Tulihan se viikko 33, jolloin oli tarkoitus toteuttaa jo talvella suunniteltu muutettu reissu. Mutta eikös sitä sanota, että hyvää kannattaa odottaa?!
*
Sunnuntaina 10.8. Lähdimme heti aamulla ajelemaan kohti pohjoista. Matka yhden pysähdyksen taktiikalla onnistui ja taukoa pidettiin Paltamolla noin 240 kilometrin päässä. Siinä pientä tankkausta kaikille ja jaloittelua. Sen jälkeen 250 kilometrin siirtymä ensimmäiseen yöpaikkaan Kemin Cumulus Hotelliin.
Hotellin ympäristössä oli koiran kannalta ihan kivasti puskia ja koirapuistokin oli mukavasti lähellä. Todettuamme kadut roskaiseksi emme edes uskaltautuneet päästää herroja koirapuistoon. Yöpyminen meni ihan kivasti ottaen huomioon, että vain Jimi on aiemmin ollut hotellissa. Pitkiä käytäviä ja sokkeloita olisi mäyräkoiralle ollut mielin määrin, mutta päädyimme töröttämään huoneessamme.
Maanantaina 11.8. Muutamien tuntien kunnon yöunien jälkeen ja hyvin aamupalan tankanneena pakkaduimme jälleen autoon ja siirryimme Kemistä 160 kilometriä (Tornio-Haaparannan kautta) Luleån First Campille. Rajan yli muuten pyyhkäistiin vain, se on aika kummallista meistä itäsuomalaisista, koska lähimmällä raja-asemalla Niiralassa on himpun verran tiukemmat turvatoimet.
First Campiltä olimme varanneet mökin ja onneksemme mökki oli ihan metsän vieressä. Aiemmat asukkaat olivatkin tampanneet polut valmiiksi, joten ei tarvinnut pelätä eksymistä. Nopeahko tavaroiden purkaminen ja sitten olikin jo aika ryhtyä valmistautumaan herrojen tuleviin suorituksiin. Kyllä, ihan pelkkä lomamatka tämä reissu ei tulisi olemaan.
Sheriffit takakonttiin ja matkaan Luleåsta Sikforssiin jälleen 60 kilsaa etenemistä ja kuskina minä joka en ole ulkomailla ikinä ajanut! Satuin sitten siinä muutaman kilometrin jälkeen näkemäänkin kolarin, kun hieno Audi täräytti kuivalla ja suoralla motarilla suoraan keskikaiteeseen. Onneksi kaide oli heikompaa tekoa kuin Suomessa ja kaikkien pysähtyessä katsomaan auton ja kuskin tilannetta, sieltä pongaisi nuori mies hyvin ketterästi käsi pystyssä. Onneksi niin, koska ei minusta olisi ollut mitään apua sönkkäämään mitä näin ja sitä paitsi oli jo kiirekin päästä perille.
*
Tiistaina 12.8. satoi. Se oli odotettavissakin, mutta niin kova sade kyllä yllätti. Varsinkin kun seisot keskellä ei mitään (majoituksesta 12 kilometrin päässä), kellon lähestyessä yhdeksää aamulla ja ohjaat jo kolmatta koiraa. Kengät ovat sisältä aivan märät eikä helpota ajatus siitä ettei kyseiset Viikingit ihan pienestä kastu eivätkä myöskään ihan äkkiä kuiva. Tuo lohduton sade sai lomalaiset apeiksi, iltapäiväksi täytyi keksiä jotain muuta. Siispä herrat mökkiin nukkumaan ja ihmisväki suureen sisäleikkipuistoon.
*
Keskiviikko 13.8. Aurinkoa, ihanaa aurinkoa näkyvissä! Mukava päivä lähteä kohti Luleå Gammelstadia ja eläinlääkäriä. Tiskillä hoitaja menee sekaisin herrojen nimistä, aivan kuten Suomessakin. Katselen ympärilleni ja totean paikan olevan hyvin samanlainen kuin oma kantapaikkamme on. Seinät täynnä kaikkea oheistavaraa ja hyllyt notkuvat ruokia. Olen päättänyt olla ostamatta mitään, joten en edes tee hintavertailua. Maksan ennen toimenpidettä 415 kruunua, haen herrat mieheni avustuksella klinikalle odottamaan vuoroaan. Assistentti onneksi nukahti tuon vaivaisen muutaman kilometrin matkalla ja nukkui autossa koko sen ajan, kun seurue söi matolääkkeet ja sai passiinsa leiman.
Käytäntö on siis se, että Suomeen tullessa täytyy olla ekinokokkoosia vastaan tehty matolääkitys. Yritin toteuttaa tämän vakio lääkärillämme, mutta operaatiolle olisi tullut älyttömästi hintaa. Siis meidän olisi täytynyt käydä syömässä Droncit kolmesti Suomessa ja maksaa tästä lystistä klinikkamaksut sekä tabletit. Nyt selvisimme yhdellä kerralla. Ja ongelmaahan lääkkeiden syötössä ei ole, koska nuohan syövät mitä vain HauHau pateeseen piilotettua :)
Iltapäivällä sitten taas mökiltä Måttsundiin ja siitä jalkautuminen metsiin. Metsäkeikan jälkeen keksille ja mehulle sekä juttelemaan niitä näitä tuomarin kanssa.
Torstaina 14.8. Leirimme keräsi kimpsunsa ja kampsunsa muuttaakseen. Luleå vaihtui Sikforssiin ja minä olin jo niin nähnyt kuinka moottoritie vie pois sivistyksestä, mutta muille tämä vaihtuva maisema oli yllätys. Talot joita oli siellä täällä peltojen reunamilla olivat kaikki sieviä punaisia. Niin myös meidän majoituksemme. Ihanan idyllinen vanha rakennus ja ainakin puolet enemmän tilaa kuin aiemmin. Lisäksi myös yöunet luultavasti tultaisiin nukkumaan paremmin, kun ei tarvitsisi kuunnella karavaanareiden juhlintaa taikka asfalttityöntekijöiden töihin lähtemistä aamuyöllä. Ainoastaan jäi mietityttämään josko heräisimme kukon kiekaisuun.
Torstaina levättiin sen verran mitä nyt pystyttiin, sillä mäyräkoira on erittäin utelias tutustumaan pihapiirin eläimiin; lampaisiin, hevoseen, kissaan sekä talon koiraan. Ainoastaan lehmät, joita yht'äkkiä on jopa mäyräkoiran egolle liikaa, jäävät ilman suurempia haukkuja. Ei vaan voi mitään kun huomaa tämä kolmikko olevansa 50 lehmän piirittämä, tulee kiire sisälle ja mamman helmoihin.
*
Perjantai 15.8. Emme herää kukon ääniin, emmekä muuhunkaan tilan äänistä. Torstai joka oli tarkoituksella pyhitetty levolle on ohitse. Perjantain ilmassa on enemmän odotusta ja jännitystä kuin muissa päivissä. Aamun tunnit kuluvat hitaasti. Tuuli tuntuu viileältä, mutta silti selässä kirpoilee pieniä hikikarpaloita, vatsa on perhosia täynnä. Nopea palaveri vielä isännän kanssa ja toimintasuunnitelma valmiina lähden seuraamaan miestä joka tuli minut hakemaan kohti sankkaa metsää.
Lauantai 16.8. Retkikuntamme liikkuu jälleen. Golf on ahdettu täyteen kokemuksia, tavaraa, ihmisiä, koiria sekä matkalta ostettuja karkkeja. Siirrymme kevyen 500 kilometrin matkan Sikforsista Sotkamoon. Matka ottaa pienimmän matkustajan ohimoon. Sheriffit ovat luovuttaneet jo ajat sitten ja nukkuneet omia uniaan. Tasainen tuhina on käynyt selkäni takana, mutta se ei ole silti auttanut vieressä istunutta assaria nukkumaan. Lasti keveni siis matkan taittuessa, kun söimme matkaeväitä. Siltikään mäyräkoira ei hötkynnyt tai heilauttanut viiksiään. Perillä Sotkamossa huokaisemme nähdessämme Hotelli Tuliketun. Hotelli joka on jäänyt rakennusvuotensa 1981 loistoon, mutta niin ihanalle paikalle. Aivan sama millainen yösija se on, kunhan vain saamme käyttää lähes huoneemme edessä olevaa ulko-ovea ja nukkua lyhyen yömme rauhassa. Iltapissittelyt Sotkamon keskustassa olivat melkoinen henkinen haaste emännälle, joka mieluummin liikkuu jossain muualla kuin Siwan nurkilla kellon lyödessä enemmän kuin 21. Se kuinka pärjäisin isommassa kaupungissa voisi olla elokuvan paikka...
*
Sunnuntai 17.8. Heräämme siihen, kun joku pikku rakki räksyttää kerran tai pari innoissaan. Meidän pikku rakit vastaavat siihen täydelle tulituksella. Olihan ne yllätetty kesken unien isäntäväen peittojen alta. Reppanoiden ajan ja paikan taju on mennyt jo ajat sitten sekaisin. Onneksi ne nopeasti kokoavat itsensä ja odottavat mamman tarjoamaa aamupalaa, nappulaa Pedigree sössöllä kera kuuman veden,suoraan Orthex-rasiasta tarjottuna. Tätä se on ollut jo koko viikon, mutta näyttää maistuvan.
Ihmisväen ruokittua itsensä on aika tutustua lenkkimaastoihin, joiden luvataan olevan erinomaiset. Sitä ne ovatkin, jos sinun ei tarvitse kuljettaa 11 kiloista lasta sateenvarjorattaissa joiden maasto-ominaisuudet ovat surkeat. Siis v*ttu niitä ei ole ollenkaan! Onnea on veteraani Jimbo joka vetää rattaita eli jaksamme juuri ja juuri taapertaa sen viisi kilometriä jalan. Hiestä märkänä suunnittelen oikaisevani hotellille. Näen jonkun vanhemman leidin taluttavan koiraansa ja suunnittelen kiertäväni heidät. Leidi on sitä kastia joka tahtoo kaveerata. Hän päästää piskinsä fleksissä lähemmäs ja huhuilee, että hänellä on koira. Vastaan siihen, että minulla on kolme. Samaan aikaan olemme alamäessä joka on tehty rantahiekasta, herrat poukkoilevat näyttämään tälle sotkamolaiselle piskille itseään ja minä olen lähellä repiä pelihousuni. Siihen riemuun Eve herää ja voimmekin levollisen lenkin jälkeen siirtyä suihkun kautta autoon ja ajaa viimeiset 200 kilometriä.
Perillä herrat eivät enää tiedä missä ovat ja oma piha aiheuttaakin heille hieman kummastelua. Joka tapauksessa olen aika varma, että he voisivat vielä vastaavalle road tripille lähteä. Sillä olipa oma lauma missä vain, on se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla erossa omasta laumastaan. Suuren suuret kiitokset heille koko retkestä.
Ja se kuinka meidän koetulosten kävi selviää ihan just... Pysykää mukana jännitysnäytelmässä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti