Kulunut viikko on ollut hieno niin säiden kuin Sheriffienkin suhteen. Pojat ovat olleet kotosalla päivisin kiltisti, tosin yhtenä päivänä kotiin tullessamme oli loistava yllätys odottamassa. Emännän vaatteet oltiin vedetty kuivaustelineeltä alas, ja niitä löytyikin sitten pitkin asuntoa. Jone oli jopa hamstrannut muutaman vaatteen sänkyynsä, ja uusimmasta paidastani napit oli revitty irti. Harmillisesti yhtä nappia ei ole vieläkään löydetty, ilmeisesti se on ollut kaikkein maukkain. Isännän keräämät palautukseen menevät pullot olivat löytyneet samaisena päivänä, eli kotona näytti, siltä kuin siellä olisi ollut railakkaammatkin nuorison bileet... vain oksennukset ja sammuneet kaverit puuttuivat.
Viikon hienoin asia on ollut mejä-koe kutsun saapuminen. Kaikkein parhainta on, että se on tuossa aika lähettyvillä, noin 50 kilometriä meiltä. Jimi saa siis olla isännän ja Jonen kanssa kotona, kun emäntä on tekemässä jälkeä. Jo pelkästään kokeisiin pääseminen tuntuu lottovoitolta, toivottavasti tulisi jotain tulostakin. Oikeastaan sitä AVO 1 tulostahan me mennään hakemaan, mutta mikä vain keskeyttämistä ja puhdasta AVO 0 lukuunottamatta käy. Luotan Jimiin aika paljon, mutta koskaan ei tiedä mitä reitiltä löytyy, miten jälki on tehty ja kuinka moni sitä on käynyt sotkemassa. Harjoitukseksi teen tuohon takapihaltamme alkavaan metsään tänään jäljen, jotta poika muistaa miltä vanha veri haiskahtaa. Olen vahvasti sitä mieltä ettei koiran hajuaistia voi paljonkaan treenata, ja yleensä jäljestysintoakin pojalta on löytynyt. Jonelle puolestaan vedän muutaman metrin pätkän samaiseen maastoon. Jonella ei ole vielä löytynyt kiinnostusta itsenäiseen työskentelyyn. Tämä huomattiin piilottaessamme juuston paloja; Jone juoksi Jimin vierellä valmiille kätkölle.
Eilen kävimme hakemassa talveksi mökiltä polttopuita. Se olikin Jonen ensimmäinen soutuvene kyyti. Tyytyväisenä poika istui sylissä, Jimi puolestaan joutui seisomaan veneessä. Kokeneelta veneilijältähän tuo sujui hyvin, rantautuessa kylläkin täytyi pitää hihnasta tiukemmin kiinni. Mökkisaaressa pojat saivat touhuta omaan tahtiinsa. Ensin juostiin saaren päästä toiseen päähän, sitten leikittiin, syötiin keppiä, kaivettiin kuoppaa, ja kaikkea mitä mäyräkoira yleensä keksiikin. Jimi hullaantui jossain vaiheessa järvestä, niin ettei enää itsekään tajunnut mitä teki. Kaikki alkoi viattomalla rantakivikolla seisomisesta ja normaalista järvestä juomisesta. Sitten piti hyökkäillä aaltoja päin, ja saada niitä kiinni. Jouduin kantamaan Jimin jo reilusti mantereen puolelle, sillä touhu näytti niin älyttömältä, varsinkin koiruuden pelätessä vettä. Kohta vanhempi Sheriffi oli taas saman touhun kimpussa. Lähdimme Jonen kanssa pois, toivoen Jimin lopettavan oman touhunsa. Kohtahan poika juoksikin meidän perään, päivittäinen vesikiintiö oli jo täyttynyt siinä vaiheessa, sillä vesi tuli ulos jo oksennuksena. Ja pissiäkin riittikin... Reilun tunnin ajan poika pissi kymmenen minuutin välein, ja lorautukset olivat hurjan pitkiä.
Eikä sitten riittänyt tuokaan runsas pissintä. Jossain vaiheessa huomasimme etteivät Jimin silmät näyttäneet ihan normaaleilta. Jimi yritti pitää silmänsä kiinni, mutta kävelyä varten aukaistessaan näimme todellisen kauheuden. Silmät punoittavat, ja luomet roikkuivat turvonneina ns. poskella. Ei ollut kaukana ettemme soittaneet päivystävälle eläinlääkärille, mutta sitten rauhoittelimme itsemme ja yritimme saada Jimin olemaan mahdollisimman paljon pötköllään silmät kiinni. Sehän oli tietenkin vähän hankalaa, kun pissille piti käytännössä päästä koko ajan. Noin puolen tunnin päästä, kun olin jo kerinnyt ajatella, että tässä meni mahdollisuus mejään osallistumiseen, poika oli jo virkeämpi. Silmätkään eivät lupottaneet eivätkä punoittaneet enää niin paljon, onneksi. Päätimme aikaistaa kotiinlähtöä, jotta pääsemme kotiin ennen kuin pienempikin Sheriffi saa jonkin mystisen oireen. Jonen kohtaloksi riittivät runsaat kusiaisen polttelut. Raukka raapi itseään kuin mielipuoli välillä, mutta olipahan opettavainen kokemus ettei istu muurahaispesässä tai kaiva niitä ylös.
Täytyykin tästä lähteä ottamaan poikien kanssa aurinkoa. He mököttävät, kun olen touhunnut kukkieni kanssa aamun. Kohta verikin on sulanut ja pääsee tekemään kesän ensimmäistä jälkeä, itse koe tulee olemaan Jimin toinen sitten. Jatko lajin suhteen määräytyneen sitten tulevana viikonloppuna.
Viikon hienoin asia on ollut mejä-koe kutsun saapuminen. Kaikkein parhainta on, että se on tuossa aika lähettyvillä, noin 50 kilometriä meiltä. Jimi saa siis olla isännän ja Jonen kanssa kotona, kun emäntä on tekemässä jälkeä. Jo pelkästään kokeisiin pääseminen tuntuu lottovoitolta, toivottavasti tulisi jotain tulostakin. Oikeastaan sitä AVO 1 tulostahan me mennään hakemaan, mutta mikä vain keskeyttämistä ja puhdasta AVO 0 lukuunottamatta käy. Luotan Jimiin aika paljon, mutta koskaan ei tiedä mitä reitiltä löytyy, miten jälki on tehty ja kuinka moni sitä on käynyt sotkemassa. Harjoitukseksi teen tuohon takapihaltamme alkavaan metsään tänään jäljen, jotta poika muistaa miltä vanha veri haiskahtaa. Olen vahvasti sitä mieltä ettei koiran hajuaistia voi paljonkaan treenata, ja yleensä jäljestysintoakin pojalta on löytynyt. Jonelle puolestaan vedän muutaman metrin pätkän samaiseen maastoon. Jonella ei ole vielä löytynyt kiinnostusta itsenäiseen työskentelyyn. Tämä huomattiin piilottaessamme juuston paloja; Jone juoksi Jimin vierellä valmiille kätkölle.
Eilen kävimme hakemassa talveksi mökiltä polttopuita. Se olikin Jonen ensimmäinen soutuvene kyyti. Tyytyväisenä poika istui sylissä, Jimi puolestaan joutui seisomaan veneessä. Kokeneelta veneilijältähän tuo sujui hyvin, rantautuessa kylläkin täytyi pitää hihnasta tiukemmin kiinni. Mökkisaaressa pojat saivat touhuta omaan tahtiinsa. Ensin juostiin saaren päästä toiseen päähän, sitten leikittiin, syötiin keppiä, kaivettiin kuoppaa, ja kaikkea mitä mäyräkoira yleensä keksiikin. Jimi hullaantui jossain vaiheessa järvestä, niin ettei enää itsekään tajunnut mitä teki. Kaikki alkoi viattomalla rantakivikolla seisomisesta ja normaalista järvestä juomisesta. Sitten piti hyökkäillä aaltoja päin, ja saada niitä kiinni. Jouduin kantamaan Jimin jo reilusti mantereen puolelle, sillä touhu näytti niin älyttömältä, varsinkin koiruuden pelätessä vettä. Kohta vanhempi Sheriffi oli taas saman touhun kimpussa. Lähdimme Jonen kanssa pois, toivoen Jimin lopettavan oman touhunsa. Kohtahan poika juoksikin meidän perään, päivittäinen vesikiintiö oli jo täyttynyt siinä vaiheessa, sillä vesi tuli ulos jo oksennuksena. Ja pissiäkin riittikin... Reilun tunnin ajan poika pissi kymmenen minuutin välein, ja lorautukset olivat hurjan pitkiä.
Eikä sitten riittänyt tuokaan runsas pissintä. Jossain vaiheessa huomasimme etteivät Jimin silmät näyttäneet ihan normaaleilta. Jimi yritti pitää silmänsä kiinni, mutta kävelyä varten aukaistessaan näimme todellisen kauheuden. Silmät punoittavat, ja luomet roikkuivat turvonneina ns. poskella. Ei ollut kaukana ettemme soittaneet päivystävälle eläinlääkärille, mutta sitten rauhoittelimme itsemme ja yritimme saada Jimin olemaan mahdollisimman paljon pötköllään silmät kiinni. Sehän oli tietenkin vähän hankalaa, kun pissille piti käytännössä päästä koko ajan. Noin puolen tunnin päästä, kun olin jo kerinnyt ajatella, että tässä meni mahdollisuus mejään osallistumiseen, poika oli jo virkeämpi. Silmätkään eivät lupottaneet eivätkä punoittaneet enää niin paljon, onneksi. Päätimme aikaistaa kotiinlähtöä, jotta pääsemme kotiin ennen kuin pienempikin Sheriffi saa jonkin mystisen oireen. Jonen kohtaloksi riittivät runsaat kusiaisen polttelut. Raukka raapi itseään kuin mielipuoli välillä, mutta olipahan opettavainen kokemus ettei istu muurahaispesässä tai kaiva niitä ylös.
Täytyykin tästä lähteä ottamaan poikien kanssa aurinkoa. He mököttävät, kun olen touhunnut kukkieni kanssa aamun. Kohta verikin on sulanut ja pääsee tekemään kesän ensimmäistä jälkeä, itse koe tulee olemaan Jimin toinen sitten. Jatko lajin suhteen määräytyneen sitten tulevana viikonloppuna.
Tässä pieni videoleike; Sheriffit rannalla. Jone löysi sopivan määrän linnunkakkaa pyöriäkseen, tosin paikka sattuu olemaan vähemmän sopiva. Taustalla Jimi komentaa aaltoja...
2 kommenttia:
Olipas teillä kovaa menoa! Toivottavasti Jimi voi jo paremmin! Meillä on ollut perus tylsä viikonloppu, ei mitään mainitsemisen arvoista. :D
Näköjään tässä sakissa tätä menoa riittää...Meillä yritetään kaikin tavoin paikkailla pojille työpäivien tuomaa tylsyyttä, eli kaikki vapaa-aika käytetään Sheriffien viihdyttämiseen.
Onneksi Jimin kanssa selvittiin pelkällä isolla säikähdyksellä. Täytyy kylläkin käydä apteekissa katselemassa josko siellä olisi jotain varalle jo seuraavaa mökkeilyä varten. Luultavasti se oli jonkin kasvin aiheuttama oire. Tosin paha se näytti olevan, mutta onneksi meni nopeasti ohikin.
Mukavia ja aurinkoisia päiviä teille!
Lähetä kommentti