsennän tätä soossia miedolla lämmöllä ettei riisit tartu pohjaan. Maissit ja porkkanat porisevat omassa kattilassaan, ja niiden valmistuminen kestääkin pidempään. En katsonut kellosta paljonko aikaa tähän valmistamiseen meni, mutta arviolta 45 minuuttia. Helpotin ja nopeutin soossien kiehumista keittämällä ensin vedenkeittimellä litran vettä.


Kun vihdoin ja viimein maissitkin olivat pehmentyneet, soseutin maissit ja porkkanat sauvasekoittajalla. Seoksesta tulikin ihanan oranssia ja tuhtia tahnaa. Kannattaa jättää kattilaan vähän keitinvettä niin sose on juoksevampaa. Sitten sekoittelin molempien kattiloiden sisällöt rasioihin. Keitoksesta tulikin ihan mukavasti ruokaa, sitten ei muuta kuin rasiat pakkaseen. Mutta täytyihän sitä risottoa vähän maistellakin nappuloiden kanssa.


Jimillä oli jo vaikeuksia saada silmiänsä kiposta irti, se on aivan höpelö syömään herneitä. Jone puolestaan on tuore herneiden ystävä, ja malttaakin poseerata oikein kunnolla. Joka tapauksessa molemmilla ruoka maistui hyvin. Jos innoistuit kaivamaan kattilat kaapista niin voit tehdä koirallesi lihaisan puuron tai herkkumätön.

Topatut mäykyt

Pakkanen hipoo valitettavasti jo toista viikkoa peräkkäin -22 asteen tienoilla. Lenkkeilystä on siis jouduttu karsimaan aikaa ja matkaa, mutta vaatteista emme tingi. Ajattelinkin piristää teitä edellisen, jokseenkin surullisen, kirjoituksen jälkeen. Mainittakoon tässä vaiheessa, että joko pakkaset ovat tylsistyttäneet Jonen tai sitten DAP-panta sekä Serene-UM ovat jo tuottaneet tulosta, poika on selvästi rauhaisampi. Paljon on kyllä vielä edessä, molemmilla Sheriffeillä, Jimikin saa kokea pieniä vihjailevia muutoksia tavoissaan. Valitettavasti suurimmat opiskelut olemme joutuneet jättämään sisätiloihin, mutta onneksi kirpakasti purevaan pakkaseen olemme löytäneet vähän helpotusta.

Jimi esittelee hienoja H&M:n Superman -sukkiaan

Näistä sukista on varmaan jokainen poika kateellinen. Parantelin sukkien pysyvyyttä pujottelemalla varteen kuminauhan ja joka sukasta löytyy kiristysklipsi. Sukat pysyivätkin hyvin jalassa sisällä sekä takapihalla, mutta lenkillä vimmatessa eivät. Täytyy siis keksiä parempi keino miten ne saa pysymään jaloissa. Sitten vasta voi aloittaa itse sukkien tuunauksen, jolla niihin saisi paremman pidon sekä lämmöneristyksen. Tassuvahaa Sheriffit eivät juurikaan ylistä. Ensinnäkin voitelussa vierähtää tovi ja toisekseen varpaita näytti kylmäneen enemmän vahan kanssa.

Tontut puvuissaan

Pääsimme erääseen sisäpiiriin josta saimme tilattua suoraan Hurtan maahantuonnista älyttömän halvalla vanhan mallin fleecejä. Niinhän me kokeeksi otimme tämmöiset. Nämä olivat sellaiset haalarit, mutta miehisyyden nimissä leikkasin puvusta kokonaan pois takajaloille tarkoitetut lahkeet. Etutassuja ei saanut millään survottua pukuun aikaisemmin, joten otin hihoista pois resorit. Näin pukemiseen ei tuhlaannu liikaa kallista aikaa.

Ja sitten fleecen päälle mantteli

10 min ähkimistä ja ollaan valmiita ulos

Fleece itsessään jo tuntuu olevan lämmin, mutta huolehtivainen emäntä toppaa koiransa kunnolla. Niinpä puemme vielä manttelin suojaamaan viimalta. Täytyy myöntää, että koirista tulee melkoisen raskaasti topattuja, mutta näin eivät näytä tärisevän ulkoillessaan -22 asteessa ½ tuntia. Tosin silloinkin täytyy pitää vauhtia ja unohtaa turhat haistelut ja kaivamiset. Kyllähän sitä oikeesti ähkii itsensä hikeen joka kerta pukiessa koiruudet, mutta on se sen arvoista sitten. Meiltä uupuukin enää kunnon tossut ja pipot, sitten ollaan valmiita vaikka hurjimpiin pakkasiin.

Pysy ajantasalla blogin tapahtumista

Blogia voi seurata nyt myös Bloglovin'in ja Blogilistan kautta. Perinteisemmille syötteenlukijoille löytyy toki edelleen rss-feed. Mikroblogeista edustettuina ovat Twitter ja Identi.ca.

Sähköpostiin blogin voi tilata tästä.

Toivottavasti näistä löytyy jokaiselle omansa. Mukavaa maanantaita kaikille!

Apua Jonen pelkoihin ja stressiin

Jonen uudet lääkkeet

Olemme tiedostaneet Jonen hakeneen turvaa isosta ja vahvasta Jimistä. Tässä eräänä päivänä lenkkeillessäni Jonen kanssa kahdestaan pojan tilanne läsähti kasvoilleni kuin märkä rätti. Pieni Jone kärsii stressistä, jota olemme ruokkineet iltaisilla palloleikeillä. Lähtiessämme ulos ensinnäkin Jimi jäi haikeana itkemään ovelle, Jone puolestaan huusi ulos päästyään kuin syötävä. Se kiljui ja haukkui kaula pitkänä, en saanut kaveria minkäänlaiseen kontaktiin. Näin jo jossain vaiheessa naapurit ikkunassaan, mutta onneksi olin koirasta kahden metrin päässä joten ne eivät voineet yhdistää minua tähän huutoon. Muutenhan jokin eläinsuojelija olisi varmaan käynyt jututtamassa tilanteesta.

Lähdimme liikkeellä ja yritin rauhoitella aivan paniikissa sinkoilevaa kaveria, edes vinkulelu ei rauhoittanut. Ulkona oli kyseisenä iltana -22 astetta pakkasta, mutta Jone läähätti. Tarpeitaan se ei saanut tehtyä, sillä se riuhtoi vaan hihnassaan. Onneksi sain kaverin rauhoittumaan hetkeksi ja sain houkuteltua sen tekemään muutamat pissit. Mikään nautinto kyseinen lenkki ei ollut. Kotinurkilla eräs nainen olisi tahtonut silitellä jo siinä vaiheessa rauhoittunutta Jonea, mutta pysyin lujana enkä antanut. Jone ei edes ollut menossa naisen luokse, joten miksi olisin väkisin pakottanutkaan?

Tuo kulkemamme matka sai silmäni avautumaan ja tajuamaan, että tähän Jonen Kontioniemi pelkoon täytyy nyt puuttua mahdollisimman perusteellisesti. Kesäinen karkaaminen varmasti on aiheuttanut Jonelle pelkoa ja siksipä se nyt stressaantuukin ulkoillessaan täällä. Me puolestamme olemme töpänneet joka suhteessa kuvitellessamme, että Jimin kanssa lenkkeily auttaa. Jimi on ottanut isoveljen roolin hyvin ja suojelee vähän liikaakin. Jone ei ole siis itsenäistynyt normaalisti, sillä karkaamisen jälkeen se on hakenut suojaa vain Jimistä, joka on sitä tietenkin ymmärtänyt antaa. Sen karkaamisen jälkeen olisi pitänyt selvitellä miten sellaisesta saadaan pieni koira toipumaan, mutta olimme niin iloissamme koiran löytymisestä ettemme tajunneet paneutua asiaan.

Selvittelinkin tällä viikolla koiran stressiä ja tunnistin monet oireet Jonesta. Päätin soittaa heti eläinlääkärille ja kysyä neuvoa. Tiedänhän minä, että olen itse aiheuttanut käytökselläni varmasti paineita, ja laiminlyönyt koulutusta. Nyt yritänkin unohtaa kaiken menneen ja aloittaa puhtaalta pöydältä, en ota lenkkeilyä vakavasti ja jos rähistään sitten rähistään, mutta minä en aukaise suutani. Aivotyöskentelyä ollaan tarjottu temppujen opettelulla ja pallottelua on vähennetty merkittävästi. Lisäksi Jonelle laitettiin tänään DAP-panta sekä poika aloitti Serene-UM kuurin. Tuosta DAP-pannasta haihtuu rauhoittavaa ferominia. Ihminen ei sitä juurikaan haista, enkä tiedä tuon tehosta muutenkaan, panta lähinnä näyttää kutittavan välillä ankarasti. Tosin Jone on ollut tänään tavallista unisempi ja pötkötellyt lähinnä koko päivän.

En juurikaan itse suosi lääkkeitä eikä Sheriffien lääkekaapista löydy kuin:

- Biorion Aptus, joita Jimi syö karvaa parantaakseen
- Axilur, matolääke Jimille
- Canex, matolääke Jonelle
- Tehobakt, maitohappobakteereja jos vatsa on löysällä
- Nutri-plus, geelimäistä energiarikasta monivitamiinia, käytetään helteellä esim. mejä-kokeiden aikana veden seassa
- Cerenia, Jimi sai näitä suolistotulehduksen aikana, tabletti ehkäisee oksentelua tehokkaasti
- Kyypakkaus, mehiläisiä ja käärmeitä varten tietenkin
- Tassuvaha, suojaa tassuja pakkaselta ja pehmentää anturat

Ostin kuitenkin eläinlääkärin suosittelemana Serene-UM valmistetta joka on luontainen täydennysravinto lemmikeille. Tablettien tarkoitus on maksimoida serotoniinin tuotantoa, joka puolestaan tasapainoittaa mieltä. Mikään rauhoittava tämä ei siis sinällään ole, enkä niitä lähde ensimmäisenä Jonelle hakemaankaan. Täytyy muistaa, että pelot liittyvät täällä kotinurkilla tavattuihin koiriin, muualla tätä ongelmaa ei ole. Lisäksi sitten lenkkeillessä pyritään käyttämään mahdollisimman paljon makupaloja sekä positiivista koulutusta. Isäntäkin on onneksi osallistunut lenkkeilyyn joten molemmille koirille on nyt oma taluttaja, valitettavasti pakkaset ovat sotkeneet normaalit lenkkeilyt. Onneksi apua on tässä lähistöllä tarvittaessa, jos emme saa pelkoja voitetuksi nyt keksimillämme keinoilla otamme yhteyttä Oppikoiraan. Ajattelin kyllä muutenkin vähän kysellä mielipidettä tilanteestamme, en myönnä kumpaakaan koiraamme ongelmakoiraksi, hävettää vain kun koko naapurusto näkee koiristamme ne huonoimmat puolet sekä minut epäonnistuneena koiranomistajana ja -kouluttajana.

Idän kairat

Käytiin auttamassa Höytiäisen pilkkijöitä tekemällä jäähän valmiita reikiä. Toivotamme kalaonnea, muutama ahven maistuisi meillekin.

Pelataan Casinoa

Joululahjaksi Sheriffit saivat Nina Ottosonin Dog Casino Plastic -pelin. Pelin vaikeustaso on kolme, jonka luulin olevan liikaa näille meidän hauvoille. Ilokseni sain huomata, että meidän koirat ovatkin fiksuja. Tosin en tiedä onko noin 40 euron arvoinen peli hintansa väärti, sillä ratkaisemiseen ei mene viittä minuuttiakaan.

Jimin tyyli on rauhallinen ja tarkka. Kaveri yrittää välttää myös turhan melun syntymistä. Pelailuun vierähtää muutama minuutti, joten kelatkaa ystävät hyvät ihan luvan kanssa.

Jone on tässäkin hommassa hätäinen. Mitä nopeammin palikat saa raivattua ja mitä kovempi mökä pelistä lähtee sitä tyytyväisemmältä kaveri näyttää.

Juhlien jälkeen

Sankari kakkuineen, molemmat Sheriffit saivat Cesarin vasikanlihaa

Kuluneella viikolla siis juhlittiin Jonen synttäreitä. Sankari oli itse hiukan jännittynyt juhlapäivänä, mutta onneksi kaveri pystyi hillitsemään hermonsa ja juhlat saatiin hienosti juhlittua. Jonen harmiksi tyttöystävät eivät tulleet käymään, mutta onneksi lähipiiri pääsi paikalle. Pitää seuraavan kerran muistaa postittaa kutsut jo hyvissä ajoin.

Namia näyttäisi olevan

Jone sai ihania vinkuleluja lahjaksi, valitettavasti lelut kestivät vain sen illan ehjänä. Lahjoista ei keritty edes ottaa kuvia. Eräs isoin köysistä koostuva lelu sentään on vielä leikittävässä kunnossa. Pääasia kuitenkin oli, että lahjat olivat mieluisia eikä niistä tullut tappelua tai kinaa. Ne tuhottiinkin yhdessä Jimin kanssa.

Seuraavana aamuna pojat näyttivätkin tavallista väsyneemmiltä, eli meillä oli ollut ihan kunnon bileet. Itselläkin oli vaikeaa herätä, kun kaikki muut vain tuhisivat omissa sängyissään. Jone vääntäytyi peittojen alle piiloon nukkumaan, edes Jimi ei löytänyt kaveriaan ennen kuin oli menossa nukkumaan samojen vällyjen väliin. Jone nukkuu aina niin sikeästi, että se säikähtää joka kerta jos menee lähettyville. Niinpä tälläkin kertaa peittojen välistä kuului murinaa. Lapsi raukka oli siis aivan selvästi väsyneempi vanhettuessaan (pienoinen vauhdin hiipuminen ei kylläkään yhtään haittaa meitä kanssaeläjiä).

Rankan juhlinnan jälkeen uni maistuu, ja tietenkin Muumi -lakanoissa

Kiitokset kaikille muistaneille!

Tänään juhlitaan Taavetin poikaa!

Viime talvena iski jälleen älytön koirakuume. Kuume kävi niin sietämättömäksi, että oli pakko hankkia kotiimme toinen tassuttelija. Sopiva kenneli ja sopiva pentue oli jo katsottu valmiiksi tuolta Kuopiosta. Valitettavasti Korpinotkon toisen pentueen molemmat pojat menehtyivät ja toisesta syntyi vain yksi tyttö. Karvanlaadulla tai koolla ei meille juuri ollut väliä. Kunhan vain kaveri olisi mäyräkoira.

Jimin kanssa harrastaessa oli saanut tuntumaa kasvattajiin sekä heidän tapaansa pennuttaa, joten toisen mäykyn hankinnassa tuli vertailtua eri kenneleitä ainakin vähän tarkemmalla silmällä kuin ensimmäisellä kerralla. Mielessä kävi myös pitkäkarvainen versio, mutta en saanut isäntää ylipuhutuksi turkin suhteen. Niinpä minun täytyi harmikseni unohtaa Taxmanian kenneli.

Selailimme uudelleen samat linkit, sivut ja materiaalit kuin Jimiä etsiessämme. Toisen(kin) koiran kohdalla päätettiin, ettei nelivetoa lähdetä hakemaan toiselta puolelta suomea. Ajomatka saattaisi pahimmassa tapauksessa koitua todella stressaavaksi pennulle, ja uskottiin/tiedettiin lähistöltäkin löytyvän hyviä koiria.

Kovan selailun ja pohdiskelun jälkeen löysimme Suomen Mäyräkoiraliiton pentuvälityksestä ilmoituksen 14.01.2009 syntyneistä pennuista. Ilta oli jo pitkällä, joten kasvattajalle soittaminen sai jäädä seuraavaan päivään. Jälleen edessä oli uneton yö, jollainen oli ollut viimeksi odotellessa noiden kuopiolaisten mäykkyjen syntymää. Kärsimättömänä aloittelin päivän töitä ja kahvitauon jälkeen otin ja soitin Hakiavan kenneliin Hannalle. Heidän kenneliinsä oli syntynyt uusi pentue, äitinä oli Venäjältä tuotu Churchhella ja isänä Hakiavan Äx-Ällä. Äiti on nuori, ja tuonut loistavia tuloksia luolilta (nyt joulukuussa saavuttanut valionarvon luolilla), joten pentue kiinnosti heti. Isä puolestaan oli saanut hyviä tuloksia jäljiltä (nyt jälkivalio), joten nyt jo hiukan mejäilyn makuun päässeenä osasimme arvostaa tätäkin ominaisuutta. Soitettuani sain ilokseni kuulla, että kaikki neljä pentua, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa olivat vapaina. Varasin heti toisen pojista. Sitten pitikin vain antaa ajan kulua ja katsoa kumpi prinsseistä sopisi meille paremmin.

Tässä on sitten koko sakki pieniä hakiavalaisia.

Ja tässä ovat pojat, Jone vasemmalla.

Varmaa siis oli, että olimme varanneet pojan. Ylläolevan kuvan perusteella sitten teimme valintamme, ja päädyimme vasemman puoleiseen yksilöön. Ikinä ei tosin pitäisi koiraa valita pelkän kuvan perusteella. Ajattelimme kuitenkin, ettemme ajaisi ensin katsomaan pentuja neljän viikon ikäisenä, silloinhan pennuista saisi vasta jotain selkoa ulkomuodollisesti sekä luonteellisesti, ja sitten uudelleen muutaman viikon päästä hakemaan pentua. Säästimme siis yhden ajomatkan (300km / suunta) ja valitsimme toisen koiramme hyvin pitkälti kasvattajan puheiden mukaan.

Jone oli pennuista isoin, ja myös veljeään rauhallisempi. Hanna myöskin piti tätä meidän poikaamme ulkonäöllisesti sopivampana näyttelyihin. Olimme aivan täpinöissämme saadessamme uusia kuvia uudesta perheenjäsenestä. Nimi oli jo alusta asti valmiiksi mietitty, eikä muita vaihtoehtoja ollutkaan. En ainakaan muista, että olisimme puntaroineet eri vaihtoehtojen välillä.

Jonen upea seisonta ja samalla komea venytys, ikää kuukausi.

Aika kului yllättävän nopeasti odotellessa pentua, olihan odotuksessa auttamassa tällä kertaa jo toinen koiruus. Eräänä lauantaina sitten lähdettiin hakemaan reilun seitsemän viikon ikäistä Jonea kotiin. Jimi jäi kummitätinsä kanssa vahtimaan taloa täysin tietämättömänä tulevasta.

Ensimmäisen päivän pissitys ja aamujumppa.

Reilu parin tunnin matka taittui kevyesti ajellen ja matkalla maltettiin jopa pysähtyä syömään nopeasti. Navigaattori opasti täydellisesti Taavettiin Hakiavan kenneliin jossa tuttu mäyräkoiramainen haukunta toivotti meidät tervetulleiksi. Heti ovella meitä tuli moikkaamaan kolmea horjahtelevaa pentua, joista yksi oli selvästi muita isompi ja kaksi pientä näyttivät kumuttavan tätä sen minkä kerkesivät. Jone oli siis kotosalla kahden tytön kanssa, toinen pojista oli lähtenyt edellisenä päivänä. Jone oli tottunut isohkoon porukkaan ja muiden haukuntaan. Palloja se jo silloin kanteli haltioituneena. Jonen äiti nähtiin paikan päällä, ja tämä olikin mukava sekä sievä tapaus. Äidillä oli kuitenkin kiire ulkoilemaan ja siellähän se taisi ollakin koko vierailumme. Hoito-ohjeiden ja papereiden kanssa lähdettiin sitten matkaan. Kotimatka sujui pieneltä Jonelta todella hyvin makoillen omassa laatikossaan takapenkillä seuranani.

Ensimmäisellä rokotuksella Jone hurmasi koko eläinlääkärin väen, tuliaisena päivän sympaattisin potilas sai itselleen ruokaa.

Pojan kotiutuminen sujui hyvin. Jone oli iloissaan nähdessään uuden kaverinsa, mutta Jimi oli varuillaan koko illan. Se myös yritti nylkyttää uutta veljeään, mutta seuraavana päivänä pojat olivat jo väleissä. Jimi saikin tuntea kaikista eniten naskaleiden puremia korvissaan ja nahkassaan, me ihmiset säästyimme lähes kaikilta näykkimisiltä. Olin itse kaksi päivää "äitiyslomalla" ja isäntä oli puolestaan kolme päivää "isyyslomalla", lähinnä otimme vapaata tilanteen tarkkailua varten. Tätini tuli reiluksi viikoksi poikien kaveriksi, mutta sen jälkeen kaverukset joutuivatkin selviytymään työpäivien ajan kahdestaan. Olimme ostaneet portin kodinhoitohuoneen ovelle ja tarkoitus oli pitää Jone päivisin lelujensa kanssa siellä. Se osottautui kuitenkin niin kauheaksi rääkkäykseksi, pentu huusi kuin syötävä portin takana ja lopulta Jimikin istui toisella puolen porttia surkeana. Pojat ovat siis olleet siitä asti päivisin talossa vapaana, tosin makuuhuoneiden ovet on suljettuna ettei kiusausta tule tuhojen tekoon. Ainakaan ympäri taloa. Jonella on vieläkin välillä päivisin tylsää ja silloin onkin mukava jäkertää esim. viherkasveja.

Pieni koira tarvitsee paljon unta, ja unihan maistuu mökkeillessä, mummon lakanoilla tietenkin.

Varsin vallattomaksi kaveri on osoittautunut monissa tilanteissa. Vieläkin on hakusessa tyyli, jolla Jonen saa kuuntelemaan ja rauhoittumaan silloin, kun on uhkaava tai pelottava tilanne. Treenaillessa uusia asioita poika on aina ollut hyvin oppivainen, mutta opettelu tulee tehdä vieläkin pienissä pätkissä. Treeni kestää korkeintaan vartin, ja siihenkin pitää sisällyttää jo jotain muuta. Malttamaton luonne. Aika korjannee monia asioita, onneksi. Toivottavasti myös luotto itseensä ja uusiin asioihin kasvaa, eikä aina tarvitse panikoitua uusista asioista.

Moneen ennättävä Jone kerkesi myös karkaamaan juhannuksen alla, viiden kuukauden ikäisenä. Se lenkkeili pentuna aina irti ja juoksenteli minun tai Jimin perässä. Eräällä lenkillä sitten kuitenkin nautinnolliset tuoksut tai jokin riista sai pojan lähtemään omille retkilleen. Se oli kauheinta mitä saatoin kuvitella tapahtuvan, sää muuttui älyttömäksi vesisateeksi ja etsintä oli lohdutonta. Reilun viisi tuntia poika oli eksyksissä ja sitä etsittiin usean ihmisen voimin. Luulin jo sanoneeni hyvästit pennulleni ja tunteet olivat pinnassa, ja nousevat edelleen pintaan muistellessani asiaa. Onneksi kuitenkin kaikki päättyi hyvin ja Jone löytyi tuosta muutaman sadan metrin päästä, viimeisellä etsintä-kierroksella. Monen kilometrin matkan oli pieni koira vipeltänyt kotia kohden kurjassa säässä. Ei kaverille voinut olla edes vihainen, mutta Jimi antoi pienen läksytyksen nähdessään pikkuveljensä. Loppujen lopuksi Jonesta tuli varmaan Kontioniemen tunnetuin koira, sillä isäntä oli askarrellut kadonnut -lappuja ja jakanut niitä postilaatikoihin (vieläkin lapset huutavat lenkkeillessämme; tuo on se kadonnut Jone). Pari ihmistä jopa soitti lappujen perusteella ja tarjoutui etsimään koiraa, jos oli vielä tarvetta. Onneksi poika oli jo silloin löytynyt ja kunnossa. Kiitokset vielä etsintään osallistuneille!

Tulevaisuutta emme ole vieläkään miettineet kovinkaan tarkasti, saa nähdä mikä kokeiltavista lajeista kiehtoo eniten. Jone pistäytyi ensimmäisen vuoden aikana Joensuun näyttelyissä tuoden yllätyksekseni parhaimman palkinnon minkä tietääkseni pentu voi kotiin tuoda, ollen ROP-pentu ja sai KP:n. Paljon jäi parannettavaa, mutta totta kai menestys antoi kimmokkeen. Jälkeä harjoiteltiin muutaman kerran, ja hajuaistikin näyttää pojalta löytyvän. Lisäksi Jone oli Jimin huoltojoukoissa Nurmeksen mejä-kokeessa joten kokeen tuoma odotteluaika tuli tutuksi. Poika pääsi kokeilemaan myös kerran luolaa, ja näytti todellisen luonteensa. Se Jimin mielestä sitkeä, ärsyttävä ja peloton veli tuli esille kerralla, ja kettu sai kuulla kunniansa. Luolaan meneminen jäi vielä hautumaan tulevaa treeniä varten, mutta ymmärtämäni mukaan tässä muuten odotellaan enää koeoikeuden saamista, 15 kk:n ikää. Riistaviettiäkin näyttää löytyvän ja se olisikin helposti varmaan houkuteltavissa esille, mutta en ikinä raaski luultavasti päästää koiraa metsälle. Isäni on lupaillut, että voisi kouluttaa Jonea ajoon, mutta en ole vielä suostunut. Enkä taida suostuakaan, jos yritetään Jonenkin kanssa kokeilla mejää.

Jonen koulutus temppujen osalta on jäänyt harmillisen vähäiseksi juuri malttamattomuuden takia. Lenkkeillessäkin on ollut välillä vaikeuksia erilaisten pelkojen suhteen. Jone välillä kurkkii enemmän taakseen kuin seuraa eteensä, eli jokin mörkö on ilmeisesti koko ajan hännässä kiinni, vaikka mitään ei olekaan näkyvillä. Muiden koirien kanssakin tulee olla tarkkana. Jotkin ovat päässeet ylimmiksi ystäviksi, mutta toiset saisivat turpiinsa. Tosin tuokin liittynee pitkälti siihen, että Jone pelkää toisia koiria. Ja ongelma on lähes ainoastaan kotinurkilla, eli se voi olla myös reviirikäytöstä. Jone on tottunut myös olemaan veljensä suojattina ja näin ollen siinä hihnoissa vierekkäin onkin hyvä haukkua kaikki. Onneksemme olemme kuitenkin saaneet nauttia kotosalla hienosti käyttäytyvistä koirista. Välillä on ollut joitain pieniä kinoja ja Jone näyttääkin pomottavan helpommin periksiantavaa Jimiä. Tytöistä ei sentään ole tarvinnut tapella, eikä muutenkaan onneksi ole ollut suuria rähinöitä. Joskus jompikumpi rähähtää, mutta ikinä hampaat eivät ole olleet mukana pelissä vaan asia on hoitunut painimalla, joka muuttuukin hetkessä veljelliseksi touhuiluksi.

Uinnin jälkeen on mukava kelliä laiturilla ottaen aurinkoa.

Tänään Jonella on siis ensimmäiset synttärit, joita juhlitaan kakkukestein!

Kiitos Hakiavan kennel loistavasta koirasta!

Hyvä poika, hienosti seisot!

Eräs juttu mitä ollaan viime aikoina harjoiteltu temppujen lisäksi on paikallaan patsastelu. Tätä juttua ollaan välillä harjoiteltu kovinkin innokkaasti, välillä taas vähemmän innokkaasti. Mitään koulutusta tähän en ole saanut ja asento onkin katsottu toisten mäykkyjen kuvista.

Jone on omaksunut seisonnan yllättävän hyvin. Se näyttää (varsinkin kotosalla) pysähtyvän täysin käskyn saadessaan. Jimi puolestaan on hieman rauhattomampi, mutta se osaakin sitten liitää hihnassa. Tässä iloksenne otot tuoreimmista seisonnoista:

Chesthill's Korona

Hakiavan Ganymedes

Pakkanen jatkuu vaan

Tästä päivästä olisi voinut tulla voitokas. Se olisi voinut tuoda menestystä & kunniaa, mutta siis tuomarin vaihduttua Kajaanin näyttelyssä Jimin osalta päätimme jättää leikin väliin. Lisäksi ulkona paukkuva pakkanen olisi ollut inhottava näinkin vähäkarvaisille koirille ja näyttelyhän järjestettiin maapohjaisessa ylipainehallissa, eli lämpöä hallissa ei juurikaan ollut enemmän kuin ulkona. Onneksi Sheriffien kaveri Mirkeli (Champerin Iisi-Biisi) pärjäsi hienosti ollen ryhmänsä kolmas. Mirkun ansiosta mekin pääsimme juhlan tuntuun.

Aamulla huomattiin Jimin nenän ja leukaan ilmestyneet harmaat hapset. Niitä on yllättävän paljon noin nuoreksi koiraksi, valitettavasti kunnon otosta karvoista ei saatu.

Päivä ollaan saatu kuitenkin vietettyä omalla tavallamme, siis sen jälkeen kun vihdoin pääsimme sängystä ylös. Aamu aloitettiinkin poikien mielestä kovin kummasti; raijaamalla kaikki pakastimesta löytyvät ruoat ulos. Täytyihän sitä ihmettä uskaltautua sitten ihan ulos asti katsomaan. Jimiä ei pakkasen tyhjennyksessä kiinnostanut kuin yksi asia, nimittäin jäinen sorkka! Niin kyllähän se näin sisällä kiinnostaa, mutta annapas kun se on tuolla luonnossa, ei varmasti aiheuta mitään tunteita. Toisaalta olihan se rohkaiseva ajatus, että ehkä sittenkin on mahdollista hakea tulevan kesän mejä-kokeisiin.

Et viitsis kantaa sinne?

Aamulla odoteltiin jälleen pakkasen lauhtumista ja odotellessa Sheriffit saivatkin jälleen uudet lelut tuhottavakseen. Meillä on tuolla varastossa sellainen pehmoleluilla täytetty laatikko josta voi käydä hetkeksi tekemistä. Lelut ovat omalta lapsuudeltani, joten niillä on todella paljon tunnearvoa.

Tässä uudet lelut. Katsokaa nyt Jonen pehmon ilmettä, sehän pelkää kuollakseen saalistajaansa.

Välittömästi salaman välähdettyä alkoi leikki.

Ja hyvin pian lelut olivat silmättömiä ja nenättömiä. Jonen lelu oli ilmeisesti myös aivoton.

Päivän aikana pakkanen onneksi lauhtuikin suhteelliseen sopivaksi ja onneksemme päästiin mukavalle noin neljän kilometrin lenkille. Silläkin matkalla kyllä piti varpaita lämmitellä useampaan otteeseen. Kotiin tultuamme olikin ohjelmassa jälleen lisää leikkiä, ruoka sekä päiväunet.

Osalla näistä tuotteista olemme rakentaneet loistavan kroppamme.

Kävimme eilen ostamassa Sheriffien suosikki nappuloita kahdeksan kiloa, pussi riittää 1,5 kuukaudeksi. Lisäksi ostin Pedigreen nappuloita, sillä nämä näyttävät uppoavan takuu varmasti. Kaksi kiloa Prismassa maksaa noin 5 euroa joten ei ole mitenkään pahan hintaista tavaraa. Sitten kaupasta tarttui mukaan myös maittavia Frolic -nameja. Oikealla kuvassa on myös eräät kokeilut, jotka eivät todellakaan uppoa. Kokeeksi ostin (lähinnä pakkauksen ja lupausten perusteella) tuota Brit Carea. Jimi on kyseistä tuotetta jopa maistellut, Jone puolestaan sylkee nappulat heti suustaan. Aiemmin ostettu tuttavuus on puolestaan aito saksalainen Josera. Tätä valmistetta on syöty tasan kerran ja silloinkin sotkettuna maksalaatikon sekaan sotkettuna. Taitaa olla vaan parempi pysyä vanhassa merkissä, eikä tuhlata rahojaan turhiin kokeiluihin.

Kurjat pakkaset iskivät jälleen

Jone on opettanut isoveljelleen pallottelun saloja. Valitettavasti Jimi on vieläkin monta astetta kehityksessä jäljessä, mutta nyt sentään riittää yritystä yhteisiin peleihin.

Hetken jo saimme nauttia suhteellisen kivasta -10 asteen pakkasesta. Nyt kuitenkin olemme joutuneet kärvistelemään näissä kohtalaisen raikkaissa -25 asteen keleissä. Ulkoilu on kuitenkin sujunut olosuhteisiin nähden aika kivasti. Tosin lenkit ovat lyhentyneet radikaalisti, joka tarkoittaa sitten kaiken muun aktivoinnin lisäämistä. Tuleva kevät näyttää näyttelyiden suhteen mukavalta, joten olemmekin harjoitelleet vähän hienoa hihnassa juoksua sekä seisontaa. Ulkona olen asettanut itselleni (jälleen kerran) tietyt rajat mitä haluan koiriltani. Tämä tarkoittaa taas kertaalleen sitä ettei hihnoissa ryntäillä, enimmät räyhäämisetkin yritetään unohtaa ja muutenkin uusi vuosi aloitetaan puhtaalta pöydältä. Olenkin yllätyksekseni huomannut taskussa olevien nakkien motivoivan kummasti näitä nelijalkaisia nakkeja. Valitettavasti Suomea parhaillaan vavisuttava jääkausi saa nakit jäätymään jopa lyhyemmällä lenkillä. Onneksi nakit ovat vielä niin maittava uutuus, että ne näyttävät maistuvan jopa jäisenä.

Eilen teimmekin todellisen läpimurron ja sain pidettyä yli-innokkaan Jimin sekä epäilevän Jonen kontaktissa erään naisen ohituksessa. Olin niin innoissani tapahtuneesta ja kehuin sekä riemuitsin suurta voittoani kiljuen & pomppien. En huomannut ollenkaan, että nainen oli jäänyt seuraamaan meitä siihen viereen...todella noloa, en vaan tiedä kenen kannalta. Sain pidettyä pojat kiinnostuneena itseeni (siis kouralliseen nakkia) ja vielä täti seisoi siinä haltijoituneena. Sitten hän uskaltautui juttelemaan, tai siinä vaiheessa olin jo kuulolla, aiemmin musiikki oli pauhannut korvissani joten en ollut oikeesti kuullut, jos hän oli jotain kommentoinut. Siinä hän sitten ihmetteli miksi en anna koirien tulla moikkaamaan. Selittelin sitten ummet ja lammet; treenataan kontaktia, pentu on epäileväinen sekä keskittyy kaikkeen ympäröivään paitsi minuun jne. Mikään vastaus ei näyttänyt tuottavan tulosta ja sitten annoin periksi naiselle, annoin kuuliaisille koirilleni luvan mennä tervehtimään. Siihen asti ne olivat napittaneet ja tapittaneet minua kuin suurinta pyhimystä. Vähän harmitti, sillä hieno kontakti pilaantui sitten ulkopuolisen tekijän takia, mutta toisaalta sehän tapahtui luvallani. Toisaalta ymmärrän, että entinen koiranomistaja haluaa seurustella koirien kanssa ja kaikki uudet tuttavuudet ovat Jonelle hyvästä.

Tänään sitten käveltiin vain sellainen pyrähdys, mutta ihan hukkaan ei mennyt sekään reissu. Jouduimme tallustemaan Sulon takana, ja Sulollehan on aina kiva räyhätä. Jimi ei onneksi viitsi, mutta Jone kiljuu sitten sitäkin enemmän. Olenkin antanut Jimille vapaata ohituksissa, sillä tiedän kultaisten käyttäytymissääntöjen olevan tallessa siellä jossain. Toivon suuresti, että löysä hihna saa Jimin muistamaan jälleen kuinka hihnassa ollaan ohittaessa ja samalla toivon sen suuresti tarttuvan Joneenkin. Saa nähdä kuinka tämä tekniikka toimii, mutta muutaman kokemuksen perusteella voin sanoa sen toimineen aika hyvin. Jimin kanssa lenkkeillessämme ei tarvinnut välittää kuin ajokoirista (en tiedä mistä inho kyseiseen rotuun on tullut), mutta Jonen kanssa olen oppinut siihen, että kaikkea tulee jännittää. Jännitys sekä stressi säteilee suoraan hihnan toiseen päähän, eli aiheutan omalla käytökselläni jo koiralle ns. tilanteen. Olen tiennyt tuon asian koko ajan, mutta ihminen on erehtyväinen ja vain tarkkailemalla sekä myöntämällä omat virheensä voi oppia. Saisi vain nuo pakkaset vaan vähän lauhtua, että päästäisiin kunnolla treenailemaan. Sitä odotellessa voidaan harjoitella ihan rauhassa hihnassa juoksua, seisontaa sekä hampaiden esittelemistä, se onkin tarpeen mikäli mennään kaikkiin seuraaviin näyttelyihin tässä lähistöllä:

Eno 7.2. tuomarina Paavo Mattila
Pyhäselkä 27.3. tuomarina Paavo Mattila
Lieksa 9.5. tuomarina Esko Nummijärvi
Joensuu 29.5. tuomarina Zidy Munsterhielml-Ehnberg
Kuopio 7.8. tuomarina Jose Homem de Mello (Portugali)

Näyttelyitä on siis tulossa kivasti. Olen joskus vannonut etten höpsähdä siihen lajiin ollenkaan, enkä tiedä todellakaan niitä nauhojen värejä tai mitään lyhenteitä. Sen tiedän, että Jimille tahtoisin sen H:n, ja sitä lähdetäänkin yrittämään tuonne Kuopioon. Jone raukka puolestaan varmaan joutuu käymään nuo kaikki lähistön näyttelyt. Tuo Pyhäselkä voidaan jättää väliin tai sekin riippuu sitä mikä tuomio tulee tuolta Enosta. Mikäli se on pelkkää ylistystä tietysti mennään kokeilemaan myös Pyhäselkää. Saa nähdä ensin millaiseksi painajaiseksi tuo Eno muodostuu kaikkine valmisteluineen sekä esityksineen, sitten vasta päätetään lopullisesti jatkuuko uramme näyttelyjen saralla ja onko päämääränämme jo vuoden 2012 Crufts.

ps Löysin äsken itseni Eukanuban sivuille. Kyseisestä valmistajasta ei ole mitään kokemusta mutta rekistöröidyn sivustolla ja nyt sieltä onkin tulossa kokeiluannos ruokaa pennulle (pentumme kyllä täyttää tulevalla viikolla vuoden, mutta kannattahan sitä kokeilla) lisäksi löysin infoa mäyräkoirasta. Mitään uuttahan tuossa ei ole jo mäykyn omistavalle, mutta onhan se kiva lukea aina omasta rodustaan. Ruokinta puolestaan on tehty mainostajan näkökulmasta, mutta tekstin puolesta voisihan tuotakin merkkiä kokeilla. Edelliset kokeilut (nimeltä mainitsemattomia nimekkäitä merkkejä) ovat syömättä, eivät kelpaa, ne vaan syljeskellään suusta, joten kovin ahneena en rotua pidä.

Poikamaista lelun tuunausta

Jonen eräs joululahja oli vinkuva kana tai jokin muu lintua esittävä hahmo. Linnuksi tämän lelun ehkä vieläkin tunnistaa, mutta leluun on myös ilmaantunut koomisia reikiä. Tai lähinnä reikien paikat saavat linnun muistuttamaan pumpattavaa lintua. Sheriffeillä on kyllä tiedetty olevan huumorintajua, mutta tässä teillekin todistetta.

Ensin tehdään linnusta lentokyvytön, eli revitään siivet.

Sitten revitään nokka, ettei eukko pahemmin kitise käsittelyssä.

Ja sitten ilmeistyi sinne eukon haarukkaan reikä josta voi kurkistella... olisi todella irvokasta jos lintu olisi ollut jokin isompi lelu. Voisi oikeesti kuvitella, että tuunaus on todellakin tehty vain poikain seksuaalisia tarpeita varten.

Hei, hei vanha vuosi!

Vuosi vaihtui ongelmitta. Sheriffit katselivat aikansa ulkona raketteja, mutta sään takia hakeutuivat sisälle. Kumpikaan ei paukkeesta ollut moksiskaan, joten iltaa vietettiin aivan kuten mitä tahansa iltaa. Monessa kodissa ilta oli kyllä varmasti painajainen. Eräs työkaverini aloitti jo päivällä syöttämään koiralleen rauhoittavia ja pelkäsi illan pissityksiä koko päivän.

Vuosi 2009 oli kaiken kaikkiaan onnistunut. Kotiimme tupsahti keväällä pieni Jone. Jimi pärjäsi mejässä hienosti siirtyen VOI-luokkaan reilun kahden vuoden ikäisenä. Jonen kesäinen katoaminenkin päättyi iloisesti, ja koko kylä tuntee koiramme karkurina. Molemmat Sheriffit ovat olleet terveitä ja syöneet hyvin. Olemme saaneet hyviä vinkkejä uusilta ystäviltämme, joita olemme tavanneet niin blogin kuin muunkin koiraharrastuksen kautta. Lenkillä tosin oltaisiin voitu välillä käyttäytyä paremminkin, mutta on sitä vikaa siinä hihnan toisessakin päässä välillä.

Vuodelle 2010 emme ole tehneet suurempia suunnitelmia. Tavoitteena kuitenkin olisi käydä muutamissa näyttelyissä Jonen kanssa. Jimi luultavasti osallistuu jälleen johonkin mejä -kokeeseen, ja Jone harjoittelee kyseistä lajia. Harjoittelut näyttäkööt sitten ilmoitetaanko poika jo kokeeseenkin. Luolaharjoituksia odotetaan keväälle ja toivotaan pääsevämme jo niihinkin kokeisiin. Jone puolestaan ehkä taitaa osallistua myös päivän mittaiselle agilityyn tutustumiskurssille. Suurista suunnitelmista huolimatta mitään emme pyri tekemään palkintojen maku suussa vaan kaikesta jännästä nauttien. Toivottavasti kaverukset pysyvät terveinä ja toistensa parhaina ystävinä myös tulevana vuonna.

Mukavaa alkanutta vuotta 2010 ja kaikkea hyvää tulevissa haasteissa!