Tänään juhlitaan Jimiä

Sisarukset, Jimi on ehkä ensimmäinen tai kolmas vasemmalta

Ajatella, Jimin syntymästä on kulunut jo kolme vuotta. Aika on mennyt kuin siivillä, mutta taaksepäin ajatellessa paljon on kerinnyt tapahtua. Miten sitten päädyimmekään mäyräkoiraan sekä Chesthill's kenneliin?

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa

Minulla oli kova tahto saada itselleni lenkkikaveria synkkiin Rantakylän metsiin (jossain vaiheessa Joensuun rikollisempia alueita) ja muutenkin seuraksi. Isännän koulukaverin kotoa löytyi mäyräkoira joka oli osottautunut oikein valloittavaksi persoonaksi. Minulle roduksi olisi käynyt mikä tahansa sopivan pieni, mutta ei mikään sylikoira. Muutaman mäyräkoirista kertovan kirjan jälkeen päätös olikin aika pitävä. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääpiösnautseri, sillä isännän allergian hallinnassa pitämiseksi olimme tutkineet kaikki trimmattavat rodut. Luimme jostain ettei sellaisesta rodusta irtoa niin paljon hilsettä. Sitten oli vielä tiukka päätös otammeko aikuisen vai pennun. Löysimme jopa netistä puolen vuoden ikäisen mäykyn joka oltaisiin annettu uuteen kotiin. Koira oli kuitenkin muistaakseni jossain rannikolla, eli matkaa olisi kertynyt ajateltua enemmän, tosin aikuistuneelle koiralla se ei välttämättä olisi ollut niinkään ongelma. Pennun suuntaan kallistuimme kuitenkin, sillä isännän vanhemmat, varsinkin isä piti saada vakuuttumaan koiran ihanuudesta.

Kuka voisi olla ihastumatta tämmöiseen pieneen ja suloiseen?!

Selailimme kuumeisesti kaikki palstat ja mäyräkoiraliiton pentuvälitystä, ja sieltäpä löysimmekin kennelin joka oli lähellämme; Kennel Chesthill's. Soitto kasvattajalla sai varmistuneeksi, että sieltä halusimme oman koiramme. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja saimme valita kenet tahansa Minelan Xentan ja Freunds Kaneelboomin neljästä pennusta. Poikaan sitten päädyttiin, luultavasti ajattelimme juoksuajan työlääksi tai jotain, lopullista syytä en muista. Myönnän ettemme juurikaan ottaneet selvää vanhempien taustoista, mutta mamma koiran tavatessamme oli selvää, ettei pienokaisista voi tulla mitään hirviöitä. Tiuku-mamma, tuo ihana höppänä oli suuna&päänä tervehtimässä ja nuolemassa. Isän menestyksestä kuulimme kasvattajalta, ja jälkeenpäin katsottuna paljonhan Pippo olikin kerinnyt touhuta ja menestyä monessa. Harmillista, että hieno koira menehtyi niin julmalla tavalla. Loppujen lopuksi osasimme kuitenkin tehdä sattumalta hyvän valinnan päättyessämme Jimiin jonka taustat suvussa olivat ainakin kunnossa, sopivassa suhteessa luonnetta käyttöön ja ulkonäkö näyttöön.

Saimme kuvia ja kuulumisia pienestä koirastamme. Ensimmäisen kerran Nurmeksessa käytiin Jimin ollessa neljä viikkoa. Silloin kenestäkään ei saanut mitään selkoa, sillä kaikki nukkuivat lähes koko vierailumme ajan.

Oma sänky oli ihanin paikka päällä maan... sänky kestikin Jonen tuloon saakka...

Kahdeksan viikon ikäisenä sitten menimme hakemaan poikamme kotiin. Emme osanneet päättää kumman pojista ottaisimme, molemmat näyttivät yhtä suloisilta. Päätöksen tekikin sitten Jimi, jolla oli nimi valmiina jo koko ajan. Jimi pyöri luonamme lähes koko ajan ja lopuksi tuli tutustumaan omaan sänkyynsä jonka olimme ottaneet mukaan Nurmekseen. Niinpä meillä olikin sitten tulomatkalla pieni vinkuva koira mukana. Vinkumista onkin siitä asti riittänyt...

½ -vuotias poseeraa, huomatkaa hihna ei ole missään kiinni, apua!

Palataan tässä vaiheessa tuohon nimen valintaan. Kävimme monia nimiä lävitse ja mietimme aina kaikki nimet läpi nukkumaan mennessämme. Pitkään nimenä oli James, joka olisi ollut ihana, mutta kaatui sitten siihen ääntämiseen. Sanottaisiinko suomalaisittain vai englantilaisittain? Siihen aikoihin lanseerattiin uutta tv-kanavaa nimeltä Jim ja siitä se ajatus sitten lähti...

Peto pehmoleluille

Jimi kasvoi ja kehittyi nopeasti ja välillä se oli oikea lahkeessa roikkuva pikku p*skiainen. Komentaessa pienestä mäykystä paljastui todelliset luonnonvoimat joita ei yleensä tahtonut herättää. Tajutessamme ettei karjuminen auta siirryimme jäähy ratkaisuun, joka toimi täydellisesti. Jimi kasvoi ensimmäisen vuotensa kaupungissa ja niinpä se tottui kaikkeen mitä siellä saattoi nähdä. Ihmisiä se rakasti yli kaiken, ja muistanpa kerran jolloin juoppo konttasi silittämään Jimiä eikä koiruus murahdellut kaljoitelleelle ukolle vaan nuoli tämän naaman. Yöäk!

Ensimmäinen mejä-koe, AVO 2 39 pistettä

Jimistä tuli myös sosiaalinen muiden koirien kanssa, sillä naapurissamme olleessa koirapuistossa tuli käytyä viikoittain ja naapurustossa oli erilaisia koiruuksia, mm. belgianpaimen, saksanpaimen, staffi. Muutettuamme tänne "maaseudulle" Jimistä huomasi selvästi masennuksen. Täällä ei ollut mitään elämää, lisäksi luovuimme lähes kaikista harrastuksista. Jimi oli tottunut toimimaan tietyissä stressaavissakin tilanteissa päivittäin sekä se kävi penturyhmässä, suoritti pentukurssin sekä toko-alkeet. Lisäksi tottelevaisuus juttujen lisäksi ryhdyimme harjoittelemaan jäljestystä. Luimme kirjan jossa kyllä kerrottiin lajista, mutta ei sen aloittamisesta. Mökkeillessämme sitten teimme turhan pitkän jäljen verellä, odottelimme useamman tunnin ja kaatona toimi verinen pehmolelu. Jälki oli siis tehty kokeneelle koiralle, mutta meillä oli hihnassa ensikertalainen. Onneksi se meni hyvin, muuten olisimme varmaan hylänneet koko lajin. Kuulimme ns. oikea oppisesta harjoittelusta myöhemmin ja meille todettiinkin ettei meidän toinna enää helpottaa jälkeä, jos olimmekokeilleet vaikeammalla. Ja niin tehtiin, eikä koira onneksi tainnut hukkaan mennä. Luolaa käytiin kokeilemassa huvikseen Jimin ollessa ½ -vuotias. Tarkoitus oli vaan antaa koiran haistella kettua, ei muuta. Noh, siinähän kävi niin ettei koiruus meinannut hihnassa pysyä ja niinhän se kävi heti kokeilemassa luolaa, eikä juuri moittimisia tullut. Tosin kehitys luolalla ei vanhemmiten ole ollut enää niin hurjaa.

Ensimmäinen mäyräkoiramme oltiin siis osattu kouluttaa hienosti ja olimmekin ylpeitä koirastamme. Jimistä tuli koko perheen silmäterä johon isännän vanhemmat sekä muut ihastuivat kerralla. Jimi on ollut aina ns. pikkuvanha, näyttänyt aina vähän kyllästyneeltä, mutta hyvänä päivänä tekee kaiken virheettömästi. Jos se olisi ihminen, se olisi se luokan hikipinko jonka numeroista muut olisivat kateellisia.

Jimin kasvettua siis oli aika harkita vakavissaan toisen koiran ottamista. Kaikkeenhan meillä oli koira, mutta silti kotiin tuntui mahtuvan vielä toinen. Oli selvää, että toinen koira olisi mäyräkoira, sillä rodusta oli pelkkää hyvää sanottavana. Lisäksi olimme päässeet ensimmäisen mäykyn kanssa piireihin ja saaneet kullan arvoisia neuvoja sekä kontakteja. Mahdollisit yhteenotot mietimme kyllä ja niitä mietitään tälläkin hetkellä tempperamenttisemman Jonen kasvaessa.

Yksi harvoista palloista joka kiinnosti

Jimin elämä varmaan omalla tavallaan romahti Jonen tullessa, mutta toisaalta kyllä se näyttää nauttivankin lajitoverin seurasta. Siitä on tullut isoveli joka ei ole suuttunut kunnolla kertaakaan, joka pitää pienemmän puolia tai ainakin tuntuu isoittelevan hihnassa lenkkeillessä, lisäksi se hakee nykyisin kontaktia eri tavoin omaan isäntäväkeen. Joka tapauksessa se on edelleen sellainen koira joka on hyvillään rapsuttelusta, hieronnasta ja vetoleikeistä. Se nauttii ulkoilusta hyvällä säällä ja inhoaa edelleen vesisadetta. Vettä se jokseenkin pelkää vieläkin, kun meinasi raukka hukkua ulapalla heti luovutusikäisenä. Lisäksi se on hillitty, paitsi vieraiden seurassa, tekee lujasti töitä koulutuksen eteen, nauttii jäljestyksestä ja näyttää ketulle pesäkolon paikan. Lenkkeillessä se kyllä vieläkään juuri katsele taakseen tai välitä emännästään, vaikka tämä olisi juuttunut hankeen. Se on koira joka tahtoo miellyttää emäntäänsä silloin kun itse sitä tahtoo tai tietää saavansa hyvää palkkaa.

Jimin ja Jonen suhdetta kuvaa ehkä parhaiten tämä video