Mäykkyläisten arkea

Tuulikaapissa tulijoita tervehtii jokaiselle suomalaiselle tunnetuin mäyräkoira, se eloton musta punaisin merkein, nimeltään Karjala. Olohuoneen kaapinpäällä lymyää puinen mäyräkoira, sellainen joka on tarkoitettu ihmislapsille perässä vedettäväksi. Keittiön puolella ruokakuppia kannattelee keraaminen mäykky-figuuri. Ja sitten jaloissa pyörii todelliset tervehdyksen ammattilaiset; Jimi ja Jone. Ilo on ylimmillään kun ulko-ovi aukeaa. Siinä pyöritään ja hyöritään, hypitään ja nuollaan jokaisen tulijan naama. Tämä traditio on melkein jokaisen tulijan kohdalla. Ovikäyttäytymistä ollaan harjoiteltu, mutta miksi koiran täytyy toimia sotilaallisesti tuossa tilanteessa?! Ja ehkä osan syystä voi laittaa myös vieraidemme niskaan. Koirat on meillä huomioitu aina ennen muuta perhettä, ja niin se tulee olemaankin. Eihän meillä kävisi ketään, ellei meillä olisi kahta suloista mäykkyä. Harmittaahan se pompinta joskus, mutta kyllä suurimmalla osalla ihmisistä on polvet joilla kyykistyä rapsuttamaan.

Tämä viikko on ollut pojilla suuri itsenäistymisen taival. Jonekin on valaistunut arjen rytmistä, ja viisi päiväisestä työviikosta. Tätini lähti maanantaina, ja siitä lähtien pojat ovat olleet kotona kaksin. Maanantai meni kyllä työn kannalta huonosti, ajatukset olivat vain kotona, sekä siinä mitä kaikkea kauheaa voisi tapahtua. Tekniikkaa rakastavana emme kuitenkaan jättäneet web-kameraa päälle, jotta voisimme seurata päivän tapahtumia. Kotiovella, avainta lukossa pyörittäessä kaikki mahdolliset vahingot pyörivät päässä, ja vakuutusyhtiön numero oli jo melkein kännykkään naputeltuna. Jimi ei ole ikinä haukkunut sisääntulijoita, mutta nytpä kuuluikin haukkua. Se oli Jone, tuo meidän uusi vahtikoiramme. Eteisen ovesta katsoessamme kaikki näytti olevan kunnossa. Kaksi koiraa näyttivät vielä koirilta, ja kotikin näytti kodilta. Jälleennäkemisen riemu oli ylimmillään, se oli yhtä halailua ja pussailua perheen kesken. Rankka päivä oli takana, ja tästä se elämä sitten normalisoituu.

Vahinkoja ei todellakaan ole tullut viikon aikana. Me vähän ajateltiin, että Jone hammastaa jokaista paikkaa heti, kun siihen tulee mahdollisuus. Täytyy toivoa, että jatkossakin menee näin hyvin. Jone nimittäin pissii matoille, joten parkettilattiakaan ei kärsi pahasti. Kakka on nätisti tehty kodinhoitohuoneeseen lehdelle. Yksi kukka on ollut terrorisoinnin kohteena, mutta se onkin niin kiusaukseksi jätetty, että olisi ihme jos sitä ei olisi maisteltu. Voihan se Jimikin täällä toimia vahtina, ja ojentaa mikäli toinen näyttää tekevän tyhmyyksiä. Olisi kiva olla joskus kärpäsenä katossa... Niin pojat ovat siis eteinen-keittiö-olohuone-kodinhoitohuone-akselilla ihan vapaasti. Eihän Jonen jätöstä kodinhoitohuoneeseen mitään olisi tullut. Se on niin leimautunut Jimiin, ja Jimi puolestaan kärsii jos se eristetään Jonesta. Olemme siis ottaneet riskin, että johtoja maistellaan tai tapettia revitään, mutta sehän on vain elämää jos niin sattuu. Tietenkin se harmittaa kovasti, täytyy siis toivoa että 25 lelua lattialla riittää (laskin eilen siivotessani) eikä tuhoja kohdistu irtaimistoon.

Tähän koiraharrastukseen kyllä saisi uppoamaan rahaa, vaikka miten. Nyt meillä on jo kaksi turhaksi todettua hankintaa. Lapsiportti ja D.A.P. Lapsiporttihan ostettiin Jonea varten, mutta sehän on nyt jäänyt täysin käyttämättömäksi, kun pojilla on vapaa liikkuvuus talossa. Sitten ostettiin tuo D.A.P, jonka toivottiin tuovan helpotusta yksinjäämiseen. No sen toimivuutta ei juurikaan pysty todistamaan, sillä Jone on rauhoittunut. Sitä onko syynä D.A.P vai Jimin läsnäolo ei voitane koskaan todistaa. Oma osuutensa palkasta uppoaa tietenkin leluihin ja ruokaan, mutta miksi otetaan lemmikki, jos sitten kaikessa ryhdytään kitsastelemaan. Ja haluan uskoa siihen, että mikäli koiralla on luvallista rikottavaa, kuten lelut, ei se niin herkästi iske hampaitaan lattialistoihin jne.

Mitäs muuta meillä ollaankaan touhuttu viime bloggauksen jälkeen... täytyy yrittää muistella, ja kirjoittaa se lyhyesti & ytimekkäästi. Me ollaan tietenkin ulkoiltu ahkerasti. Jone ei vieläkään ulkoilusta pahemmin nauti, mutta innoissaan se lähtee kiertämään talon ympäri. Harmiksemme muutamana aamuna on ollut tosi kova pakkanen, eikä ulkoilu ole onnistunut sitäkään vähää. Jimi odottaa aina jännityksellä kuinka kauas kotiovelta päästään Jone mukanamme. Se ihan selvästi haluaisi jo esitellä pikkuiselle lenkkimaastojaan. Viikon päästä voidaankin jo kokeilla ulkoilua luvallisesti, sillä poika rokotetaan sitten.

Lisäksi ollaan tietenkin järjestetty ohjelmaa rokottomuuden ja säiden salliessa. Pojat ovat mm. etsineet nappuloita sisällä. Pojilla on täysin eri tyyli. Jone tutkii ja hiippailee kohti nappuloita, ja on sitten niin pirun ärhäkkä jos joku tulee häiritsemään. Jimi juoksee ja hötkyää, kyllä se nappulat löytää, mutta sillä menee ylimääräistä energiaa etsinnän lisäksi tapahtuvaan hötkyämiseen. Jimiä etsinnän aikana ei häiriöt haittaa, se vaan ei huomaa mitään ympärillä tapahtuvaa. Viime viikonloppuna oli aika tutustua varastossa taltioituun jäniksennahkaan. Onneksi se älyttiin sentään antaa eri aikaan pojille, muutenhan siitä olisi tullut iso mellakka. Jimi omi nahkan itselleen, ja se oli jo pakko kiskaista sisälle rauhoittumaan. Se näytti ihan oikeasti vihaiselta, istuessaan nahkan kanssa hangella. Sitten oli Jonen vuoro. Jone äkkäsi heti, ettei se olekaan mikä tahansa pehmolelu. Siinä se puisteli lähestulkoon itsensä kokoista nahkaa, ja näytti nauttivan! Sitä rieputeltiin ja kanneltiin, milloin mihinkin suuntaan. Nahka otettiin pois hyvissä ajoin, että jäisi kiinnostus vielä seuraavaankin kertaan.

Näillä pojilla menee todella hyvin, jos vaan lähettyvillä ei ole ruokaa. Jone on niin ahne, ja söisi varmaan itsensä hengiltä. Jimi taas ei ikinä ole syömisestä välittänyt, mutta kyllä se omasta kupistaan ja herkuistaan on tarkka. Täytin tuossa eräänä iltana Jonelle kongin, sisältönä oli jauhelihaa ja nappuloita, Jimi puolestaan sai oman täyteluunsa. Noh Jimi kerkisi syödä oman herkkunsa, ja tuli sitten ihan uteliaisuuttaan katsomaan, että mitäs se pikkuinen touhuaa. Jone tutustui omaan kongiinsa, eikä kestänyt ylimääräisiä paineita. Se ampaisi hampaat irvessä muristen, suoraan Jimiä kohti, joka tietenkin perääntyi haukkuen. Tämä ei Jonelle riittänyt, se olisi varmaan yrittänyt toistamiseenkin Jimin kimppuun, mutta sain oman jalkani väliin. Nyt jalassani onkin sitten naskalihampaan tekemä reikä. Onneksi se sattui minuun, sillä se olisi tehnyt aika pahaa jälkeä osuessaan Jimin naamaan. Kyllä Jone kuuli kunniansa, selätin sen ja rauhoittelin, sekä otin kongin pois. Sen jälkeen me muut mökötettiin sille loppuilta.

Tuossa kaverissa on haastetta varmaan ihan mahdottomasti. Uusi puoli nähtiin eilen, kun käytiin ensimmäisellä vierailulla poikain kesken. Pakkasin kopit autoon, ja totesin Mazdan olevan kohta vaihdossa. Takapenkille mahtuu tarkasti kaksi koppia tietyssä asennossa, mutta ei mitään muuta. Sitten oli aika lähteä ajelulle. Jone ei ole autoillut sitten kotiintulon jälkeen. Vähän siellä kopissa itkettiin, mutta todella vähän. Tuosta kiljukaulasta kun ääntä lähtee, mikäli se niin tahtoo. Matka kesti sellaisen 10 minuuttia, eikä siinä ollut mitään ongelmia. Menimme yhden ystäväni ja hänen Milla-labbiksensa luo. Luulin Jonen menevän Millan luo hampaat irvessä, mutta poikahan yllättikin. Sinne se meni alistuvasti nuolemaan noutajan suupieliä, ja yritti olla mahdollisimman pieni ja huomaamaton. Aurinko paistoi niin mukavasti, jotta olimme koko visiitin ajan ulkona. Sitten reilun parin tunnin jälkeen meidän olikin jo aika rientää kotiin. Työkaverini perheineen piipahti katsomassa poikia. Jimi ja Jone ottivat Komulaisista kaiken ilon irti. Meidän pojat leikkivät heidän poikien kanssa, kaikkien rakastamilla kepeillä. Nämä meidän sheriffit saisivat telmiä enemmänkin lasten kanssa, niin hyvinhän tuo näytti menevän. Eikä yöllä tarvinnut kenenkään herätä oksentamaan kepin paloja, siitä olin onnellinen. Kylläpä olikin väsyneitä poikia illalla, ja uni näyttää maistuvan molemmille vielä tänäänkin.

Jatkammekin tästä uniamme toivotellen kaikille mukavia ja aurinkoisia päiviä!