Iso kiitos Jimille!

Nopea kertomus kuluneesta viikonlopusta. Sitten on pakko päästä pitkälleen ja pötkölleen, sen verran on tullut taaperrettua, jopa vatsalihakset ovat hellinä.

Lauantai aloitettiin Kaatamossa klo 9, ohjelmassa jälkien suunnistaminen ja verettäminen. Onneksi sain parikseni tutun, joten seurassa ei ollut valittamista. Ja oma suunnistustaidon ollessa täysin nolla on hyvä, että toinen osaa sen. Lauantaina metsät tulivat tutuksi mukavassa, ei niin lämpimässä kesäsateessa. Koko päivän satoi, välillä hiljaa ja välillä kovaa. Onneksi oli sadetakki mukana, tosin kurahousutkin olisivat olleet oiva keksintö. Päivästä kuitenkin selvittiin ajoissa, ja ilman suurempia vahinkoja. Tosin hiukan yli lentänyt huuhkaja jätti traumoja seuraavaa päivää varten. Opastamani jälki sattui suoraan kyseisen linnun alueelle, ja siitä tuo siivekäs pitikin tarkasti vartiota.

Kotimatka kesti noin tunnin, eli tällä kertaa koepaikka oli mukavan lähellä. Kumpikaan pojista ei kuullut tuloani, sillä meillä oli niin kovat bänditreenit käynnissä. Sitten huomatessaan emännän läsnäolon olivat molemmat nenäkkäät tarkistamassa housuja sekä takkia. Minulla on yleensä aina samat housut metsässä, ja Jimi jo tietääkin pukiessani niitä, että kohta tapahtuu jotain kivaa.

Pelkäsin koko lauantai-illan, ettei Jimin hermot tai nenä pelaisi huomenna. Aika ajoin meteliksi asti yltynyt poikien illanvietto oli käynnissä vielä pitkälti yli normaalin nukkumaanmeno aikamme. Ja tietäähän tuon mitä tulee, kun vie väsyneen Jimin johonkin, joko sillä on energiaa ihan liikaa tai sitten se näyttää kaikkein ikävimmän puolensa; heittäytyy hankalaksi joka asiassa. Lisäksi lähes koko illan ja yön ajan kestänyt sade jännitti vähän. Tosin ajattelin, että siten jälki vaikeutuisi, ja se saattaisi tuoda tarkkuutta hommaan. Nyt en kuitenkaan pelännyt irtoavien tarrojen puolesta, sillä tein kaikki jäljen merkinnät krepein, sillä se oli sallittua sään puolesta.

Yöllä saatiin nukuttua yllättävän hyvin. Otin poikkeuksellisesti molemmat koirat sänkyyn nukkumaan, etteivät ravaisi koko talossa illanviettoa häiriten. Hyvin meitä siinä nukutti, enkä muista yhtään moneltako pojat ovat käyneet pissillä, sekä siirtyneet omiin sänkyihinsä. Aamun koittaessa pakkasin viimeiset tavarat, lähinnä sellaiset joista Jimi menee sekaisin; liinan ja eväät. Sitten lähdettiin jälleen Kaatamoa kohti, edes heippaa ei sanottu, kun niin vilkkaasti mentiin Jimin kanssa autolle. Se oli varmaan innoissaan jo siitä, että pääsee emännän kanssa kaksistaan jonnekin. Matkalle riitti unta, eikä takapenkiltä kuulunut mitään itkua. Matka taittui siis leppoisasti, ja tunnelma oli vähintäänkin odottavainen. Perille tultaessamme Jimi näyttikin sitten sen puolen jota ei välttämättä olisi tarvinnut näyttää. Se rimpuili hihnassa, haukkui vimmatusti, mitään se ei tuntunut osaavan, ja nolo oli melkoinen. Kaikki muut olivat vähintäänkin hillitysti hihnassa. Laukaus ammuttiin, ja kaikki koirat selvisivät siitä. Muutamille tuli sanomista käskyn antamisesta, meidän tapauksessa siitä ei olisi ollut edes hyötyä, sillä koiran korvat olivat hävinneet jo ajat sitten. Laukaus rauhoitti Jimin, eikä sen tarvinnut enää haukkua muille. Hötkyilyä riitti, mutta onneksi saimme toisena suoritettavan jäljen. Ylimääräinen energia saatiin kuriin muutamalla spurtilla, sekä istumalla laiturilla. Kun itseä ei jännitä oman koiran puolesta, voi koirankin aistia olevan rauhallisempi.

Suuntamisimme oppaan perässä jäljelle joka aloitettiin noin kello 10. Intoa riitti niin, että oli pakko tarkastaa valjaiden kunto. Olisihan se noloa, jos varusteet hajoisivat mielettömässä vedossa. Oppaan viedessä meidät aloitukselle, sanoin Jimille kerran " Jimi, missä jälki", sen kummemmin en kommunikoinut pojan kanssa, menin vain perästä sinne mihin piti. Tietenkin tuntui mukavalta kuullessa takaa oppaan sekä tuomarin askeleet, sehän kertoo sen, että oikeassa kohdassa ollaan. Tässäpä siis tuomari Martti Hirvosen koeselostus:


"Alkumakaus tutkitaan ja siitä määrätietoisesti jäljelle. Tarkkaa työskentylyä koko jäljen matkan. Kulmat tarkasti, ei osoita makauksia. Jää nuuhkimaan kaatoa. Reipasta kävelyvauhtia pitävä jäljestäjä. "

Saimme tämän päivän suorituksesta tuloksen AVO 1, 46 pistettä. Jimi oli kokeen toiseksi nuorin koira, koe oli kolmas, emmekä ole juuri harjoitelleet. Nyt sitten siirrytään siihen VOI -luokkaan. Ihanan kamalaa! Siinä se opastus onkin hankalaa. Täytyy vielä tarkistella se näyttelytulos asia, mutta sitä mieltä immeiset ovat, että se T riittää tässä vaiheessa. Sitten jälkivalioksi pitää olla näyttelyistä vähintään H. Sinne varmaan on pitkä aika, tai ei välttämättä mikäli nenä toimii jatkossakin. Eipä silti elätellä liikoja toiveita.

Suuri jäljestäjämme nukkuu nyt ansaittua untaan, pienen häirikön vieressä. Huomenna Jimi varmaan jaksaakin jo leikkiä entiseen tapaan. Nyt se tahtoo näyttää kuka on tässä talossa tänään kingi, ja se suotakoon. Opas / ohjaaja vääntäytyy tästä pesulle, ja toivoo saavansa syödäkseen. Hieno viikonloppu, vaikka polvet ovatkin mustelmilla!