Syksyn kaksi ensimmäistä kettutreeniä ovat takana. Into lajiin on säilynyt kesän yli, ehkä jopa kasvanutkin. Olen yllättänyt kaikki harjoituksissa läsnäolleet, myös oman perheeni. Viimeksi ajoin ketun innokkaasti ja nopeasti päätepesälle, mutta kun se ei siellä osoittanut minuun mitään mielenkiintoa, lähdin etsimään toista reittiä repolaisen luo. Nuo reissut minulla kestävät kuulemma liian kauan, mutta muuten toiminta onkin varsin mallikasta. Viimeksi tuo kettu raapaisi minua nenään (katso kuva), ja sekös nyt jäikin hampaankoloon. Minut piti kantaa pois luolalta ja ketun luota, sillä en olisi vielä millään halunnut lähteä. No mutta ensikerralla sitten, töyhtöhäntä katuu vielä tekoaan.Eilen kävin aivan mainion lenkin tuossa lähimaastossa. Välillä mietityttää todella se, miten elämäni on muuttunut muuton jälkeen. Aikaisemmin olin täysin kaupunkilainen, ympärillä oli ihmisiä, liikennevalojen ääni kantautui korviini ja elämää oli enemmän joka suunnassa. Mutta missäs minä nyt tallustelen? Keskellä-ei-mitään. On täälläkin mielenkiintoisia juttuja, ja varsinkin eilinen samoilu lähimetsässä oli haastavaa. Oli tuulessa kaatuneita puita joiden yli ja ali tuli puikkelehdittua. Riistan ja tuoreiden jäniksen papanoiden tuoksut tunkeutuivat nenääni. Pian nostin nenäni ylös ja lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä, tietenkin Ellun ollessa liinan toisessa päässä. Ilmavainulla painelin eteenpäin, välillä pyörintä oli melkoista. Kuulin jo valituksia ihmissuusta, mutta minä, Kontioniemen sheriffi, tahdoin selvittää tuon haisevan mysteerin. Aikani risukossa rämmittyä ja emäntääni perässä vetäneenä tulimme murhapaikalle. Oli tapahtunut todellinen teurastus, ruumiista oli jäljellä enää jalat, sulkia sekä suolenpätkiä. Olisin tahtonut katsoa tapahtunutta läheltä ja tallentaa kaiken valokuvamuistiini, mutta taas tämä valittava ihmislapsi aukaisi suunsa, ja kuulin: Jimi, EI! No ei sitten, päätin, ja istahdin emäntäni viereen. Siinä minua sitten kehuttiin ja siliteltiin, olinhan suorittanut jäljestyksen pelkästään ilmavainulla. Tyytyväisenä jatkoimme matkaa halki risukon sekä heinikon. Löysimme vielä matkalla isännälle golf-palloja, joten hukkaan ei retkemme todellakaan mennyt.
Tänään kävimme Kolvananuurossa, tuossa lähistöllä olevalla luonnonsuojelualueella. Piti olla tarkkana ettei vaan tuhoa aluetta. Se oli melkoista kalliota ja kivikkoa, märät lehdet ja sammaleet tekivät tästä kalliokiipeilystä erityisen haastavaa. Siellä minä retkeilijöiden ihmeeksi pompin kuin mikäkin antilooppi, ja sain ventovierailta ihmisiltä tunnustusta, kuinka lyhyillä jaloillani pääsen hyvin eteenpäin. Melkoisia mäyräkoiran aliarvioijia nuo jotkut ovat. Kun on tahtoa, pääsee vaikka mistä. Yhdessä kohdassa Ellu otti minut kuitenkin syliin, sillä meillä oli edessä niin ison puron ylitys, etten minä vettä pelkäävä koira varmasti ylitä sellaista. Tai no enhän minä vettä pelkää, en vaan tykkää siitä kun se on niin märkää. Siinä me mentiin puron läpi, minä sylissä ja eväsreppuselässä. Onneksi kukaan ei nähnyt kyseistä tapahtumaa, se olisi ollut niin noloa. Muutaman kerran minä luiskahdin isompien kivien väliin, ja pari kertaa takajalat molskahtivat solisevaan puroon, mutta hauskaa oli. Tullessa käytiin vielä kylässä yhden tyttöystäväni luona. Milla ärisi muutamia kertoja minulle, se ei olisi jaksanut millään kuunnella touhuamistani, mutta onneksi se leppyi aina nuollessani sen korvia.
Meillä on viikonloppuisin aktiivisempaa menoa, sillä emäntäni luultavasti korvaa vähän arjen tyhmiä lenkkejä. Ellu pelkää pimeää ja tähän vuodenaikaan ei juuri mitään muuta olekaan. Aamulenkillä se on rohkea, silloin mennään jopa metsän kautta otsalampun valossa, mutta iltalenkin se yleensä tahtoo kävellä katuvalojen alla. Harmiksemme valaistuja reittejä on aika vähän, joten kierrämme lähestulkoon aina saman lenkin. Välillä olemme löytäneet itsemme keskeltä Miikkulan kylän lavasteita (tv-sarja "Karjalan Kunnailla" kuvataan siellä), mutta onneksi se on hiljainen kylä tähän aikaan vuodesta.
Täytyypä tähän loppuun vielä kehaista, että sain joku viikonloppu sitten olla metsässä täysin irti. Ellu vei minut täysin uuteen maastoon, ja päästi minut irti liinasta. Näin kuinka sitä pelotti tulenko enää koskaan takaisin, mutta oli se aika hyvin suunnitellut koko reissun. En ollut saanut aamupalaa, sillä oli tasku täynnä makoisia herkkuja, ja oli sateinen keli. Lisäksi olimme sotilasalueella jossa oli aika avaraa, ja se pystyi tarkkailemaan minua haukansilmin. Siellä minä sitten juoksentelin, ja vihellyksiä kuului ympäri tannerta. Hienoa se oli, ja tapahtunut toi molemmille hyvänmielen. Sen jälkeen olenkin ollut useammin irti kotipihassa ja pieni matkoja myös lenkillä, tosin aina kodin lähellä.
Nyt ajattelin lepäillä vähän ja sivusilmällä tarkkailla tuota Idols -kisaa. Mukavaa talven odotusta jokaiselle!
Tänään kävimme Kolvananuurossa, tuossa lähistöllä olevalla luonnonsuojelualueella. Piti olla tarkkana ettei vaan tuhoa aluetta. Se oli melkoista kalliota ja kivikkoa, märät lehdet ja sammaleet tekivät tästä kalliokiipeilystä erityisen haastavaa. Siellä minä retkeilijöiden ihmeeksi pompin kuin mikäkin antilooppi, ja sain ventovierailta ihmisiltä tunnustusta, kuinka lyhyillä jaloillani pääsen hyvin eteenpäin. Melkoisia mäyräkoiran aliarvioijia nuo jotkut ovat. Kun on tahtoa, pääsee vaikka mistä. Yhdessä kohdassa Ellu otti minut kuitenkin syliin, sillä meillä oli edessä niin ison puron ylitys, etten minä vettä pelkäävä koira varmasti ylitä sellaista. Tai no enhän minä vettä pelkää, en vaan tykkää siitä kun se on niin märkää. Siinä me mentiin puron läpi, minä sylissä ja eväsreppuselässä. Onneksi kukaan ei nähnyt kyseistä tapahtumaa, se olisi ollut niin noloa. Muutaman kerran minä luiskahdin isompien kivien väliin, ja pari kertaa takajalat molskahtivat solisevaan puroon, mutta hauskaa oli. Tullessa käytiin vielä kylässä yhden tyttöystäväni luona. Milla ärisi muutamia kertoja minulle, se ei olisi jaksanut millään kuunnella touhuamistani, mutta onneksi se leppyi aina nuollessani sen korvia.
Meillä on viikonloppuisin aktiivisempaa menoa, sillä emäntäni luultavasti korvaa vähän arjen tyhmiä lenkkejä. Ellu pelkää pimeää ja tähän vuodenaikaan ei juuri mitään muuta olekaan. Aamulenkillä se on rohkea, silloin mennään jopa metsän kautta otsalampun valossa, mutta iltalenkin se yleensä tahtoo kävellä katuvalojen alla. Harmiksemme valaistuja reittejä on aika vähän, joten kierrämme lähestulkoon aina saman lenkin. Välillä olemme löytäneet itsemme keskeltä Miikkulan kylän lavasteita (tv-sarja "Karjalan Kunnailla" kuvataan siellä), mutta onneksi se on hiljainen kylä tähän aikaan vuodesta.
Täytyypä tähän loppuun vielä kehaista, että sain joku viikonloppu sitten olla metsässä täysin irti. Ellu vei minut täysin uuteen maastoon, ja päästi minut irti liinasta. Näin kuinka sitä pelotti tulenko enää koskaan takaisin, mutta oli se aika hyvin suunnitellut koko reissun. En ollut saanut aamupalaa, sillä oli tasku täynnä makoisia herkkuja, ja oli sateinen keli. Lisäksi olimme sotilasalueella jossa oli aika avaraa, ja se pystyi tarkkailemaan minua haukansilmin. Siellä minä sitten juoksentelin, ja vihellyksiä kuului ympäri tannerta. Hienoa se oli, ja tapahtunut toi molemmille hyvänmielen. Sen jälkeen olenkin ollut useammin irti kotipihassa ja pieni matkoja myös lenkillä, tosin aina kodin lähellä.
Nyt ajattelin lepäillä vähän ja sivusilmällä tarkkailla tuota Idols -kisaa. Mukavaa talven odotusta jokaiselle!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti